Vuosi 1759 on käännekohta Suomen oikeuskielen historiassa. Tuolloin ilmestyi ensimmäinen suomenkielinen lakikirja, vuoden 1734 lain käännös. Tapahtumasta on kulunut 250 vuotta, ja se on antanut Suomalaiselle Lakimiesyhdistykselle aiheen ryhtyä hankkeeseen, jonka tuloksena on syntynyt kaksikielinen kirja Oikeuskieli ja säädöstieto, Rättsspråk och författningsinformation.
Kirja valottaa suomalaisen oikeuskielen historiaa, kehitystä ja nykytilaa. Se käsittelee suomen käyttöä oikeuden kielenä ja kielen asemaa Suomen oikeuden kehittymisessä. Teos kuvaa myös sitä, millaiseksi lakiteoksen alkukieli eli säädösruotsi on Suomessa muovautunut ja miten sitä käytetään ja ylläpidetään. Kirjassa on lisäksi puolenkymmentä artikkelia säädöstiedon julkaisemista ja esittämisestä sekä säädöstiedon ongelmista.
Kirjan alkukolmannes käsittelee suomenruotsalaista oikeuskieltä, ruotsiksi. Kaksikielisyys on kirjan aiheen kannalta suorastaan välttämätöntä, ja ratkaisu toimii hyvin. Suomenruotsalainen säädöskieli ja oikeushistoriallinen tieto kiinnostavat monen alan ammattilaisia myös muissa Pohjoismaissa, ja ruotsin kielen käyttö laajentaa lukijakuntaa. Suomenkielisistä artikkeleista on kirjan liitteissä ruotsinkieliset tiivistelmät ja päinvastoin.
Teos on jaettu teemoittain neljään jaksoon. Aluksi luodaan katsaus vuoden 1734 lakiin ja selvitetään lain asema myöhemmän oikeudenkäytön perustana. Artikkeli on kirjoitettu juridisin sanakääntein, mutta se tarjoaa myös uutteralle ei-ammattilaislukijalle tiiviin katsauksen lain merkitykseen ja etenkin myöhempään keskusteluun säännösten oikeasta tulkintatavasta.
Toinen ja kolmas jakso käsittelevät ruotsia ja suomea oikeuskielenä niin historian kuin nykypäivän näkökulmasta. Seikkaperäisesti käsitellään mm. varhaisia lainsuomennoksia ja lakisuomen kehittymistä Ruotsin vallan aikana sekä suomen nousua oikeuskieleksi autonomian aikana. Monia lukijoita kiinnostanee myös se, miten säädöskieltä yritetään kehittää ja selkiyttää. Säädöskielen huoltoa tarkastellaan niin suomen kuin ruotsin näkökulmasta. Toisen ja kolmannen jakson artikkelit avautuvat lukijalle parhaiten, jos lukee samaan teemaan kuuluvat suomen- ja ruotsinkieliset artikkelit peräkkäin: ensin historiaa, sitten kielenhuoltoa ja lopuksi säädöskielen piirteiden kuvausta.
Neljäs jakso pureutuu säädöstiedon ongelmiin, lähinnä siltä kannalta, mistä oikeudellista tietoa saa ja miten tieto esitetään nykyään. Artikkeleissa pohditaan mm. oikeudellisen tiedon tavoitettavuuden ja julkisen toiminnan tehokkuuden välistä suhdetta sekä viranomaisen neuvontavelvollisuutta ja oikeudellisen tiedon jakamiseen liittyviä kysymyksiä. Mielenkiintoinen on myös historiakatsaus säädöstiedon julkaisemiseen saarnastuolipuheista internetiin. Lopuksi tarkastellaan vielä lakikirjaa tietovarantona ja fyysisen lakikirjan nykytilaa ja tulevaisuutta.
Teoksen toimitusperiaatteet ovat olleet kunnianhimoiset. Tekstien on tarkoitus avautua juristien ja lingvistien lisäksi myös muille valveutuneille lukijoille. Kirjaa on pyritty rakentamaan myös niin, että sitä voitaisiin käyttää opetusmateriaalina yliopisto-opetuksessa.
Kirja sopii suurelle yleisöllekin, kunhan lukijalla on kärsivällisyyttä: ison teoksen tietomäärän sulattaminen vaatii aikaa. Joidenkin kirjoitusten ammattikielinen terminologia hidastaa lukemista, mutta teksti ei kuitenkaan halvaannuta maallikkoa. Kaikentyyppiset lukijat yhtyvät epäilemättä onnittelemaan sekä kirjan toimituskuntaa että kirjoittajia hyvästä suorituksesta.
Heikki E. S. Mattila – Aino Piehl – Sari Pajula (toim. / red.) 2011: Oikeuskieli ja säädöstieto. Suomenkielinen lakikirja 250 vuotta. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja C-sarja N:o 41. Suomalainen lakimiesyhdistys, Helsinki.