Kaunotar elää, laamannitar on kuollut
Artikkeli 2/1990

Katriina Kyrölä

Kaunotar elää, laamannitar on kuollut

Suomen kielessä ei ole kieliopillista sukua kuten useimmissa indoeurooppalaisen kieliryhmän kielissä. Suomen kielen sanat eivät siis erota feminiiniä maskuliinista. Kielessämme on kuitenkin neljä erilaista feminiinijohdinta, joita on käytetty naissanojen tuottamiseen: ‑tar ja ‑tär (näyttelijätär), ‑kko ja ‑kkö (karjakko), ‑ska ja ‑skä (professorska) sekä ‑nna (rovastinna).¹

Johtimet -tar, ‑tär, ‑kko ja ‑kkö ovat suomalaisperäisiä, ‑tar, ‑tär on kansanomaisessa käytössä itäsuomalaista alkuperää. Se esiintyi naisten sukunimissä 1800-luvun lopulle asti ilmaisemassa tytärtä. Siten esimerkiksi Anna Hartikatar oli Hartikainen-nimisen miehen tytär. ‑tar-, ‑tär-päätteen katsotaankin olevan lyhentymä sanasta tytär. Alkuperäisissä kansanrunoissa esiintyy runsaasti ‑tar-, ‑tär-johdoksia. Elias Lönnrot teki johdokset tunnetuiksi muuallakin Suomessa ottamalla niitä Kalevalan ja Kantelettaren sanastoon. Kansanrunokokoelmissa esiintyy myyttisiä naisolentoja, kuten hongotar, ilmatar, luonnotar ja syöjätär, ja muutamia naisista käytettyjä nimiä, kuten kalevalatar. Lönnrot sepitti myös itse uusia –tar-sanoja Kalevalaan ja Suomalais-Ruotsalaiseen Sanakirjaansa (1874–1880).

Feminiinijohdin ‑kko, ‑kkö on itämerensuomalainen. Sen käyttö feminiinisanojen muodostajana on vähäistä. Esimerkkeinä johtimen käytöstä ovat sanat karjakko ja venakko. Muussa käytössä johdin on sen sijaan ollut varsin produktiivinen (aallokko, päällikkö, poliitikko).

1800-luvun loppupuolella omaksuttiin Suomessa vieraan mallin mukainen arvonimisysteemi. Sen myötä vakiintuivat suomeen ‑ska-, ‑skä- ja –nna-johtimiset naisten arvonimet. Mallin ja lainojen antajakieliä olivat lähinnä ruotsi ja saksa, joista on muutenkin saatu runsaasti vaikutteita kieleemme ennen englannin vaikutuksen kasvua. Esimerkeiksi käyvät huushollerska, pastorska, lehtorinna ja everstinna. Ruotsiin pääte ‑nna on saatu saksasta, jossa ero maskuliinisten ja feminiinisten henkilöä tarkoittavien nimitysten välillä osoitetaan lähes poikkeuksetta päätteillä, esimerkiksi der Lehrer, die Lehrerin. Ruotsissa päätettä käytetään, jos halutaan tehdä ero maskuliinisen ja feminiinisen ilmauksen välille. Maskuliinista eli neutraalia ilmaisua, esimerkiksi lärare, voidaan käyttää täten molemmista sukupuolista.

Suomessa feminiinijohdosten suosioaikaa on ollut 1800-luvun loppu ja 1900-luvun kolme ensimmäistä vuosikymmentä. Nykysuomen sanakirjaa (1951–1961) varten on kerätty aineistoa lähinnä 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta; siksi sanakirjassa on mukana runsaasti feminiinijohdoksia (yhteensä 161, joista ‑tar johdoksia 135).

Suuri osa Nykysuomen sanakirjassa esiintyvistä johdoksista liittyy mytologiaan ja runokieleen. Ne ovat iältään vanhimpia feminiinijohdoksia. Useiden ensiesiintymä on juuri Kalevalassa tai Kantelettaressa. Kansallisromanttinen virtaus 1900-luvun alussa suosi mytologisia aiheita. Useiden tunnettujen kirjailijoiden kielestä voi poimia –tar-johdoksia. Esimerkiksi Eino Leinon tuotannosta löytyvät sanat aallotar, ajatar, haltijatar, kohtalotar, luonnotar, sulotar, tenhotar, vallatar, velhotar, keijutar, unetar ja unhotar. Johdokset kuuluvat ensisijaisesti ylevään tyylilajiin: ”Tuutios lapseni tuiretuinen, armahuinen, naurusuinen, tuutios rinnoille rakkauden – tais jo Unetar tulla?” (Eino Leino, Marjatan laulu.)

Arvonimien aikaa

Suomen sivistyneistö puhui melkein yksinomaan ruotsia lähes 1900-luvun vaihteeseen saakka. Suomen ruotsinkielisen sivistyneistön välityksellä juurtuivat erilaiset syntyperää tai oppiarvoa osoittavat arvonimet ja tittelit suomeen. Naisille oli omat puolison arvonimestä johdetut puhuttelunimikkeet. Arvonimet erottivat konkreettisesti säätyläiset rahvaasta. Paitsi että nimityksiä käytettiin sivistyneistön kesken seurusteltaessa, tuli rahvaan osoittaa kunnioitusta ylempiään kohtaan puhuttelemalla heitä arvonimillä, esimerkiksi doktrinna tai prostinna.

Suomalaiskansallinen herätys 1800-luvun lopussa aiheutti muutoksia maamme kielioloissa: sivistyneistö alkoi yhä enemmän käyttää suomea seurustelukielenä. Arvonimistä ei silti luovuttu, vaan arvonimen kantasana suomalaistettiin. Siten ruotsalaiset päätteet ‑ska ja ‑nna jäivät kieleen, esimerkiksi tohtorska ja rovastinna. Vieras pääte ei kuitenkaan aina sopinut suomalaistettuun kantasanaan. Siksi suomalaista ‑tar-johdinta suositeltiin liitettäväksi arvonimiin, esimerkiksi kenraalitar ja paronitar. Usein puhekielessä kuitenkin suomalaiseen lauseeseen saatettiin sovittaa kokonaan ruotsalainen sana: ”Statsrodinna von Schwert pelasi preferencia genralguvernörskan ja herrassöödinska Finkelmanin kanssa.” Esimerkki on Karl Gustav Samuli Suomalaisen oppaasta ”Suomalaisia keskusteluja ajan ratoksi suomenkieltä suosiville Suomen naisille” (1885–1886). Lauseen perään Suomalainen huudahtaa: ”Armaat rouvat, puhukaa kernaammin ruotsia.”

Naiset olivat hyvin tarkkoja arvonimien käytön suhteen. Vähäisimmistäkin miesten titteleistä ”väännettiin” puolisolle arvonimi, esimerkiksi Ruotsissa majuria alempien sotilaiden puolisot ovat vain puolisoita tai rouvia, mutta Suomessa on ollut käytössä esimerkiksi luutnantska. Jos naista puhuteltiin arvonimen sijaan pelkäksi rouvaksi, tämä saattoi loukkaantua.

Keskusteluja ja kannanottoja

Kielenhuoltajat ja käytösoppaiden kirjoittajat eivät ole koskaan puoltaneet runsasta arvonimien käyttöä. Vanhin löytämäni kannanotto feminiinijohdosten käytöstä on Volmari Kilpisen artikkeli vuoden 1856 Suomettaressa. Lähinnä kauneussyistä Kilpinen olisi hylännyt ‑ska-johtimen mutta hyväksyi ‑nna-johtimen. Hänen mielestään luutnantin rouvaa ei sovi kutsua luutnantskaksi, koska ”näin ruma nimitys säikähyttää heti pois ihanuudet ja hienot ihat heidän puheestansa”.

Kotikielen Seuran aikakauslehdessä Virittäjässä ei ole usein kirjoitettu feminiinijohdoksista. Kerran niiden käyttö on kuitenkin aiheuttanut laajahkon keskustelun. Vuonna 1902 Vihtori Peltonen on kaivannut selvyyttä sanoihin, joilla on enemmän kuin yksi merkitys, esimerkiksi ruhtinatar, joka voi tarkoittaa hallitsevaa naista, puolisoa tai tytärtä. Peltonen pelkäsi myös, että johdokset yleistyisivät puolison nimityksiin: laulajien, näyttelijöiden ja opettajien rouvat vaatisivat laulajattaren, näyttelijättären ja opettajattaren arvoa – ja pian perässä tulisivat suutarittaret, räätälittäret, teurastajattaret ja lankunkantajattaret.

Peltosen kirjoitukseen vastasi kaksi naista, ja lopuksi Kotikielen Seura julkaisi oman suosituksensa feminiinijohdosten käytöstä. Kirjailija Maila Mikkola (Talvio) asetti kyseenalaiseksi yleensä arvonimien käytön: hän toivoi puolisoita kutsuttavan yksinkertaisesti rouviksi. Kotikielen Seuran kanta oli samoilla linjoilla: feminiinijohdoksia suositeltiin käytettäväksi vain sellaisissa korkeampaa arvoa osoittavissa nimissä, jotka tarkoittivat perinnöllistä, naiselle todellakin kuuluvaa arvoa, kuten kuningatar ja kreivitär.

Kielenhuoltajat suhtautuivat kielteisesti ruotsalaisperäisiin ‑ska- ja ‑nna-johdoksiin. Niitä pidettiin rumina ja kieleen sopimattomina. Niitä käytettiin kuitenkin runsaasti puhekielessä. Kielenhuoltajien suosimia nimityksiä olivat professorinrouva ja kapteeninrouva. Kielenhuoltajien suhtautuminen ‑tar-johdoksiin on sen sijaan vaihdellut. ‑tar-johdoksissa on kyse lähinnä ammatti- ja tekijännimistä, kuten ompelijatar ja uijatar. Knut Cannelin suositteli Kielioppaassaan (1916) ‑tar-johdosten käyttöä. E. A. Saarimaa (1930) sen sijaan ei puoltanut runsasta ‑tar-johdosten käyttöä. Hänen mielestään niitä käytettiin usein jopa turhaan, esimerkiksi ”nainen miehen kilpailijattarena” on turhaa toistoa. Seuraava merkittävä kieliopas oli Lauri Kettusen Hyvää vapaata suomea (1949). Kuten monissa muissakin asioissa, myös feminiinijohdosten käytön suhteen Kettunen kritisoi Saarimaata ja asettui kannattamaan feminiinijohdosten käyttöä. Hän kirjoitti ironisesti: ”Antaa vain kirjailijattarien elää ja kehittyä, kyllä naiskirjailijat ja pesijä-ämmät silti kielessä viihtyvät.” Osmo Ikola (Suomen kielen käsikirja 1968) suositteli ensimmäisenä kielenhuoltajana neutraaleja ilmauksia: pelkkä ystävä riittää ja puhuttakoon mieluummin tyttöystävästä kuin ystävättärestä, jos selvyys vaatii.

Myös käytösoppaissa annetaan ohjeita puhuttelusta ja arvonimien käytöstä. Käytös- ja seurusteluoppaita on alettu julkaista 1910-luvulla, eikä niiden suosio ole vieläkään loppunut. Eri vuosikymmenten käytösoppaista voi havaita ja tavallaan rivien välistä lukea naisjohdosten käytön seurustelussa vähenevän. Oppaat eivät erityisesti suosittele arvonimiä, mutta niiden suhtautuminen on vain varovaisen kielteinen, koska arvonimien käyttö osoitti käyttäjänsä sivistystason ja oli kohteliasta. Oppaat neuvoivat 1900-luvun alussa, että vaikka itse olisi uudistusmielisempi, on toisinaan syytä käyttää arvonimiä, ettei loukkaisi toista. Vielä vuonna 1977 ilmestyneessä oppaassa Käytös- ja tapatieto todetaan: ”Mutta vanhemmat rouvat, jotka ovat koko ikänsä kuulleet itseään puhuteltavan professuurskaksi tai kenraalittareksi, pitävät yhä sitkeästi arvostaan kiinni.”

Nykysuomen sanakirjassa on vielä yllättävän runsaasti naisten arvonimiä. Suurin syy siihen on, että sanakirjaa varten on poimittu materiaalia 1900-luvun alun kaunokirjallisuudesta.

Omatoimiset naiset

Kapteenskojen ja rehtorskojen myötä syntyivät Virtaskat, Haapaskat ja Mattsonskat. Tällainen –ska-johtimen liittäminen naimisissa olevan naisen sukunimeen liittyy alempiin sosiaaliryhmiin ja on vain puhekielinen ilmiö. Varsinaisessa puhuttelussa nimityksiä ei ainakaan enää käytetä, sillä johdoksiin liittyy voimakas negatiivinen konnotaatio, sivumielle: Toivoska on iäkäs, arkinen, vaatimattomasti pukeutuva, alempaan sosiaaliryhmään kuuluva, ehkä ison perheen emäntä tai palvelusväkeen kuuluva. Esimerkiksi koululaisten puheissa johdokset ovat vieläkin käytössä; niitä käytetään luokkatovereistakin.

Sääty-yhteiskunta hajosi vähitellen 1900-luvun alkupuolella. Ammatti tuli säätyä tärkeämmäksi ryhmittelypohjaksi. Naisten asema parani, tasa-arvo lisääntyi ja naiset kouluttivat itseään ja hakeutuivat työelämään. Ammatin hankkineet naiset halusivat saman nimikkeen kuin miespuoliset vastaavassa ammatissa toimivat. He olivat mieluummin professoreita kuin professorskoja, jolloin heitä olisi voinut luulla myös professorin puolisoiksi.

1900-luvun alussa tulivat käyttöön asukasta tarkoittavat –tar-johdokset, esimerkiksi eestitär, pariisitar ja hämetär. Niitä käytettiin erityisesti muodista ja urheilijoista puhuttaessa: ”Naisten syöksyhiihdossa tuli 30:ksi eestitär Beckert-Forsman – –”(HS 1936). Ammattinimissä ja tekijännimissä ‑tar on ollut yleinen. Arvonimien tapaan ja niiden antaman mallin mukaan johtimen käyttö levisi jossain määrin hyvinkin proosallisiin ammatteihin, kuten hierojatar, siivoojatar ja jopa sukankutojatar. Yleisimpiä johdoksia olivat hoitajatar ja opettajatar. Vielä vuonna 1954 sairaanhoitajattaria valmistui Sairaanhoitajataropistoissa.

Erityisen suosittuja feminiinijohtimet olivat taiteellisten ja henkisten alojen ammattinimikkeissä. Niiden käyttöön saatiin malli Keski-Euroopasta, josta haettiin kulttuurivaikutteita. Yleensä johdoksia käytettiin vain alan ammattilaisista, esimerkiksi kirjailijatar, laulajatar ja näyttelijätär. Myös ominaisuutta ilmaisevissa johdoksissa ‑tar on ollut varhain käytössä. Hienotar, kaunotar, sulotar ja tenhotar paljastavat seikkoja, joihin miehet ovat naisissa mieltyneet.

Feminiinijohdosten nykykäyttö

Tasa-arvon lisääntymisen myötä feminiinijohdosten käyttö on vähentynyt, mutta vielä nykyäänkin niitä tapaa tietyissä yhteyksissä. Varsinkin mytologian johdoksilla on vakiintunut käyttöalue: muinaisuskoihin kuuluvat jumalattaret, papittaret ja kohtalottaret, ja saduissa kerrotaan hyvistä ja pahoista haltijattarista, jumalattarista ja lumikuningattarista. Keisaritar, tsaaritar, herttuatar, kuningatar ja ruhtinatar ovat vakiintuneita hallitsijoiden ja aatelisten nimityksinä. Muita feminiinisiä arvonimiä ei enää juuri käytetä.

Feminiinijohtimiset ammattinimet ovat pisimpään säilyneet taiteen eri aloilla. Esittävässä taiteessa sukupuolierot näkyvät jo ulospäin: tanssissa naisilla ja miehillä on omat roolinsa ja tyylinsä, naisääni on miesääntä korkeampi, näytelmissä molemmilla sukupuolilla on omat roolinsa. Myös vieraiden kielten malli vaikuttaa yhä feminiinijohdosten esiintymiseen. Laulajattaria, näyttelijättäriä ym. taiteilijattaria löytyy runsaasti naistenlehdistä ja esimerkiksi Turun Sanomien Laaja Maailma ‑sivuilta. Artikkelit tai pikku-uutiset käännetään usein suoraan vieraasta kielestä suomeen, jolloin feminiinijohdin tulee mukana käännökseen.

Kirjailijan työn tulos on irrotettavissa tekijästä; kirjailijan sukupuolella ei siis ole suurta merkitystä työn tulokselle. Silti viihteessä naiskirjailijasta saatetaan yhä käyttää feminiini-ilmausta: Turun Sanomien Laaja Maailma ‑sivulla romanttisia rakkausseikkailuja kirjoittavasta Barbara Cartlandista käytetään toistuvasti nimitystä kirjailijatar. Kirjakerholehti käyttää myös mielellään kirjailijatar-johdosta. Sanaan liittyy nykypäivän naiskirjailijoista puhuttaessa negatiivinen konnotaatio, sivumielle. Muista kuin viihdekirjailijoista sitä ei käytetä.

Muissa kuin taideammateissa ‑tar-johdokset ovat jo hyvin harvinaisia. Useimmat ovat jääneet käytöstä vuosisadan puolivälissä tai pian sen jälkeen. Johtajatar esiintyy lehdissä vielä silloin tällöin. Myyjätär on myös yhä käytössä. Tasa-arvolaki, joka tuli voimaan 1988, karsi feminiinijohdosten ja yleensä feminiinisanojen käyttöä. Silti paikanhakuilmoituksissa etsitään yhä myyjättäriä töihin: ”Reipas ja rehellinen myyjätär saa paikan kauppatorin kahvikioskissa. Nimim. Kerro itsestäsi.” (TS 16.8.1988.)

Urheilun kieli erottaa yhä sukupuolet Suomessa, kun muilla elämänaloilla kielellinen tasa-arvo on toteutunut huomattavasti paremmin. Suomalaisille urheilu on tärkeä asia. ”Urheileva kansa” on valinnut urheilijat kuninkaikseen ja kuningattarikseen. Kuningatar onkin ylivoimaisesti yleisin naisurheilijoista käytetty feminiinijohdos: ”Marja-Liisa Kirvesniemi, Sarajevon hiihtokuningatar” (TS 18.2.1988). Muita feminiinijohtimisia ilmauksia löytyy sanomalehtien urheilusivuilta runsaasti: maailmancupin valtiatar, luistelun sankaritar, pituushyppääjätär, pikajuoksijatar, uimahyppääjätär. Raision Loimun naispelaajia kutsutaan loimuttariksi. Kansallisuudennimijohdokset kuuluvat edelleen urheilukieleen. Naiskilpailijat ovat norjattaria, ruotsittaria jne.

Urheilu on ruumiin kulttuuria. Sukupuolierot tulevat urheilusuorituksissa esille muutoinkin kuin suorituseroina. Naisliikuntaan liittyvät esteettisyys ja kauneusarvot. Vaikka naiset ovatkin vallanneet perin miehisiä lajeja, elävät edelleen käsitykset naisellisista ja naisille sopivista lajeista. ‑tar-johdoksiin liittyy naisellisia mielteitä, siksi niitä ei käytetä kuulantyöntäjistä ja kiekonheittäjistä. Sen sijaan miesten mielestä naisellisia lajeja ovat mm. hiihto, juoksu ja luistelu. Urheilijan ulkonäkö on tietenkin eduksi. Calgaryn olympialaisten aikaan urheilusivujen suosikki oli taitoluistelija Katarina Witt, josta eräs kuvateksti sanoo: ”Minäkö liian seksikäs ja vähäpukeinen”, tuntuu taitoluistelukuningatar Katarina Witt kysyvän (koko suloisella ja seksikkäällä olemuksellaan) (HS 22.2.1988).

Kuningattaren jälkeen nykyajan suosituin feminiinijohdos on kaunotar. Sitä käytetään viihteen kielessä, ja se tarkoittaa kauneinta esimerkiksi jossakin joukossa, ’täydellistä kokonaisuutta’. Missit ovat kaunottaria, samoin viihdekirjallisuuden naissankarit. Johdokseen liittyy seksuaalisen viehätysvoiman konnotaatio. Kaunotar herättää yleensä positiivisia mielteitä. Joskus johdokseen saattaa liittyä ajatus ”kaunis mutta tyhmä”: ”Jopa pikkukaupunkien kaunottarienkin on nykyään tehtävä töitä” (Anna 8/1988). Muita viihdekirjallisuuden, naistenlehtien ja tv-ohjelmaselostusten ja mm. Laaja Maailma ‑sivun suosimia feminiinijohdoksia ovat ystävätär, rakastajatar, sankaritar ja perijätär. Esimerkkinä katkelma kioskikirjallisuudesta: ”Pyrinkö minä Eskon rakastajattareksi – –.” Kauhukseen Pirkko alkoi tajuta, että tyytyisi siihenkin. Hän tyytyisi olemaan Eskon rakastajatar, toinen nainen; kasvoton, mutta aina käytettävissä oleva, kun vain tarvittiin. Hirvittävää, hän ajatteli. Ja kuitenkin – – kuitenkin, jos Esko pyytää minua rakastajattarekseen, minä taidan suostua ja – –.”

Kioskikirjallisuudessa ovat myös käytössä ‑verikkö-loppuiset johdokset: vaaleaverikkö, tummaverikkö, ristiverikkö jne. Johdoksiin liittyy jossain määrin halventava, negatiivinen konnotaatio. ‑verikkö-sanojen mallin mukaan on muodostettu sihteerikkö, joka on Helge Heralan televisiosketsistä omaksuttu jopa paikanhakuilmoitukseen: ”Oletko vapaana? Sinä tyylikäs 23—30 v. ajokortin omaava sihteerikkö. Työpaikka vapaana heti. Ala koskee pääasiallisesti autokauppaa ym. alaa – lomailu-, tarjoilu- ym. tehtäviä.” (TS 18.10.1988.) Uusi johdos on tarpeeton jo siksi, että pelkkä sihteerikin herättää feminiinisiä konnotaatioita, koska ammatti on ollut ja on yhä naisvaltainen.

Feminiinijohdoksia käytetään toisinaan myös elottomista olioista: purjealus on meren kuningatar, purjevene on saaristolaiskaunotar, Havanna on Kuuban kaunotar tai kaardemumma on mausteiden kuningatar. Nimissä feminiinijohdosten käyttö on vanhaa perua. Lehdet Suometar ja Kieletär sekä kansanrunokokoelma Kanteletar lienevät tunnetuimmat. Nykyään johdoksia tapaa vielä liikkeiden nimissä. Turussa on naistenvaateliikkeet Elotar, Kaunotar ja Turutar sekä kemikaaliliike Kalevalatar. Loimaalla on Loimatar ja Somerolla Sometar. Kaunotar on myös naisten polkupyörän nimenä.

Nimissä, otsakkeissa ja kuvateksteissä lyhyt ja naseva feminiinijohdos on usein käyttökelpoinen. Kaari Utrion romaani on nimeltään Viipurin kaunotar ja Margaret Atwoodin romaanin suomennos Orjattaresi. Hyväksyttävää johdosten käytön voisi katsoa olevan myös silloin, kun kyseessä olevan henkilön sukupuoli ei tule etunimestä tai kuvasta tms. selville. On kuitenkin turhaa kirjoittaa ”Maakunta-arkiston hoitajattarella, arkistonhoitaja Taina Vartiaisella on hymy herkässä.” Etunimi riittää paljastamaan sukupuolen. Lehdissä näkee myös pleonastisesti (sama asia toistettu) käytettyjä naisjohdoksia, esim. sairaanhoitajatarneitonen ja näyttelijätärvaimo.

Myös virossa feminiinijohdosten käyttö on vähentynyt. Sielläkin tähdennetään nykyään, että johdoksia tulisi käyttää vain tarpeellisissa tilanteissa, koska sukujen erottaminen ei ole kielelle ominaista.

Toisinaan tuntuu, että feminiinijohtimen merkitys on hämärtynyt. Tähän viittaisi pleonasmien käyttö ja myös mm. onnetar-johdoksen käyttö henkilöä tarkoittavana. Onnetar on edelleen suosittu johdos. Naiseksi käsitettynä onnea tuottavana henkiolentona se esiintyy ainakin miesten pesäpallo-otteluselostuksessa, kun kerrotaan, että ”Onnetar auttoi Loimaan voittoon”. Mutta onnetar-nimitystä käytetään myös arpajaisia toimittavasta henkilöstä – oli tämä sitten nainen tai mies: ” – –, jonka hänelle on onnettarena ojentanut kenttäpäällikkö Jukka Heininen säästöpankkien edustajana” (TS 15.8.1988). Huvittavan tilanteen syynä on osaksi se, että henkilöä tarkoittavasta onnetar-sanasta ei ole maskuliinista vastinetta. Turun radiokanavan Auran Aaltojen ”onnettarena” toiminut miespuolinen toimittaja on kyllä muutamaan otteeseen yrittänyt olla onni, mutta se ei tarkoita samaa kuin ’onnen jumala’. Abstraktina käsitteenä onni sopii käyttöön: on mahdollista kirjoittaa ”onnetar suosi seuraavia vastaajia – –” tai ”onni suosi – –”.

Eräänlaista johtimen merkityksen hämärtymistä on myös ‑kko-johdosten neutraalistuminen. Alun perin feminiininen karjakko voi tarkoittaa miestäkin. Mikäli sukupuoli halutaan ilmoittaa, puhutaan nais- ja mieskarjakoista. Kylmäkkö-nimikettä voi myös käyttää molemmista sukupuolista. Nimitys ei ole enää virallinen ammattinimike, mutta sitä käytetään yhä esimerkiksi paikanhakuilmoituksissa.

¹ Kirjoitus perustuu maisteri Katriina Kyrölän Turun yliopistossa toukokuussa 1989 tarkastettuun pro gradu ‑tutkielmaan ”Feminiinijohdokset suomen kielessä”.

Katriina Kyrölä