Pekka Rahko puuttui viime Kielikellossa (3/2006) bongata-verbin oikeaan käyttöön. Hänen mukaansa lintuharrastus ei ole pelkkää bongausta, vaikka näin yleisesti kuvitellaankin.
Rahko on aivan oikeassa. Lintuharrastajia on monenlaisia, ja bongarit ovat heistä vain pieni, joskin hyvin näkyvä ryhmä. Julkisuudessa kaikkia lintuharrastajia pidetään kuitenkin miltei aina bongareina. Suunnilleen sama asia olisi väittää, että kaikki punaiset autot ovat paloautoja.
Virhe toistuu televisiossa ja lehdistössä tuon tuostakin. Ehkä yllättävintä on kuitenkin se, etteivät edes sanakirjojen tekijät ole olleet selvillä verbin täsmällisestä merkityksestä. Esimerkiksi Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaiseman Suomen kielen perussanakirjan (3. painos 1995) mukaan ”bongata = tehdä näköhavainto jstak (harvinaisesta) lintulajista”. WSOY:n Iso sivistyssanakirja (1. painos 2005) puolestaan ilmoittaa, että ”bongata = havainnoida tunnistettuja (usein kuitenkin myös harvinaisia) lintuja”.
Kumpikin tieto on vähän sinne päin. Oikea ilmaus olisi: ”tehdä näkö- tai kuulohavainto jstak (harvinaisesta) lintulajista ennakkoon saadun tiedon tai vihjeen perusteella”. Jos tätä ennakkotietoa ei ole, kyseessä on spontaani havainto eikä bongaus, aivan kuten Rahko toteaa. Bongaus voi myös epäonnistua, jos lintu jääkin havaitsematta. Silloin kyseessä on nuijaus.
Kieli tietysti kehittyy jatkuvasti, ja sanojen merkitykset saattavat muuttua. Siitä huolimatta kaikista lintuharrastajista tuskin koskaan tulee bongareita. Itsekin olen tehnyt tuhansia lintuhavaintoja, nähnyt miljoonia lintuja, mutta bongannut vain joitakin kymmeniä.
toimitussihteeri
lintuharrastaja
tilaisuuden tullen myös bongari