Kaksi- tai monikielisyys on arkea yhä useammalle suomalaiselle – ulkosuomalaisia eli ulkomailla pysyvästi asuvia suomen kansalaisia tai suomalaista syntyperää olevia ihmisiä oli Siirtolaisinstituutin mukaan vuonna 2010 jo lähes 800 000, ja monet heistä perustavat jossain vaiheessa perheen vieraskielisen kumppanin kanssa.
Useat tuntuvat ajattelevan, että monikielisessä ympäristössä kasvavista lapsista kasvaa automaattisesti kaksi- tai monikielisiä. Kaikki kaksikielisiä lapsia kasvattavat kuitenkin tietävät, että asia ei ole näin yksinkertainen.
– Tuntuu siltä, että monet vanhemmat lähtevät vähän soitellen sotaan, ja jossain vaiheessa tulee shokki, että eihän mun lapsi puhukaan suomea, toteaa hiljattain Lontooseen kaksivuotiaan lapsensa ja saksalaisen miehensä kanssa muuttanut suomalainen Terhi.
Vain pieni osa kahden tai useamman kielen perheessä kasvavista lapsista saavuttaa sujuvan kaksikielisyyden tason.
Terhille on ollut alusta saakka selvää se, että hän haluaa lapsensa osaavan suomea, vaikka perhe eläisikin pysyvästi Suomen ulkopuolella. Lapsen ensimmäiset elinvuodet perhe asui Saksassa, joten saksa kehittyi lapsen vahvemmaksi kieleksi. Nyt soppaan on lisätty kolmas kieli, kun perhe on asettautunut englanninkieliseen maahan. Kotona puhutaan saksaa ja suomea, päivähoidossa englantia.
– Koin, että olisi epäreilua evätä sosiaaliselta lapselta mahdollisuus kommunikoida ympärillä olevien ihmisten kanssa, Terhi pohtii.
Kaksikielisyys ei ole itsestäänselvyys
Monikulttuurisessa Lontoossa kolmen kielen perhe-elämä ei ole mitenkään poikkeuksellista, tietää pitkän linjan kaksikielisyystutkija Soile Pietikäinen, joka on italialaisen miehensä kanssa kasvattanut omista lapsistaan kolmikielisiä. Pietikäinen kuitenkin korostaa, että kaksikielisyys on aina mahdollisuus, ei koskaan itsestäänselvyys.
– Vain pieni osa kahden tai useamman kielen perheessä kasvavista lapsista saavuttaa sujuvan kaksikielisyyden tason ja pystyy aktiivisesti ajattelemaan ja toimimaan usealla kielellä, hän toteaa.
Pietikäinen on aina ollut kiinnostunut kaksikielisyydestä erityisesti sosiologian ja kasvatustieteen näkökulmasta. Parikymppisenä hän päätyi opiskelemaan Torinon yliopistoon ja päätti haastatella maahamuuton sosiologiaa käsittelevää seminaarityötään varten kaupungin suomalaisia perheitä.
– Puhelinluettelon läpi käymällä löysin yhteensä 16 perhettä, joissa kaikissa oli puhuttu lapsille suomea. Silti vain neljän perheen lapset osasivat yksinkertaisia fraaseja suomeksi.
Nopeasti Pietikäinen kiinnostuikin erityisesti perheiden lasten suhteesta suomeen. Monet heistä tuntuivat arastelevan kielen puhumista ja tuntevan syyllisyyttä siitä, että eivät ymmärtäneet Pietikäisen suomeksi esittämiä kysymyksiä. Erityisen hämmentynyt Pietikäinen oli erään diplomaatin teini-ikäistä poikaa haastatellessaan.
– Hän puhui sujuvasti vieraana kielenä suomea, englantia ja italiaa – mutta ei yhtäkään kieltä äidinkielen tasolla. Käytännössä hän oli kaikkialla ulkomaalainen.
Tutkija alkoi ymmärtää, kuinka vakavia seurauksia epäonnistuneella kaksikielisyydellä voi olla.
Turvallinen ihmissuhde on avain kieleenkin
Sittemmin Pietikäinen on tutkinut kaksikielisyyden sosiologiaa jo parinkymmenen vuoden ajan, kirjoittanut väitöskirjan Lontoon suomalaisten lasten suomen kielen oppimiseen vaikuttavista tekijöistä ja perustanut Bilingual Potential -yrityksen, joka tukee lasten oikeutta äidinkieleen silloinkin, kun se ei ole kotimaan valtakieli. Hänen asiakkaansa ovat muun muassa vanhempia, joiden 3–4-vuotiaan lapsen vähemmistökielen kehitys on alkanut kangerrella tai pysähtynyt kokonaan.
– Usein käy niin, että kun pieni lapsi siirtyy valtakielessä kokonaisiin lauseisiin, joissa on subjekti, predikaatti ja objekti, sama ei tapahdu perheen toiselle kielelle. Vähemmistökieli jää pahasti jälkeen, ja ero vain voimistuu, kun lapsi menee kouluun.
Tässä tilanteessa on pitkään Lontoossa asunut Anna, jolla on kuusivuotias lapsi:
– Poikani on toista vuotta koulussa, ja huomaan, että hänen suomensa heikkenee koko ajan. Kun englantia tulee joka tuutista, suomen on vaikea kilpailla sen kanssa.
Tilanne voi Pietikäisen mukaan johtaa helposti kaksikielisyyden sijasta tilanteeseen, jossa lapsi käyttää satunnaisesti suomenkielisiä sanoja valtakielen seassa. Vähitellen suomi voi kadota lähes kokonaan.
Mikä sitten on resepti kaksikielisyyttä tukevaan kasvatukseen? Pietikäisen mielestä ensimmäinen askel on päästää irti häpeästä, jota moni vanhempi tuntee. Hän muistuttaa, että hiipuva kieli on aivan normaali ilmiö; se ei ole epäonnistumisen merkki. Toisaalta se ei ole myöskään väistämätön ilmiö, vaan asiaa voidaan auttaa nopeastikin oikealla ohjauksella.
– Usein puhutaan siitä, että lapsen täytyy altistua kielelle tietty määrä tunteja päivässä. Minä kuitenkin uskon avaimen olevan lapsen ja vanhemman välisessä turvallisessa ihmissuhteessa ja vuorovaikutuksessa. Haluamme käyttää kieltä, jolla meitä rakastetaan.
Puhumaan oppii puhumalla
Pietikäinen puhuu keskustelevan vanhemmuuden tärkeydestä – lapselle pitää antaa tilaa ilmaista itseään usealla kielellä, ja hänen sanomisiinsa pitää reagoida kiinnostuneesti ja kysellen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, miten vanhempi vastaa lapsen lauseeseen, jossa on sekaisin esimerkiksi englantia ja suomea. Sanojen lainailu toisesta kielestä on normaali osa monikielisyyttä, mutta se voi olla myös merkki siitä, että lapsi ei yksinkertaisesti osaa sanaa vähemmistökielellä. Usein vanhemmat kuvittelevat lapsen osaavan ja ymmärtävän suomea todellista enemmän.
Vanhempi voi testata lapsen osaamista pyytämällä korjausjäsennystä eli yksinkertaisesti kysymällä hmm? Jos vastaus tulee yhä vieraalla kielellä, aikuinen voi tarjota suomenkielisen sanan lapselle tutustuttavaksi.
– Meillä tämä pieni muutos sai huomattavan muutoksen aikaan jo viikossa, ja lapsi alkoi jutella takaisin suomeksi, Terhi mainitsee.
Juttelu on toinen toiminnallisen kaksikielisyyden kulmakivi.
– Puhumaan oppii vain puhumalla. Aikuinen voi puhua lapselle suomea vaikka tuntikausia, mutta monologi ei tarkoita sitä, että lapsi alkaisi puhua takaisin suomeksi, Pietikäinen korostaa.
Puhumisen ei välttämättä tarvitse tapahtua kasvokkain. Annan poika esimerkiksi skypettää säännöllisesti suomalaisten sukulaisten kanssa. Samalla motiivi oppia suomea vahvistuu. Lapselle on tärkeää, että kesäisillä Suomen reissuilla hän pystyy leikkimään ihailtujen serkkujen kanssa samalla kielellä.
Kaksikielisyydessä onkin harvoin kyse vain kielestä. Anna ja Terhi korostavat molemmat, että suomen kieli on heille tärkeä silta, joka yhdistää oman lapsen suomalaisiin ihmisiin, juuriin ja kulttuuriin.
– Minusta olisi surullista, jos lapseni ei osaisi puhua samaa kieltä omien vanhempieni kanssa, Anna myöntää.
Lapsille pitää antaa tilaisuus ilmaista itseään usealla kielellä, ja hänen sanomisiinsa pitää reagoida kiinnostuneesti ja kysellen.
Terhille ja Annalle on ehdottoman tärkeää, että heidän lapsensa pystyvät kommunikoimaan suomeksi. Yllättävän monelle vanhemmista kaksikielisyys ei kuitenkaan näytä olevan päämäärä. Kun Pietikäinen tutki Lontoon Suomi-koulun lasten kielen kehitystä, vain noin neljännes vanhemmista mainitsi kielen ensisijaiseksi syyksi tuoda lapsi kouluun. Lisäksi Pietikäisen mukaan on paljon vanhempia, jotka eivät puhu omaa kieltä lapsilleen. Heitä ei ole koskaan ennen tutkittu, mutta Pietikäinen kirjoittaa parhaillaan aiheesta kirjaa.
Selvää on kuitenkin se, että useimmat kaksikieliset kokevat kolmannen kielen myöhemmän oppimisen helpommaksi kuin yksikieliset.
– Lapsi voi oppia vaikka kuinka monta kieltä, mutta hänen on tunnettava ainakin yksi kieli täysin omakseen. Muuten voi käydä niin, että mikään kieli ei kehity itsenäiseksi, Pietikäinen sanoo.
Pietikäinen sanookin, että ei koskaan puhu vanhemmille kaksikielisyyden ”kognitiivisista eduista”. Hän korostaa, että kaksikielisyys ei saa olla väline, jolla tavoitellaan tiettyjä etuja tai statusta lapselle.
– Minusta tärkeämpää on miettiä sitä, mitä kieltä tai kieliä lapsi tarvitsee ollakseen onnellinen elämässä.
Kirjallisuutta:
Dufva, Hannele 2010: Oppimisen dialogit - osaamisen asteet: Näkökulmia monen kielen oppimiseen ja käyttöön. Teoksessa S. Stolt, M. Lehtihalmes, S. Tarvainen & K. Launonen (toim.). Suomalainen monikielisyys ja sen haasteet. Puheen ja kielen tutkimuksen julkaisuja, 42. s. 21–33. Helsinki: Puheen ja kielen tutkimuksen yhdistys.
Lehtonen, Heini 2015: Tyylitelen. Nuorten kielelliset resurssit ja kielen sosiaalinen indeksisyys monietnisessä Helsingissä. Väitöskirja. Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/155659(siirryt toiseen palveluun)
Rampton, Ben 1995: Crossing. Language and ethnicity among adolescents. London: Longman.