Kysymys
Miksi itä- ja länsisuomalaiset sukunimet eroavat toisistaan? Länsisuomalaiset nimet ovat yleensä sisällöltään ymmärrettäviä, kuten Nieminen, Salo, Rantala ja Kivimäki. Itäsuomalaiset nimet taas ovat sellaisia kuin Kinnunen, Hiltunen ja Räsänen.
Vastaus
Itä- ja länsisuomalaiset sukunimet ovat tosiaan erityyppisiä. Tämä johtuu siitä, että itäsuomalaiset sukunimet ovat usein satoja vuosia vanhoja ja länsisuomalaiset sukunimet on yleensä otettu käyttöön vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen.
Suuresta osasta itäsuomalaisia sukunimiä on asiakirjamerkintöjä 1500-luvulta alkaen. Tätä vanhempia merkintöjä suomalaisista sukunimistä ei paljon olekaan. Itäsuomalaiset sukunimet sisältävät usein suvun kantaisän nimen. Osa niistä on esikristillisen ajan omakielisiä nimiä, kuten Hyvä > Hyvönen, Mielikkä > Mielikäinen, Toivo > Toiviainen. Toiset kantaisien nimistä puolestaan ovat lainanimiä ja niiden suomalaistettuja muotoja, kuten Herman > Hermunen, Sergei > Sirkiä, (Benedictus >) Pentti > Penttinen.
Myös kantaisien lisänimistä on syntynyt sukunimiä. Tällaisia ovat esimerkiksi Jalkanen (< Paksujalka) ja Partanen (< Mustaparta, Rautaparta). Erityisesti Karjalassa on lisä- ja sukuniminä käytetty eläintennimityksiä, kuten Karhu, Susi, Kiuru ja Tiainen.
Länsi-Suomessa sukunimiä ei ole vanhastaan käytetty, mutta asiakirjoihin on merkitty henkilön asuinpaikka eli talonnimi ikään kuin lisänimeksi. Jos muutti uuteen paikkaan, myös tämä lisänimi asiakirjoissa muuttui. Länsisuomalaiset alkoivat ottaa varsinaisia sukunimiä vasta 1800-luvun loppupuolella. Usein nimeksi otettiin talonnimi, joka saattoi pohjautua läheisen luontopaikan nimeen (esimerkiksi Koivuniemi), ensimmäisen isännän nimeen tai ammattiin (esimerkiksi Mattila, Lukkari) tai kuvailla taloa tai sen sijaintia jollain tavalla (esimerkiksi Alatalo, Vanhatupa, Ojala).
Erityisen muodikkaina 1800-luvun loppupuolella pidettiin keksittyjä nimiä, jotka sisältävät jonkin luontoon liittyvän sanan ja -nen-lopun. Tällaisia ovat esimerkiksi Virtanen, Lahtinen ja Mäkinen. Myöhemmin muotiin tuli muuntyyppisiä luontosanan sisältäviä nimiä, kuten Laine, Sinisalo, Tammisto ja Saarikko.
Sivistyneistöllä, porvareilla ja käsityöläisillä oli Länsi-Suomessakin sukunimet jo ennen 1800-luvun loppua, mutta ne olivat yleensä ruotsinkielisiä tai muuten vieraskielisiä. Kansallisaatteen vaikutuksesta näitä nimiä alettiin suomalaistaa 1800-luvun loppupuolelta alkaen. Suomalaistetut nimet olivat usein samantyyppisiä kuin ne, joita sukunimettömät länsisuomalaiset ottivat. Ruotsin- tai muunkielisistä nimistä tehtiin myös suoria käännöksiä ja mukaelmia (esimerkiksi Grönberg > Vihervuori, Ström > Virta; Siljander > Siljanto, Wessman > Vesamaa).
Yksittäisten sukunimien alkuperästä saa tietoa Pirjo Mikkosen ja Sirkka Paikkalan kirjasta Sukunimet (1992, Otava). Teoksessa on 5 200 nimiartikkelia.
Lue myös
Sirkka Paikkala: Se tavallinen Virtanen (Kielikello 4/2004)(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)