Muun muassa monille verbeille on suomen kielessä ominaista se, että ne määräävät seurassaan esiintyvän toisen sanan sijamuodon. Esimerkiksi puhumista tai sanomista merkitsevät verbit edellyttävät yleiskielessä usein sitä, että sana, joka ilmaisee, kenelle puhutaan tai sanotaan jotakin, on -lle-päätteinen eli allatiivimuodossa (puhuin hänelle). Puheenaiheen ilmaiseva lauseenjäsen taas on -sta-päätteinen eli elatiivimuodossa (puhuin/kerroin hänelle lapsista).
Suomen murteissa nämä verbit voivat kuitenkin saada partitiivisijaisen objektin. Se kertoo, kenelle puhutaan, siis puheen vastaanottajan: puhuin/sanoin häntä.
Jossas faar (= jos sinä vaari) kaua hauku ni änträtä moonast (= muutetaan syytinkiä), sanos isänt faari (= isäntä vaaria, ts. ’vaarille’) ko se talon asioi moites (= moitti). (Kalanti)
kyl minnuu siit sit mööhättiin (= minulle pauhattiin) ko raha meni hukkaa. (Nakkila)
Muista etteh remueles (= remua), sano entinem miäs sammakkaa (= sammakolle), kuv viinaa suuhun kaato. (Hämeenkyrö)
Aha, jopa tulit, sano Kukkola käkee. (Hattula)
Aina se viäl natkuttaa (= motkottaa) minuu siit viimevuatisest asiast. (Myrskylä)
Myös se, mistä puhutaan, eli puheenaihe voidaan murteissa ilmaista partitiivimuotoisella objektilla. Ilmaus puhuin lapsia voi siis tarkoittaa myös ’puhuin lapsista’:
Kerta kirkkoon ja sitte arkeina (= arkena) sano miäs uutta pukuansa. (Huittinen)
Mul lykkäs miäleeni (= tuli mieleeni) että onkohan se plikka pikkusiim päin ku se puhu mulle niitä vaivojansa. (Hämeenkyrö)
Kyllähän niitä äitevainaa kertoeli niitä nälkävuosia. (Ruovesi)
Ahosilakoit, sano Vikin Maija sisiliskoja. (Asikkala)
Nyt se alkaa, sano suutar nälkää. (Lapinjärvi)
Suomen murteiden sana-arkiston tietojen perusteella syntyy vaikutelma, että tällaista poikkeuksellista, joko vastaanottajan tai puheenaiheen ilmaisevaa sanomis- ja puhumisverbien objektia löytyisi etenkin sananparsista ja enemmän länsi- kuin itämurteiden puhuma-alueilta. Murrearkiston tiedot verbistä haastaa osoittavat kuitenkin, että ilmiö ulottuu laajemmalle alueelle. Haastaa on kaakkois- ja savolaismurteinen puhumista merkitsevä verbi, ja myös sen yhteydessä puheenaihe voi esiintyä partitiivimuotoisena:
Toine haastaa peltoo toine pello veräjää. (Viipurin läänin Uusikirkko)
Ketäkäs sie hoastat? (Kurkijoki)
Vanhat ihmiset mium poikana ollessa ne haasto virstoja (= puhuivat virstoista) eivätkä kilometreistä. (Virolahti)
Naurunaiheita
Verbien seurassa esiintyvien lauseenjäsenten yleiskielestä poikkeavat sijamuodot eivät murteissa ole ominaisia vain sanomis- ja puhumisverbeille. Esimerkiksi verbille nauraa ‒ jota tosin joskus käytetään sanoinkin kommunikoimisesta (”Kylläpä olit viisas”, hän nauroi) ‒ on ominaista se, että naurunaihe, joka yleiskielessä esitetään tavallisemmin allatiivisijaisena lauseenjäsenenä, voikin olla partitiivisijainen objekti. Sanotaan siis nauroimme miestä, vaikka yhtä hyvin voitaisiin sanoa nauroimme miehelle.
Kyl me nauretti sitä miäst et vallan kiäriteltti (= kierittiin). (Hinnerjoki)
Mää nauroin kratkotin sitä (vanhaa miestä; ts. sille vanhalle miehelle) ja itte oon tullus samallaiseks höperöksi. (Vampula)
Naurethin sitte niitä kirjantietämättömiä (= niille lukutaidottomille). (Vittanki)
Toinen erikoisuus nauraa-verbin murteellisessa käyttäytymisessä on se, että naurunaihe voi esiintyä myös -lla-loppuisena eli adessiivimuodossa. Esimerkiksi Kiihtelysvaarassa on varoitettu nauramasta toisen vahingolle huomauttamalla, että ei sitä piet toisem mustilla housuilla naurrook. Jäppiläläinen puhuja on arvellut hämäläisten pitävän hänen savolaismurrettaan naurettavana: Hämäläene se naoraa tällä murteella. Pihtiputaalainen kertoo erään miehen karvaisen laukun herättäneen muissa hilpeyttä: Myö aena naorettiin sillä sel laokulla. Ähtärissä on ihmetelty, nauraako talonväki vieraan saapuessa vieraalle vai itselleen: Nauraako talon väki vieraalla vai omalla tyhmyyvellään?
Tällaisesta naurunaiheen ilmaisemisesta adessiivimuodolla on murrearkistossa tietoja oheisen kartan osoittamalta alueelta: Pohjanmaalta, Satakunnan ja Hämeen pohjoisosasta, Pohjois-Karjalasta, Savosta, Keski-Suomesta, Kainuusta ja myös muinaiselta savolaismurteiden puhuma-alueelta Ruotsin Vermlannista.
Voi olla, että nämä poikkeukselliset sijamuodot ovat esimerkkejä sellaisesta vaihtelusta, jonka yleiskieli on sittemmin taltuttanut ja joka on reliktinä säilynyt pisimpään etenkin sananparsissa. Joka tapauksessa verbien murteellisessa käyttäytymisessä olisi yhä paljonkin tutkittavaa.