Kävisitkö lampaalta ketun ottamassa?
Kieli kartalla 1/2014

Riikka Tervonen

Hakala, Ilmari

Kävisitkö lampaalta ketun ottamassa?

Ketun nimitys perustuu sen komeaan turkkiin. Suomen itämurteissa kettu-sanalla on muitakin merkityksiä.

Kansantarinoissa viekkaaksi luonnehdittu kettu ei ole suomalaisten murretietojenkaan perusteella helppo saalistettava. Milloin se lumoaa metsästyskoiran, milloin taas varoo ketunrautoja tai haistaa myrkkysyötit. Ei vanh ket myrkky syä, kuuluu sananparsi Hinnerjoelta.

Ovelan ketun ominaisuudet ovat siirtyneet myös ihmisen käytöstä kuvaamaan: vilpillinen kulkee ketunhäntä kainalossa tai pelaa kettua. Toisin kuin nykyisessä arkikielessä ketuttaa-verbi on ainakin Vampulassa merkinnyt ’viekasta lahjomista’.

1_14_kettukuva.jpg

Kettujahdissa on siis tarvittu onnea. Vanhan uskomuksen mukaan saaliseläimen nimeä ei saa lausua ääneen, jottei metsästysonni katoaisi eivätkä pedot vahingoittaisi kotieläimiä. Luultavasti kettu, samoin kuin Mikko, on alun perin ollut vanhemman repo-nimityksen kiertoilmaus. Kettu nimittäin merkitsee paitsi eläintä itseään myös sen arvokasta turkkia.

Kettu-sanalla on ’nahkaa, taljaa, kalvoa, kuorta’ merkitsevä vastine lukuisissa suomen sukukielissä, ja se katsotaan yleensä vanhaan omaperäiseen sanastoon kuuluvaksi sanaksi. Samaa alkuperää ovat esimerkiksi yleiskielen ketto ’kalvo, kuori’ ja kesiä ’hilseillä’. Murteissa tunnetaan myös melko laajalti verbi kettää ’nylkeä, kuoria’.

Murteiden ja sanaston tutkija Ruben Nirvi arvioi väitöstutkimuksessaan Sanankieltoja  ja niihin liittyviä kielenilmiöitä itämerensuomalaisissa kielissä (1944), että ’nahkaa’ merkitsevä sana on voinut siirtyä eläimennimeksi esimerkiksi ilmauksesta pyytää kettuja (= ’nahkoja’).

Lampaan kettu, kalmankettu, marraskettu

Eläimennimityksenä kettu on vakiintunut yleissuomalaiseksi. Vanhempi merkitys ’kalvo, kuori, nahka’ puolestaan on tunnettu suomen itämurteissa. (Samamerkityksiset ketto ja kesi ovat levikiltään läntisempiä.) Myös Lönnrotin Suomalais-ruotsalaisessa sanakirjassa (1880) kettu-sanan ensisijaisena merkityksenä mainitaan ’ohut nahka’ ja vasta jäljempänä eläin.

Kettu voi merkitä minkä eläimen nahkaa tahansa käärmeestä ja kalasta lähtien. Liperissä on teurastajalta pyydetty: Kävisitkö lampaalta ketun ottamassa? Ketun antaminen tai heittäminen on ollut myös kuoleman kiertoilmauksena.

1_14_kettukartta.jpg

Ihmisen ihon pintakerroksia merkitsevillä yleiskielen sanoilla orvaskesi ja marraskesi on itäiset orvaskettu- ja marraskettu-vastineensa. Orvas-sananalkuperä on epäselvä – mahdollisesti se on orpo-sanan johdos –, marras taas merkitsee ’kuollutta’. Kun iho naarmuuntuu, se voi mennä naarmasketulle. Äänteellisesti mukaillen iholle tai pintanaarmuille on syntynyt muitakin nimityksiä: armaskettu, kurmaskettu, narvaskettu, urmaskettu.

Ihmisen vaatetustakin on kutsuttu ketuksi. Juuassa pienillä poejjilla eij ̮olt mittääm muuta kun semmonem paejjankettu päällä kesällä.

Viipurin läänin Uudellakirkolla on sanottu: kun kuoloo ihmine tulloo kalma silmii pääl, se o sellane kettu iha. Ilomantsissa samalle ilmiölle on tunnettu nimitykset kalmankettu ja kuolemankettu.

Kananmunan kuoren alla tai kuuman maidon pinnalla oleva kalvo on myös kettu. Maaningalla kun kettuun kiehuu velli, sillo ov velli kystä. Savitaipaleella on varoiteltu heikoille jäille menemisestä: Ehä siel viel oo ko ohva (= ohut) kettu jeäätä!

Pehmeä kuin revon kettu

Eritoten siellä, missä ketulla on ollut ’nahan’ merkitys, on itse eläimestä käytetty toistakin nimitystä. Repo on kettuakin vanhempi suomensukuisissa kielissä esiintyvä sana, joskin nykykielen käyttäjälle se saattaa olla tuttu lähinnä revontulista, satujen Kettu Repolaisesta tai sanonnoista, kuten maata reporankana, täysin rentona tai uupuneena.

Vaikka repo-sanasta on murretietoja myös länsimurteiden alueelta, painottuu sen levikki itään. Niinpä ketunnahasta on esimerkiksi Hyrynsalmella puhuttu revon kettuna.

Kirjoittaja on Suomen murteiden sanakirjan toimittaja.

Artikkelissa on käytetty Suomen murteiden sanakirjan pitäjäjakoa.

Kirjallisuutta

R. E. Nirvi 1944: Sanankieltoja ja niihin liittyviä kielenilmiöitä itämerensuomalaisissa kielissä.

Riikka Tervonen