Katu vai tie?
Artikkeli 2/2012

Sami Suviranta

Katu vai tie?

Tavallisimmat suomalaisen kadunnimen loppuosat ovat tie, katu ja kuja. Ne sopivat monenlaisiin paikkoihin, mutta niilläkin on oma työnjakonsa.

Turun kaupungin mittausosasto laati vuoden 1967 lopussa ehdotuksen kadunnimien loppuosan valintaperiaatteiksi, ja Suomen Akatemian kielilautakunta piti ehdotusta sopivana. Ehdotuksen mukaan asemakaavoitetulla alueella käytettäisiin yleensä loppuosaa katu ja kaavoittamattomalla alueella loppuosaa tie. Kaava-alueellakin voisi kauttakulku- ja ohikulkutiellä olla tie-loppuinen nimi. Leveillä pääväylillä olisi myös väylä- ja valtatie- ja vähäisillä kaduilla kuja-loppuisia nimiä. Jalankulkutien nimi voisi olla polku-loppuinen. Näin jyrkkä erottelu asemakaavoitettujen ja muiden alueiden välillä ei kuitenkaan ole nimistönsuunnittelussa tarkoituksenmukaista. Moni asuinaluehan on syntynyt vähitellen ja saa asemakaavansa vasta vuosien kuluttua. Ohje nimenosien katu ja tie työnjaoksi onkin parempi muotoilla vähän toisin.

Nimen loppuosa tie sopii melkein mihin vain, pääteistä pikkuteihin, kaupunkiin ja maalle. Se on lyhyt ja näppärä. Katu taas luontuu parhaiten kaupunkimaiseen, tiiviisti rakennettavaan ympäristöön. Sitä voi käyttää väljemmilläkin alueilla, mutta harkiten. Turun mittausosasto määritteli jo 1967, että kuja-loppuisen nimen voi saada ”1) vähäliikenteinen, kapea ja lyhyehkö katujen välinen liikenneväylä, 2) lyhyehkö umpikatu”. Maaseudunkin kulttuurimaisemaan kuja käy, mutta ei ehkä enää metsän siimekseen. Polku-loppuisia nimiä annetaan varsinkin ulkoiluteille, joskus pikkukaduillekin, kun halutaan korostaa alueen luonnonläheisyyttä. Väylä taas sopiimoottoritielle tai muulle pääväylän luonteiselle tielle.

Nimen loppuosa voi  ilmaista kadun tai maaston muotoa (kaari, kulma; mäki, rinne) tai sijaintia (syrjä, taus). Kaduilla on portti- ja silta-nimiäkin. Lyhyt katu voi olla myös puisto tai aukio: Turussa on aukiomainen katu nimeltä Luotsituvanaukio. Kadun- tai tiennimen loppuosana voi olla asutus-, viljelys-, maasto- tai vesistötermikin (torppa, niitty, kallio, lahti). Yhdyssana (puistokatu, valtatie) tai muu pitkähkö loppuosa (esplanadi) tekee nimestä tavallista hankalamman käyttää. Nimen loppuosien moninaisuuden etu on, että samaa aihetta voi käyttää useassa nimessä (Turussa Rauvolantie, Rauvolankuja; Rusthollinkatu, Rusthollinrinne). Erottumisen takia saman alkuosan kanssa kannattaa kuitenkin tavallisimmista loppuosista valita vain toinen, katu tai tie.

Kirjoittaja työskentelee nimistöntutkijana Espoon kaupunkisuunnittelukeskuksessa.

Lisää aiheesta

Kunnan osoitejärjestelmä. Ohjeet ja suositus. Suomen kuntaliitto 2006.
Närhi, Eeva Maria: Kaavanimistön suunnittelu. – Kielikello 2/1985.
Yhteinen nimiympäristömme. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Suomen kuntaliitto 1999.

Sami Suviranta