Puhetapa, jossa minut pannaan tekemään asioita, joita en missään tapauksessa halua tehdä, on äärimmäisen epämiellyttävä. Useammin kuin kerran suuhuni on yritetty panna sanoja, jotka eivät sinne kuulu. Kuvitelkaamme esimerkiksi formulatähteä sanomassa Kun sä ajat formulaa, sä et ajattele mitään muuta. Lauseeseen sisältyy oletus siitä, että kuulija joko ajaa tai haluaisi ajaa formulaa. Mutta haluaako kuulija välttämättä olla kuin puhuja?

Vastakkain puhujan imperialismi ja dialogisuus

Jos puhuja puhuu vain itsestään, olisi parempi puhua ”minänä” kuin ”sinänä”. Jos taas tarkoituksena on puhua omasta kokemuksesta sitä yleisempään yhteyteen liittäen, perinteisempi ilmaisutapa Kun ajaa formulaa, ei ajattele mitään muuta olisi paljon kohteliaampi ja täsmällisempi. Ennen kaikkea se olisi vähemmän imperialistinen. Sillä kun sä puhut -passiivissa, onko maailmassa muita kuin sä?

-passiivi on puhuvan minän imperialismia. Se on ase, jota käyttäen tunkeudutaan tuntemattomaan maanosaan. Kun puhuja ryhtyy olemaan ”sä”, syntyy vaikutelma, että hän kieltää keskustelukumppaninsa ja itsensä välisen rajan olemassaolon: puhuja katsoo voivansa kertoa, mitä ”sä” haluaisi tehdä tai tuntea. On kuin toisen toiseus yritettäisiin voittaa ja nimetä väkivaltaisesti osaksi itseä.

Tällainen puhetapa ei ohjaa rakentavaan kanssakäymiseen eli dialogiin. Toista ei kohdata sinuna minulle, vaan hänet sulautetaan väkisin oman kokemusmaailman piiriin, assimiloidaan puhujan maailman osaksi. -puhe ei anna ymmärtää, että puhuja olisi kiinnostunut toisesta. Pikemminkin se sisältää jo valmiiksi vastauksen: sinä ajattelet kuin minä, koska minä sanon, että minun puheeni voi luoda sinut.

-puhe esittää puhujansa sankarina, joka olettaa muiden haluavan olla hänen housuissaan. Kuitenkin samalla kaikkivoipaisuutta uhkuva sankari kavaltaa heikkoutensa – sen, että palvonnan kohde on riippuvainen palvojistaan. -muodossahan ei voisi puhua, jollei ketään toista, ”sinua”, olisi olemassa. -puheen elinehto on se, että puhuja ei ole yksin maailmassa.

Tässä on myös -puhetavan sisäinen ristiriita: toisaalta puhuja väittää olevansa samanlainen tai jopa yhtä kuin ”sä”, mutta toisaalta hän ei voi olla ”sä”. Sillä jos puhuva minä on yhtä kuin kuulijansa, sitä toista, jota dialogissa voisi tavoitella, ei enää ole. Tällöin dialogi loppuu kuin seinään. Monologi, itseensä sulkeutuva höpötys, kyllä saattaa jatkua.

Dialogin pitäisi olla yhteisten merkitysten rakentamista. Samalla pitäisi kunnioittaa sitä, miten ”me” väistämättä eroamme toisistamme. -puhe viis veisaa dialogisesta periaatteesta. Siinä esitetään jo lähtökohtana se, mikä saattaisi olla keskustelun tulos: yhteisyys ja kuulijan hyväksyntä. -puheessa on väistämättä läsnä epäsuorasti ilmaistu, implisiittinen puhuja, joka olettaa myötämielisen implisiittisen kuulijan. Niinpä se vaatii todellistakin kuulijaa tunnustamaan välittömästi yhteisyytensä puhujan kanssa – puheen sisällöstä riippumatta.

Puhuva Narkissos

-passiivissa puhuva tulee siis aikomattaankin väittäneeksi, että toisen kokemus maailmasta ei voisi olla olemassa -lauseen välittämien merkitysten ulkopuolella. Ja mikä tärkeintä, se ei saisi olla. Nimittäin jos kuulijan maailma sittenkin on aivan erilainen kuin puhujan maailma, puhujalla ei ole oikeutta olla ”sä” – eikä mahdollisuutta puhua.

-puheessa pyritään malttamattomasti varmistumaan oikeudesta puhua. Dialogisen olemassaolon mahdollisuus yritetään tehdä todeksi siten, että tunkeudutaan lupaa kysymättä toisen kannettavaksi. Siksi -puhe viestii itsensä kadottaneen minän salattua epätoivoa. Se kuiskii: ”Annathan minun olla sinä, jotta minä olisin olemassa, joohan?”

Tämä on narsismia. Narkissos näkee vain oman peilikuvansa; vastaavasti -puheessa kuulija asetetaan puhujan merkitysten heijastuspinnaksi. Siinä missä Narkissos etsii itseään lähteestä eikä osaa nähdä itsensä ja lähteen välistä pintaa, -puhuja on kuin puhuva Narkissos: hän ei osaa kunnioittaa itsensä ja toisen välistä rajaa, ihmisten eroja.

Arkikielessä narsismilla tarkoitetaan itserakkautta. Narkissos ei kuitenkaan välttämättä ole rakastunut itseensä. Pikemminkin hän yleistää itsensä toiseksi juuri siksi, että hänellä ei ole itseyttä. Narsistin minä-tunne, itsetunto, on olemassa vain hänen kulloinkin kohtaamissaan toisissa: lähteessä, kuulijassa. Narsisti on pakonomaisen riippuvainen toisista, vaikka uskotteleekin päinvastaista.

Narsistisesta olemassaolon tavasta näyttää viimeistään -puheen myötä tulevan arkipäivää: kurkotetaan kohti toisia, mutta samanaikaisesti kielletään perustava riippuvuus toisista. -puhe alentaa kuulijan puhujan palvelijaksi: kun herra sentään vaivautuu puhumaan palvelijalleen, niin totta kai tämän täytyy yhtyä sanottuun. -puheeseen sisältyvän valtasuhteen kautta puhuja uskottelee itselleen, että jo yksipuolinen puhumisen akti sinänsä riittää rakentamaan dialogisen yhteisyyden.

Jokin on vialla, kun tällainen hätäinen yritys löytää tai vahvistaa yhteisyys yleistyy yleistymistään. Esitänkin, että -puheen narsistinen imperialismi voidaan nähdä yhteiskunnallisen ja kulttuurisen imperialismin kristallisoitumana.

Kulutuksen kieli

Ensinnäkin -puheessa puhuu eräs ajallemme tunnusomainen hahmo: kuluttaja. Kuten edellä väitin, -puhe voi nimittäin kieliä puutteesta, itseyden puutteesta. Sattuvasti myös kuluttaminen perustuu puutteeseen. Ostaja ostaa tavaran, koska kokee sen puuttuvan itseltään.

Voidaan ajatella, että nykyaikaisessa mielikuviin perustuvassa kulutuksessa saavutetaan juuri kuvitelma toisten läsnäolosta. Mainosten mielikuvat ovat aina yhteisiä, ja suositussa tuotteessa ostetaan paitsi tavara, myös yhteisyys. Kuitenkin ne toiset, joiden hyväksyntä saavutetaan kuluttamalla, ovat anonyymeja. Heitä ei kohdata kasvokkain, sillä he jäävät tuotteen taakse. He ovat toisia vain yleistetysti. Lisäksi tavaran ostamisen toimenpide naamioi riippuvuuden toisista ja yhteisistä mielikuvista. Ostaminen on ”minun” kykyäni ostaa, ja ostaessani ”minä itse” hallitsen sitä riippuvuutta, joka panee ostamaan.

Rinnastetaanpa tämä -puheeseen. -puheessa toisen todellinen sinuus jää anonyymiksi, koska puhujan versio toisen sinuudesta, ”sä”, jyrää sen. Kuulijasta on -puhujalle hyötyä kuin tavaran tuottajasta. Hänen läsnäolonsa tuottaa ”me-tavaran”, joka on ostettavissa puhumalla se esiin. Kuulijalta halutaan – ja pian sittenkin – meisyys, jota ilman ”minä” ei voi olla olemassa (kukaan kun ei oikeasti ole oman onnensa seppä). Puhuessaan itsestään toisena -puhuja synnyttää me-illuusion. Käy kuitenkin niin, että vain puhujalla on omistusoikeus tällä lailla syntyneeseen meisyyteen. Tässä mielessä -passiivi toimii kuin raha.

En tarkoita, että dialogi yleensä olisi kuin kaupankäyntiä, mutta -puhe saa keskustelun näyttämään kulutustapahtumalta. Puhuja ostaa -passiivilla kuulijalta sen tilan, jossa aito dialoginen yhteisyys voisi olla olemassa. Ellemme jo ole kuluttajia, -passiivin käyttö kyllä tekee meistä sellaisia. Se on kärryt, joilla kulutusyhteiskunta kyytii kasvattejaan iankaikkiseen ostoskeskukseen.

Tämä kaikki on tietysti kärjistävää. Mutta entä jos -puhe todella kuvastaa ja tuottaa tällaista kulutusajattelua? Olisi viisasta pyrkiä toisenlaiseen kieleen – sellaiseen, joka ei olisi kuin ostoksilla käymistä ja jossa toisen toiseus tunnustettaisiin. Puhe, saati elämä, ei ole kaupantekoa. Ihminen ei ole ihmiselle myyjä, vaikka uusliberalistiset psyykkiset managerit niin väittävätkin. – Vielä harhaisempaa on pitää itseään ”voittajana”.

Kilpailun kieli

Nähdäkseni menestyksensä alkutaipaleella -passiivi viihtyi erityisesti urheilusankareiden suussa. Esimerkiksi formulakuljettajia on puhuttanut tämä englannin kielen imperialismi. Vaan miten on tähän suhteessa se, että heitä ajattaa länsimainen kulttuuri-imperialismi?

Formulaviihteen sisältöähän tuottavat paitsi formulaa ajavat ja formulakieltä puhuvat kuljettajat myös ns. ylikansalliset suuryhtiöt. Formulakuskit ovat formulaviihteen ”sisältötuottajia”, koska suuryhtiöt haluavat niin. Formulakuskin toimintatavasta, sen tuottamasta merkityssisällöstä, voikin löytää suuryhtiöiden toiminnan perussisällön: kilpailussa voittamisen. Kuljettaja ajaa voittaakseen, ja sattumoisin myös yhtiöt pyörittävät formulaviihdettä saavuttaakseen voittoja.

Kuinka ollakaan, tässä tarkoituksessa on onnistuttu. Siksipä ihmiset voivat istua television ääressä ja ihailla suomalaista mestaria. Mediavyörytyksen avulla ihmiset suostutellaan samastumaan kuljettajan voittoihin. Samalla heitä suostutellaan, kuin puolivahingossa, kilpailuun ja voitontavoitteluun.

On jo suorastaan huvittavaa, että formulamestari tulee kasvattaneeksi ihailijoitaan toimintatapansa lisäksi myös puhetapaansa: -puheeseen. Mutta huvittavuus vaihtuu pelottavuudeksi, jos toimintatavan sisältö onkin myös puhetavan sisältöä. – Onko se? Ohjaako -puhe siihen, että toiset nähdään kilpailijoina ja sankarin elintilasta taistelevina uhkina?

Ainakin tällainen vaara on olemassa: kuulijan pitää olla kuin puhuja, ja kuulijan erilaisuus, hänen minuutensa, häviää puhujan elintilan tieltä. Tällöin keskustelu on kuin peli, jossa nopeat ja kovaääniset ovat niitä, jotka saavat olla olemassa. -puhekamppailun voittaja kaasuttaa maaliin, mutta samalla puhekumppanilta uhkaa hävitä hengittämiseen tarvittava ilma. Näin ihmisistä alkaa tulla toden teolla oman elämänsä formulasankareita. Johan heitä on aikansa kilpailutettu, nyt he vain alkavat itse kilpailuttaa toinen toistaan – ja puhetapaa yleistäessään myös itseään.

Olisi tietysti empiirisemmän tutkimuksen asia selvittää, tapahtuuko näin todella ja missä näin tapahtuu: minkälainen sosioekonominen asema tai mitkä elämäntavoitteet ja -tilanteet yleensä yhdistyvät -passiivin käyttöön? Esittämäni valossa olisi kuitenkin ymmärrettävää, jos todettaisiin, että -puhetta puhutaan usein esimerkiksi huippu-urheilun, bisneksen tai muun ”menestyksen” tavoittelun parissa. Kilpailun ilmapiirissä -puhe on kerrassaan oiva tapa voittaa häviämisen pelko. Kun toistellaan suurella sykkeellä ”sä” (...eli mä), manataan oma minä-tunne olemassa olevaksi, ja kilpailuyhteiskunnalle tyypilliseen tapaan minuuden rakentamisen kustannukset siirtyvät muiden kannettaviksi.

-puhujaa voisikin kuvailla sijoittavaksi puhujaksi. Ideaalityyppisessä sijoituksessa puhujan omat kustannukset jäävät pieniksi, sillä hänen omakuvansa ei dialogissa kyseenalaistu: se palautuu kuulijalta puhujalle samana kuin puhuja sen -lauseessa luovutti. Kuulija on paikalla vain tuottaakseen lisäarvoa puhujan minälle – häneltä kiskotaan hyväksyntä. Täten erittäin pienillä panoksilla (-muodolla ja sen kautta pieniksi uskotelluilla torjutuksi tulemisen riskeillä) saavutetaan toivottu tuotos (dialogisessa yhteisyydessä tunnustettu identiteetti).

-puheessa kapeaan taloudelliseen tapaan ymmärretystä tulosvastuusta eli välinerationaliteetista tulee dialogin logiikkaa. Toiset ovat olemassa suunnilleen niin kauan, kun he ovat minäksi tulemisen välineitä. Jälkiä heidän on vaikea jättää.

Näin voi olla myös siinä tapauksessa, että ne toiset, jotka suljetaan merkitysten rakentamisen ulkopuolelle, pois dialogista, eivät ole juuri aktuaalisia puhekumppaneita. Tarkoitan, että -puheesta voi yleistyessään tulla paitsi yksilösubjektin myös yhteisösubjektin itsensä vahvistamisen – ja sen ulkopuolisten toisten poissulkemisen – väline. Annan esimerkin: ”Miljoonan dollarin osakesalkulla kuulut maailman kuuden miljoonan miljonäärin joukkoon.” Tähän tapaan vedotaan lukijaan ”pörssiraamatuksi” kutsutussa Seppo Saarion teoksessa Miten sijoitan pörssiosakkeisiin (WSOY), sen vuoden 2000 laitoksessa. Tällaisissa yhteyksissä -muoto on rutiininomainen uskontunnustus, osa menestykseen vihkiytyneiden – ns. voittajien tai sellaisiksi pyrkimään houkuteltujen – keskinäistä liturgiaa.

Tuskinpa on yleensäkään vain sattumaa, että -puhe liukuu kirjakieleen juuri markkinoinnin kielessä. Elämänalueilla, joilla kilpaillaan, se on luonteenomaista kielenkäyttöä.

Kohti markkinoiden monologia?

Olen halunnut asettaa kysymyksiä: Onko kanssakäymisestä tulossa toimintaa, jossa toisia voitetaan ja jossa heidän läsnäoloaan kulutetaan? Onko -puhe tapa, jolla paljaimmat mekanisminsa pyhittänyt markkinatalous sulkeutuu itseensä ja tekee aidosta kulttuurisesta dialogista joukkosuulla puhuttua monologia? Laajemmin ottaen, millä kaikilla tavoilla nykyisenlainen markkinatalous kirjoittautuu ihmisten kohtaamisiin? Ja syntyykö se ikään kuin toiseen kertaan juuri narsismina, kuten jotkut kulttuuriteoreetikot ovat väittäneet?

Ainakin yksi asia on tullut todistetuksi. -puheen yleistyminen ei ole muitta mutkitta palautettavissa vieraan kielen vaikutukseksi, sen vallan alaisuudeksi. Kieli heijastaa ja tuottaa myös muunlaisia valta-asetelmia. Tiivistänkin sanomani seuraavasti: -passiivi näyttää yhteisyyden puutetta potevan markkinayhteiskunnan kielelliseltä vastineelta.

 

Kirjoittaja tekee väitöskirjaa, joka käsittelee kulttuurisen ja psyykkisen toden suhteita 1990-luvun Suomen ajankuvallisissa romaaneissa.