Kehottaa vai kehoittaa – vuosisatainen pulma

Eittämättä se pitkä-piimäinen, venyvä, loilottava sanamuoto [i:llinen] on veltompi; sitä vastoin on se lyhyempi, i:tön muoto virkeämpi ja miehuullisempi. W. Kilpinen 1863

Vuonna 1931 tuli kuluneeksi sata vuotta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) perustamisesta. Sen kunniaksi sanomalehti Uusi Suomi kysyi kansalaisilta, millaisiin seikkoihin SKS:n toivottiin kiinnittävän huomiota tulevassa toiminnassaan. Yhtenä toiveena esitettiin laadittavaksi normatiivinen sanaluettelo, joka kaikkien kielenkäyttäjien olisi hyväksyttävä.

Virittäjä-lehden Oikeakielisyyttä-palstalla (1931) Johan Vasenius kommentoi:

”Tähän lausuntoon voitaneen yleisesti yhtyä, sillä onhan kieltämättä varsin kiusallinen tosiseikka, että suomen kirjakieli, joka jo on kehittynyt niin ihmeteltävän pitkälle ja saavuttanut niin loistavia ennätyksiä kaikilla hengenviljelyksen aloilla, vielä oikeinkirjoituksessaan osoittaa niin paljon horjuvaisuutta ja kirjavuutta, että kielenkäyttäjä alituisesti on epätietoinen siitä, miten oikeastaan on kirjoitettava se ja se sana: senjälkeen vaiko sen jälkeen, senvuoksi vaiko sen vuoksi, ennenkuin vaiko ennen kuin, kirjottaa vaiko kirjoittaa, alottaa vaiko aloittaa, korottaa vaiko koroittaa, ensimäinen vaiko ensimmäinen, äärimäinen vaiko äärimmäinen, hetimiten vaiko hetimmiten. muuan vaiko muudan jne. lukemattomissa samankaltaisissa tapauksissa.”

”Kirjottaa vaiko kirjoittaa” ja muut o(i)tta-vartaloiset verbit ovat keskeisellä sijalla oikeinkirjoitusongelmien luettelossa. Samassa tekstissä todetaan myös, että ”normatiivinen sanaluettelo” on jo olemassa: Knut Cannelinin julkaisema Kieliopas, jonka neljäs painos oli juuri ilmestynyt. Se oli sanastomaisempi kuin aiemmat painokset, ja mukana oli nyt myös vierasperäisten sanojen osasto.

Kielioppaansa 1. painoksen (1916) esipuheessa Cannelin kertoo kysyneensä monista ongelmakohdista ”tunnetuimpain kielentutkijaimme, käytännöllisten kielimiesten ja joidenkuiden kirjailijainkin” mieltä. Hän jatkaa, että ”miltei kaikki mielipiteensä lausuneista ovat hyväksyneet sen kannan, jolle tässä olen asettunut: -tta-loppuisten kolmitavuisten johdannaisverbien suhteen, joiden kirjoittamistavasta – ovatko kirjoitettavat i:llisinä vai i:ttöminä – ajoittain on hyvinkin kiivaasti mielipiteitä vaihdettu”. Tämä oli ainoa kieliasia (ongelman ensimäinen vai ensimmäinen lisäksi), joka Kielioppaan esipuheessa mainittiin. Sen on täytynyt siis olla ajankohtainen ja polttava.

Sääntö luotava

Cannelin lienee tarkoittanut ”kiivaalla mielipiteiden vaihdolla” keskustelua, jota käytiin Virittäjä-lehdessä vuosisadan alussa. Sen herätti Artturi Kannisto julkaisemalla artikkelin Eräs oikeinkirjoituskysymys (1901), jossa hän pyrki ratkaisemaan kolmitavuisten tta-päätteisten verbien ongelman. Hän piti sitä ”äidinkielen vakaantumisen pahimpana loukkauskivenä”, koska samankin henkilön kirjoituksessa voi sekaisin tavata sekä muotoja alottaa, kehottaa, osottaa jne. että samoja i:llisinä: aloittaa jne.

Kannisto tarkastelee aluksi, millaisia ohjeita kieliopeissa oli siihen mennessä annettu:

Sekä Arvi Jänneksen (= Arvid Genetz) kielioppi (1. painos, 1890) että E. N. Setälän kielioppi (1898) esittävät jo sen perussäännön, jonka mukaan edelleenkin selvitään suurimmasta osasta näiden verbien kahtiajaosta: a/ä-loppuisista nomineista johdetuissa verbeissä on oi, o-loppuisista johdetuissa o. Ulkopuolelle jäävät ne tta-verbit, joiden johtosuhde ei ole selvä. Juuri ne ovatkin olleet kielenhuollon murheenkryyninä vuosikymmenestä toiseen.

Setälä mainitsee oikean muodon perustaksi myös kielihistorialliset eli ”etymologiset syyt”. Nämä käyvät Kanniston mukaan ilmi murteista: sekä Savon ja Karjalan murrealueella että Etelä-Pohjanmaan murteessa voidaan erottaa ääntämisen perusteella oi-verbit (korottoman [nykytermi olisi painottoman] tavun oi-diftongia edustaa itämurteissa seuraavan konsonantin ”muljeeraus” eli liudennus: kirjot΄t΄aa, Pohjanmaalla taas oi-tavun vokaalin pidentymä: kirjoottaa). Useimmissa murteissa ei oi:n edustusta Kanniston mukaan voi kuitenkaan enää erottaa, joten on mahdotonta päättää, mitkä verbit ovat kuuluneet mihinkin ryhmään.

Kannisto pitää epäkäytännöllisenä sääntöä, jossa joutuu joka kerran miettimään, onko verbi johdettu a- tai o-loppuisesta nominista. Esimerkkinä hän mainitsee verbin harjoittaa, joka enimmäkseen kirjoitetaan näin, ikään kuin se tulisi nominista harja. Kun kyllin selvää sääntöä ei ole, se on luotava, muuten ei ikinä päästä horjuvuudesta. Kannisto esittää nyt oman radikaalin ehdotuksensa: joko kirjoitetaan kaikkiin näihin verbeihin i tai ei kirjoiteta mihinkään.

Aina ilman i:tä

Tulisiko valita i:llinen vai i:tön muoto? Kannisto puolustaa i:töntä mm. siksi, että i:ttömät muodot edustavat yleisintä ääntämistä (useimmissa suomen murteissa diftongin jälkiosana oleva i jää ääntymättä). Lisäksi i:ttömät muodot ovat tavallisempia kuin i:lliset – myös deskriptiiviverbit ovat i:ttömiä –, joten joudutaan muuttamaan paljon harvempien sanojen oikeinkirjoitusta kuin päinvastaisessa ratkaisussa. Kannisto maistelee ehdottamansa säännön mukaisia muotoja (kirjottaa, lahjottaa, vallottaa jne.) ja myöntää, että monet tuntuvat oudoilta, mutta koska ”maun enimmiten määrää käytäntö, varmaan silmä pian tottuisi i:ttömiin muotoihin”.

Kannisto tekee myös esteettisen myönnytyksen kaunokirjalliseen suuntaan: ”Joka tapauksessa jäisi runoilijoille täysi oikeus – – käyttää oi:llisia muotoja, – – samoin kuin varsin kernaasti tähänkin asti on suvaittu sellaisia muotoja kuin kukkainen, pulmoinen, lintuinen proosakielen kukkanen, pulmonen, lintunen muotojen asemasta.”

Lopuksi Kannisto paljastaa, ettei hänen ehdotuksensa ole uusi, vaan jo vuonna 1863 Volmari Kilpinen oli ehdottanut i:töntä kirjoitustapaa: ”Koska niin muodon se ensi-mainittu kirjotus-tapa on lyhempi, ihanampi, miehuullisempi, sanan-korkoa loukkaamaton ja rahvaan puhe-kielen mukainen sekä jo on myös paljon käytetty kirjotelmissa (Suomi II, 1, s. 251–257).” – Perustelut ovat lähes samat kuin Kannistolla 40 vuotta myöhemmin.

Artturi Kanniston yhdenmukaisuusehdotus, jolla koko o(i)tta-verbien ongelma saataisiin ratkaistua, herätti Virittäjän lukijoiden keskuudessa huomiota. Toimitukseen tuli 12 vastinetta, joiden kirjoittajista kaksi kolmannesta kannatti ja yksi kolmannes vastusti ehdotusta. Vastustajat vetosivat ennen muuta esteettiseen puoleen: ”i:ttömät muodot, jotka ovat kouluttamatonta arkipuhetta, eivät tunnu meistä niin kauniilta ja ’jalostetuilta’ kuin i:lliset – – (Virittäjä 1902).”

Virittäjän toimitus asettui kuitenkin Kanniston ehdotuksen taakse: ”Ei ole mielestämme suotavaa, että totutamme kielellisen kauneuden tajumme kiintymään äänteihin tai muotoihin, jotka ovat jo kaukana ja jäävät yhä kauemmaksi siitä elävästä kielestä, mikä kehittyy omain lakiensa mukaan.” Niinpä toimitus teki suorastaan yltiöpäisen päätöksen: Virittäjässä ryhdyttäisiin vuodesta 1902 lähtien kirjoittamaan kyseiset tta-verbit ilman i:tä.

Runollista tyyliä vai arkista käyttökieltä?

Virittäjän tuesta huolimatta ei Kanniston ehdotus tta-verbien yhtenäistämisestä tyydyttänyt kaikkia. Niinpä Kannisto katsoi parhaaksi palata asiaan Virittäjässä 1907. Hän toisti aiemman ehdotuksensa perusteluineen mutta käytti lisäksi runsaasti palstatilaa esitettyjen moitteiden ruotimiseen. Tärkein niistä koski edelleen esteettistä puolta: i:ttömiä muotoja väitettiin vähemmän sointuviksi, rumemmiksi, arkipäiväisemmiksi ja epärunollisemmiksi kuin i:llisiä. Tämä tuntuu erityisesti kismittävän Kannistoa:

”Jos tuo oi itsessään sisältäisi jotain runollista, on – – käsittämätöntä, miksi tuota runouden tuoksua tuhlataan perin arkipäiväisiinkin sanoihin, sellaisiin kuin lannoittaa, akoittuu – – samalla kun useat paljon runollisempaan kieleen kuuluvat sanat kirjoitetaan ilman i:tä: kirvottaa, virvottaa, helottaa, rusottaa, sirottaa, toivottaa, liihottelee.”

Näkemyksensä tueksi Kannisto vetää myös ne kaunokirjailijat, jotka olivat omaksuneet i:ttömät muodot. Heitä olivat Johannes Linnankoski, Santeri Ingman (Ivalo), Arvid Järnefelt ja Volter Kilpi.

Myös äännehistorian kannalta Kanniston ehdotusta moitittiin: ” – – jos kerran poistatte alkuperäisen, yhteissuomalaiselta ajalta periytyneen i:n näistä sanoista, niin poistakaa se kaikkialta, missä se esiintyy korottoman tavun alkuperäisen kaksoisääntiön loppuosana. Yleiskielen on kauttaaltaan perustuttava yhdenmukaiseen kielikantaan.” Esimerkkeinä tästä mainitaan mm. muodot lakasee; valkonen; laulon; antasin; vanhossa kirjossa.

Kannisto puolustaa ärhäkästi: ”Te siis tahdotte kirjottaa: kirjoittaa, viivoittaa, paloittaa. Hyvä! Mutta kirjottakaa silloin myös: valkoinen hevoinen, punainen kukkainen, ukkoinen jyrisee, sillä ne edustavat aivan samaa kielikantaa kuin kirjoittaa.”

Esiteltyään sivukaupalla oikeinkirjoituksen epäjohdonmukaisuuksia kielihistorian kannalta hän päätyy mielenkiintoiseen näkemykseen oikeakielisyyden perusteista:

”On kyllä hauska osata kielihistoriaa. Mutta kun tahdomme määrätä kantamme johonkin suomenkielen oikeinkirjoituskysymykseen, jätämme yhteissuomalaisen kielikannan ja äännelaillisuuden syrjemmälle ja lähtökohdaksi otamme nykyisen puhutun ja kirjotetun yleiskielemme.”

Kannisto tarkastelee eri sanaryhmiä, joissa painottomassa tavussa on jo vakiintuneesti oi. Hän jättäisi i:n muihin tapauksiin mutta ehdottaa, että ilman i:tä kirjoitettaisiin tta-, ttä-verbien lisäksi myös ttain-, ttäin-, ttaisin-, ttäisin- ja tellen-päätteiset partikkelit: esim. ajottain, paikottain; ajottaisin, paikottaisin; paikotellen. Nelitavuiset verbit johdoksineen jäisivät edelleen i:llisiksi (kunnioittaa), samoin ne partikkelit, joissa oi sattuu ”(sivu)korolliseen” tavuun (astioittain). – Mitään palautetta Kanniston jälkimmäiseen artikkeliin ei Virittäjän sivuilta löydy. Toimitus jatkoi verbien i:töntä kirjoitustapaa ainakin vuoteen 1915 asti.

Vaiko sittenkin molempi parempi?

On ilmeisesti Knut Cannelinin 1916 ilmestyneen Kielioppaan ansiota tai syytä, että Virittäjässä luovuttiin tta-verbien i:ttömästä kirjoitusasusta. Cannelin hämmentää aiempien kielioppien vakiinnuttamaa peruslinjaa esittämällä o/ö-loppuisista nomini- tai verbivartaloista johdettuihin verbeihin (säännönmukaisen) i:ttömän muodon rinnalle myös i:llistä vaihtoehtoa, esim. helpottaa ~ helpoittaa, pakottaa ~ pakoittaa. Vastaavasti hän ehdottaa a/ä-loppuisiin odotuksenmukaisen i:llisen asun rinnalle i:töntä (haavoittaa ~ haavottaa, teroittaa ~ terottaa jne). Cannelin ottaa kantaa Virittäjän kirjoituskokeiluun näin:

”Aikakauslehti Virittäjän toimitus päätti jo toistakymmentä vuotta sitten asettua kaikkien näiden johdannaisten suhteen i:ttömyyden kannalle ja on siinä päätöksessään lujasti pysynytkin. Mutta tämä jyrkkä kanta ei – ainakaan vielä – ole saanut läheskään kaikkia suomenkielen käyttäjiä puolelleen, vaan useat näistä sanoista esiintyvät edelleenkin i-asuisina esim. huomattavimmissa aikakauskirjoissamme, Tietosanakirjassa sekä useimpien kaunokirjailijaimme teoksissa (poikk. m. m. Linnankoski ja Vilkuna).”

Cannelin esittää vielä oman ohjeensa verbien ryhmityksestä, vaikka toteaakin, että ohje tuskin tyydyttää Virittäjän jyrkälle kannalle asettuneita kielenkäyttäjiä. Minkäänlaista reagointia ei kuitenkaan oppaan ilmestyttyä näy Virittäjän sivuilla. Seuraavana vuonna lehdessä ilmestyy kaksi varsin myönteistä arvostelua Kielioppaasta, mutta Cannelinin tta-verbien ohjetta ei niissäkään kommentoida. Vaivihkaa Virittäjässä näkyy siirryttävän tta-verbien yleiseen kirjoitustapaan.

Cannelinin Kielioppaan neljäs, uudistettu painos ilmestyi vuonna 1931. Sen tta-verbien ohje on puristettu muutamaan riviin. Lakonisesti esitetään a/ä-loppuisten (> -oitta-) ja o-loppuisten (> -otta-) sääntö. (Sanastossa esiintyvät edelleen myös rinnakkaisasut.) Lisäksi huomautetaan, että kantaverbin vokaalivartalon ollessa oa-loppuinen käytetään yksinomaan i:töntä asua (kadottaa < katoa-), samoin deskriptiiviverbeissä (töröttää). Vanhahtavat sanat säilytettäköön tyylisyistä kuitenkin i:llisinä kantasanasta huolimatta, esim. armoittaa < armo.

Kanta vakiintuu

Pian Cannelinin Kielioppaan jälkeen ilmestyi Allan Saratien opas Hyvää suomea (1917). Saratie päätyy kannattamaan Cannelinin ohjeita. Rinnakkaismuotoja hän ei kuitenkaan ota mukaan. Martti Airilan laatimassa pienessä kirjasessa Suomenkielen oikeinkirjoitusoppi (1929) on ohjeiden lisäksi monisivuinen luettelo tta-verbeistä.

E. A. Saarimaan oppaassa Huonoa ja hyvää suomea (1930) oitta- ja otta-verbien jaossa ei ole edellisiin ohjeisiin verrattuna muuta uutta kuin että Saarimaa esittää i:tä eräisiin johdoltaan osittain epäselviin sanoihin: kehoittaa, harjoittaa (vrt. harjaantua), ilmoittaa (vrt. ilmaantua). Tyylisyistä i:llisiksi esitetään myös armoittaa, innoitus, ”jotka i:ttöminä tuntuisivat paljon arkipäiväisemmiltä”. Saarimaan vuonna 1947 ilmestyneessä Kielenoppaassa ei ole olennaista uutta tta-verbien ohjeisiin, mikä kertoo siitä, että asian säännöttelyssä ei lähes kahteenkymmeneen vuoteen juuri tapahtunut muutosta.

Pitkään tta-verbien ohjailuyritykset olivat yksittäisten kielimiesten puuhia. Kollektiivisesti asiaa käsiteltiin vasta 1930 SKS:n kielivaliokunnan kokouksessa Martti Airilan alustuksen pohjalta. Todettiin, että koska valiokunnan jäsenten Airilan ja Cannelinin oppaissaan julkaisemat ohjeet ovat enimmäkseen yhdenmukaiset, on tarpeen laatia luettelo vain epävarmoista ja kiistanalaisista yksittäistapauksista. Näitä olivat vanhasta kirjakielestä lainautunut aivoitus, jossa diftongi säilytettiin, ”koska i:n poistamisen katsottiin loukkaavan tyyliaistia”, ja eroittaa – erottaa, jossa asetuttiin erottaa-muodon kannalle kieliopilliseen johdonmukaisuuteen (vrt. kadottaa, pudottaa) sekä kantasanaan eroa/n viitaten. Samoin päätettiin suosittaa i:töntä muotoa verbeihin hajottaa (rinnalle jäi hajoittaa), hemmotella, inhottaa, karkottaa, kiihottaa, korottaa, pingottaa, verottaa. ”Tyylisyistä” suositettiin i:llisiksi rehoittaa, vilvoittaa ja virvoittaa.

Kesti pitkään, ennen kuin oitta-verbien ongelma otettiin taas esille. Vuonna 1945 juuri perustetun kielitoimiston yhteydessä toimiva uusi SKS:n kielivaliokunta tarttui tarmokkaasti tähänkin asiaan. Martti Rapolan aihetta koskevan alustuksen tärkeimpänä ehdotuksena oli i:ttömyyden laajentaminen: Ilman i:tä kirjoitettaisiin kaikki kirjoitustavaltaan vakiintumattomat verbit, silloin kun niihin ei kielitajussa yhdisty selvä a-loppuinen kantasana (siten esim. hajottaa, kun haja-kannan rinnalla on hajoa-verbikanta). Alustuksessa ehdotettiin mm. muotoja erottaa, hajottaa, karkottaa, kehottaa (kaikissa siihenastisissa ohjeissa kehoittaa!), kiihottaa, rehottaa, sekottaa (kaikissa ohjeissa siihen asti sekoittaa; vrt. seota), tiedottaa, varottaa (kaikissa siihenastisissa ohjeissa varoittaa; vrt. varoa). Ilman i:tä tulisivat myös eräät tyyliarvoltaan arkissävyiset sanat (laiskotella, hangotella).

Sekottaa-, varottaa- ja hangotella-verbejä lukuun ottamatta muut luettelon verbit olivat jo nykyisessä asussa. Vaikka valiokunnan enemmistö olikin Rapolan ehdotuksen kannalla, joidenkin jäsenten (mm. kielitoimiston Matti Sadeniemen ja Hannes Tepon) mielestä i:ttömyyden suosimisessa oli menty liian pitkälle. Niinpä Suomen Akatemian kielilautakunta (joka toimi vuodesta 1949 lähtien) käsitteli 1953 vielä eräitä kiistanalaisia tta-verbejä Matti Sadeniemen laatiman luettelon pohjalta. Joitain yksittäisiä korjauksia tehtiin (mm. sekoittaa, varoittaa, hangoitella).

Rapolan alustuksen ja Sadeniemen lista yhdistettiin ja julkaistiin Virittäjässä 1953. Myöhemmin Sadeniemi esitti silloisen päätöksen mukaiset ohjeet ja sanaluettelon Kielikello-lehdessä 7 (1974) ja Sari Maamies laajemmin Kielikellossa 1/2000. Nykyisetkin kielioppaat esittävät otta-, oitta-verbien jaottelun ohjeet 1953 tehdyn päätöksen mukaisesti. Mitään uutta, entistä selvempää ratkaisua ei varmaankaan enää voi keksiä.

¹Rapola: ”kehottaa-sanalle ei liene mahdollista osoittaa sellaista ’kantasanaa’ tai etymologista sukulaista, johon voitaisiin vedota, mutta niinpä voikin sen siirtäminen i:ttömien ryhmään tulla kysymykseen.”