Kansainvälisyyttä
Alkusanat 2/2019

Sari Maamies

Kansainvälisyyttä

Kun Googleen kirjoittaa hakusanan ”kansainvälisyys”, saa alle sekunnissa yli puoli miljoonaa osumaa. Hakutuloksia selatessa huomio kiinnittyy siihen, että suuri osa niistä näyttää johtavan eri oppilaitosten sivuille. Epäselväksi usein kuitenkin jää, mitä kansainvälisyys käytännössä oppilaitosten toiminnassa tarkoittaa. Ilmeisesti se usein on yhtä kuin englanninkielisyys, kuten erään oppilaitoksen sivuilta selviää: ”Toimintamme keskiössä ovat 15 englanninkielistä koulutusohjelmaa, vaihto-ohjelmat ja erilaiset projektit.”

Englanninkielistä opetusta on oppilaitoksissa tarjolla paljon ja määrä kasvaa koko ajan. Opetukselle on myös kysyntää, koska nuorten on annettu ymmärtää, että englanti on avain kansainvälisyyteen ja siten menestyksen mahdollisuuksiin. Yhtäläisyysmerkin piirtäminen kansainvälisyyden ja englannin kielen välille on kuitenkin johtamassa siihen, että muut kielet jäävät englannin varjoon ja suomalaisten kielitaito yksipuolistuu. Sellaisia Euroopan isoja kieliä kuin saksa, ranska, espanja ja venäjä luonnehditaan jo ”harvinaisiksi kieliksi”.

Tämä on murheellista ja lisäksi yhteiskunnallisesti huolestuttavaa. Kielitaito ei ole vain kommunikoinnin väline, vaan kielen mukana tutustutaan myös erilaiseen kulttuuriin ja erilaiseen tapaan hahmottaa maailmaa. Tässä numerossa kirjoittavan suomentaja Sampsa Peltosen ajatusta lainaten: kielitaito auttaa ymmärtämään erilaisuutta, jonka kohtaaminen on väistämätöntä yhä pienemmäksi käyvällä maapallollamme. Lisäksi kielen välittämästä kulttuuritiedosta on hyötyä myös taloudellisesti, kun luodaan yhteyksiä vaikkapa uuteen kauppakumppaniin tai neuvotellaan sopimuksista. Monipuolinen kielitaito voi silloin olla kilpailuvaltti.

Kumman kieli?

Esimerkki todellisesta kielten ja kansojen rinnakkainelosta löytyy läheltä eli pohjoisimmasta Suomesta, jossa on oltu kansainvälisiä jo kauan ennen koko käsitteen syntymistä. Niinpä Inarin kunnassa on nykyisin neljä virallista kieltä – pohjoissaame, inarinsaame, koltansaame ja suomi – ja monikielisyyden ja ‑kulttuurisuuden perinne on vahva. Vain yhtä kieltä osaava ihminen oli ennen sotia harvinaisuus Inarissa, kertoo paikkakunnan monikielisyydestä kirjoittava Taarna Valtonen.

Inarin monikielisessä ympäristössä on suhtauduttu puhekumppaneihin myötämielisesti ja on pyritty käyttämään sitä kieltä, jota toinen parhaiten ymmärtää. Vähemmistökielten kannalta tällainen asenne saattaa kuitenkin muuttua haitalliseksi, jos vain toinen osapuoli on valmis vaihtamaan kieltään. Se johtaa lopulta kielen käyttökontekstien kapenemiseen; näin saamen kielille kävikin Suomessa.

Saamelaisten toiset huomioon ottavaa asennoitumista muistuttaa nykytilanne, jossa suomenkieliset auliisti vaihtavat kielensä englantiin kohdatessaan muunkielisen – jopa silloin kun puhekumppani mieluummin keskustelisi suomeksi eikä mahdollisesti osaa englantia erityisen hyvin. Näin tehdessämme tulkitsemme omaa asemaamme ja merkitystämme niin, että suomen kieli on vähempiarvoinen ja sen tulee väistää muita. Tämä tulkinta ja asenne on täysin itse luomamme.

Asenne ratkaisee

Lainsäädännön tasolla suomen kielen asema Suomessa on vahva, mutta asenteiden vaikutus kielen asemaan voi olla suurempi kuin lakien. Suomen perustuslaki ja kielilainsäädäntö määrittävät kansalaisten kielelliset oikeudet ja mm. viranomaisten velvollisuudet niiden huomioon ottamisessa. Varsinaisen lainsäädännön rinnalle on kuitenkin kehittynyt kirjoittamattomia kielen valintaan liittyviä sääntöjä, jotka on hiljaa hyväksytty ja joita on alettu pitää normina. Tällainen kehitys on johtamassa englannin kielen yhä vahvempaan asemaan monilla elämänaloilla – ja englannin käytön perusteena on tietenkin ”kansainvälisyys”. Kotimaisten kielten keskuksen kielipolitiikan koordinaattori Matti Räsänen huomauttaa kirjoituksessaan, että esimerkiksi korkea-asteen koulutuksessa ollaan jo tilanteessa, jossa opiskelija ei aina saa oman alansa opetusta kansalliskielellä, vaikka tahtoisikin.

Vieraan kielen vaikutus ei ole uutta suomen kielen historiassa. Ennen englannin valtakautta ruotsin asema oli vahva, mutta muutkin kielet ovat jättäneet jälkiä. Venäjä tiedetään slangisanojen ja uudehkojen lainasanojen lähteeksi, mutta yllättäen sitä voi löytää myös vanhan kirjasuomen aikaisista virkateksteistä. Agricolan raamatunkäännöksen taustalla taas häämöttävät ruotsin ja saksan lisäksi latina ja heprea.

Kieli ei elä umpiossa. Kontakteja muihin kieliin ja kielenpuhujiin on aina, ja vaikutteita saadaan eri tahoilta. Uusia vaikutteita ja muutoksia ei sinänsä ole syytä vastustaa, kunhan kieliyhteisön asenne omaa kieltään ja kulttuuriaan kohtaan on samalla terveen arvostava. Kehitys voi muuttua hallitsemattomaksi, jos oman kielen arvostus on heikko ja muutoskehityksen annetaan edetä omalla painollaan ilman kielen asemaan liittyvää tietoista suunnittelua.

Kansalliskielten asemasta onkin nyt tarve käydä avointa yhteiskunnallista keskustelua. Tarvitaan myös uudenlaista kielipolitiikkaa, jossa selvästi otetaan kantaa siihen, millaisessa kielellisessä todellisuudessa haluamme Suomessa vastaisuudessa elää.

Keskustelu onkin toivottavasti alkamassa. Juuri nimitetyn Suomen uuden hallituksen ohjelmassa todetaan: ”Laaditaan uudistettu kansalliskielistrategia, joka turvaa kaikkien oikeuden saada palvelua kansalliskielillä ja parantaa kieli-ilmapiiriä” (Neuvottelutulos hallitusohjelmasta 3.6.2019, s. 85). Lisäksi laaditaan kielipoliittinen ohjelma, jossa otetaan huomioon muut Suomessa puhutut kielet, erityisesti saamen kielet, romanikieli, karjalan kieli ja viittomakielet. – Jäämme odottamaan, milloin päästään sanoista tekoihin!

Sari Maamies
Kirjoittaja on Kielikellon vastaava toimittaja.