Hyödykkeet ja haitakkeet. Muotokuvaa -ke-johtimisista sanoista
Artikkeli 1/1991

Raija Lehtinen

Hyödykkeet ja haitakkeet. Muotokuvaa ‑ke-johtimisista sanoista

Mitä yhteistä on huonekkeella, seinäkkeellä ja kuorikkeella? Entä mitä yhteistä niillä on kuhjakkeen, lohnakkeen ja äljäkkeen kanssa? Vastaushan on tietysti se, että sanat on muodostettu toisista, lyhyemmistä sanoista ‑ke-aineksella, johtimella, joka on kuultavissa ja nähtävissä varsinkin sanojen yksikön nominatiivin lopussa.

Huoneke tarkoittaa seinäkkein eli sermimäisin irtoseinin erotettua työtilaa esimerkiksi avokonttorissa. Kuorike puolestaan on puunkuoresta tehtyä rouhetta, jota käytetään kuivikkeena. Nämä kolme sanaa ovat aika uusia suomen kielen luomuksia, mutta kuitenkin kieleen jo niin vakiintuneita, että ne mainitaan Suomen kielen perussanakirjassa. Seinäke on jo Nykysuomen sanakirjassakin, mutta siellä sen merkityksenä on ’kaksin- tai useammankertaisen seinän kiinteä kerros’.

Kuhjake, lohnake ja äljäke ovat itämurteiden sanoja, varsinkin savolaismurteiden alueella tunnettuja. Kuhjakkeeksi voisi sanoa vaikkapa hidasliikkeistä ihmistä ja lohnakkeeksi jotakin isoa esinettä tai oliota: suuret kengät voivat olla kenkälohnakkeet, iso lahna lahnanlohnake. Äljäkkeeksi saattaisi itäsuomalainen sanoa esimerkiksi valkeaksi valahtanutta eli äljähtänyttä ihmistä tai vaikkapa erityisen valkeaa, suurta pilveä. Nämä sanat ovat niihin tottuneelle hyvin asiaansa kuvaavia, mutta yleiskielen sanakirjoihin ne eivät taida koskaan päästä, niin suppea niiden levikkialue on. Painoasun ja selitykset sanat kuitenkin saanevat Suomen murteiden sanakirjassa.

Suomen kirjoitetun yleiskielen varhaisimpia ‑ke-loppuisia sanoja on kasvinnimi ohdake (ilmeisesti johdos balttilaisesta ohta-sanasta, jonka nykyvastine esimerkiksi liettuassa merkitsee kalanruotoa). Nimi esiintyy jo 1500-luvulla Agricolan teoksissa. 1600-luvulta on kirjallisiin lähteisiin osunut sana istuke, jolla lienee tarkoitettu kasvatettuja hyötykasveja, yrttejä, kuten tuolloin myös sanottiin; tai mahdollisesti istuke on tarkoittanut samaa kuin se tarkoittaa nykyisissä länsimurteissa eli kaksivuotisia juurikkaita toisena vuonna, jolloin ne tuottavat siemeniä. 1700-luvulta on painetuissa lähteissä suolake – kasvinnimi sekin – sekä saareke, joka merkitsi kyntämättömäksi tai huonosti kynnetyksi jäänyttä kohtaa pellossa. Vuoden 1787 almanakassa varoitettiin jättämästä tällaisia piellospaikkoja peltoon rikkaruohojen pesiksi.

1800-luku oli ‑ke-loppuisten sanojen kasvukautta. Suomen kirjakieli, joka tuolloin tarvitsi ja otti paljon uusia sana-aineksia, käytti runsaasti myös ‑ke-johdinta sanojen muodostukseen. Lauri Hakulisen käsikirja Suomen kielen rakenne ja kehitys tietää kertoa, että yleiskieleen tulivat viime vuosisadan alussa muun muassa sellaiset sanat kuin eläke, veruke ja viihdyke. Lönnrot loi kielioppitermin kerake; ilmeisesti hän vain huomasi kääntää latinan sanan consonans ’keralla soiva’ tai tämän sanan jonkin muun kielisen vastineen (esim. ruotsissa konsonant). Vuosisadan puolimaissa olivat jo käytössä pesäke, vyöhyke ja uloke, kiihdyke ja yllyke, rahake ja osake. Rahake tosin tarkoitti tuolloin apurahaa eli stipendiä ja osake osakuntaa eikä osuutta osakeyhtiöstä; merkitykset ovat myöhemmin muuttuneet nykyisiksi. 1800-luvun jälkipuoliskolta ovat ruokataloussanat hilloke, kastike, mureke ja säilyke; samoin sanat sarake ja parveke sekä selvike, vahvike ja virike.

1900-luvun alussa ‑ke-loppuisten substantiivien määrä yleiskielessä karttui yhä. Vuosisadan ensi kymmeneltä ovat esimerkiksi sanat hyödyke, lisäke, lomake ja sulake. Savukkeetkin olivat noihin asti olleet sigaretteja tai paperosseja. Sanat korvike ja tarvike ovat peräisin 1910-luvulta. Nyt niin itsestään selvän tarvike-sanan sijasta saatettiin aikaisemmin käyttää esimerkiksi sanaa tarvetavara. Ranneke-sana näyttää tulleen kieleen 20-luvulla – samoihin aikoihin kun rannekellot alkoivat yleistyä.

Kolmikymmenluku toi lisää uutuuksia. Kasvinjalostuksessa otettiin käyttöön termi lajike. Maatalous-lehdessä kerrottiin vuonna 1937, että ”Maatalouskoelaitoksen kasvinjalostusosastolla on jo käytännössä todettu lajike-sana mukavaksi ja käyttökelpoiseksi”. Sana tarvittiin kasvilajin jalostetun viljelymuodon, alalajin nimitykseksi, ja tähän merkitykseen lajike onkin onnistuneesti vakiintunut. Rautateillä otettiin käyttöön sana seisake. Siihenastinen sanavastine käy ilmi Helsingin Sanomain vuoden 1932 katkelmasta: ”Rautatiehallitus on määrännyt, että maantieylikäytäväpysähdyspaikasta on tästä lähtien käytettävä nimeä seisake.” Vaahdoke-sana tuli sekin käyttöön 30-luvulla. Lehdissä mainostettiin niin partavaahdoketta kuin vaahdokesaippuaakin. Alkoholiliikkeen vähittäismyyntihinnastoon tuli vuonna 1933 sana viinake. Viinakkeita olivat väkevät juomasekoitukset eli cocktailit, ja niitä myytiin tällä nimellä 25 vuotta, vuoteen 1958 saakka.

Vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeinen pula-aika oli Suomessa pahimmillaan 1930-luvun alussa. Se näkyy sellaisessakin asiassa kuin Nykysuomen sanakirjaa varten poimituissa vuosien 1930–35 sanomalehtisitaateissa, joissa on loputtomasti tietoja kahvin-, kerman- ja sokerinkorvikkeista, villankorvikkeista, lasinvastikkeista jne. Tämä vaihe on ilmeisesti antanut –ke-loppuisille sanoille ikävänpuoleisen, huonoista korvikkeista muistuttavan merkitysvivahteen, joka on saattanut suorastaan jarruttaa tämäntyyppisten uudissanojen syntyä.

Tavallisestihan substantiivista muodostettu ‑ke-loppuinen sana merkitsee jotakin sellaista, joka muistuttaa tavalla tai toisella alkuperäisen sanan eli kantasanan tarkoittamaa asiaa. Niinpä lahdeke on pieni lahti, lipuke pieni lippu; korvake muistuttaa muodoltaan korvaa, kieleke kieltä, ruusuke ruusunkukkaa ja sarake peltosarkaa; rahake on kolikkorahan näköinen ja kolikon tapaan käytettävä, pillike on kasvi, jonka kukka puhallettaessa soi. Merkitykset ovat yleensä aika neutraaleja, vailla tunneväritteisyyttä.

Suomen yleiskielessä on Nykysuomen sanakirjaan asti päässeitä substantiivipohjaisia ‑ke-sanoja satakunta ja suunnilleen saman verran on verbipohjaisiakin. Verbeistä muodostettujen ‑ke-loppuisten sanojen merkitykset ovat vielä neutraalimpia ja itsestäänselvempiä kuin substantiiveista muodostettujen: kuivike on jotakin sellaista joka kuivattaa, kostuke jotakin kostuttavaa; kovike kovettaa ja lujike lujittaa; levikkeellä levitetään ja vahvikkeella vahvistetaan; hyödyke hyödyttää, kiihoke kiihottaa, virvoke virvoittaa ja ärsyke ärsyttää. Verbeistä muodostetut ‑ke-loppuiset sanat tarkoittavat siis useimmiten välinettä, jolla verbin tarkoittama tekeminen saadaan aikaan tai itsestään tapahtuu. Vähemmän mutta jonkin verran on myös sellaisia sanoja, jotka ilmaisevat verbin tekemisen tulosta: esimerkiksi hyydyke syntyy hyydyttämällä ja jäädykkeen eli parfeen valmistamisessa on ruoan jäädyttäminen olennaista.

Puheena olevan kaltaisia ‑ke-loppuisia substantiiveja on siis Nykysuomen sanakirjassa runsaat 200. Suomen murteista kerätyssä sana-aineistossa vastaavanlaisten sanojen määrä on kuusinkertainen, noin 1 250. Murteissa näkyvät olevan laajalevikkisiä, lähes koko Suomessa tunnettuja, monet maastoon liittyvät sanat, esimerkiksi sellaiset kuin kieleke, niemeke, polveke, saareke, salmeke ja silmäke, mutta myös sellaiset selvämerkityksiset verbipohjaiset sanat kuin kannake, kuivike, pehmike ja sytyke. Laajalevikkisiä ovat myös sanat kastike, ohdake, vanuke, viileke ja veruke – kaikki kuten näkyy, paitsi murteiden myös yleiskielen sanoja.

Oma joukkonsa ovat sitten nuo savon murteen höpläkkeet, pelmakkeet, rehjakkeet, veuhakkeet, nuljakkeet ja törräkkeet – väljästi kohdettansa kuvaavat, tilanteen, puhujan ja kuulijan mukaan merkitystään muuntelevat sanat. Höpläkkeen puheita emme ota aivan vakavasti, ja höpläke voi olla itsekin vähän narrattava. Samantapainen ihminen on veuhakekin, ehkä leuhkiva, ehkä veitikkamainen, ehkä vähän rauhaton. Pelmake voi olla sekä liikkeiltään että luonteeltaan nopea, äkkiä innostuva, mutta mahdollisesti myös harkitsematon. Rehjake on varsinkin ulkoasultaan surkea, mikseipä muutenkin säälittävä. Nuljakkeestahan kuulee, että se on jotakin liukasta ja niljaista: madetta voi sanoa nuljakkeeksi, samoin vaikkapa Iimaista sientä. Ja törräke seistä törröttää liikkumatta paikallaan, olkoon sitten ihminen tai jokin esine.

Tällaisia ‑ke-loppuisia sanoja tuntuu itämurteissa voivan syntyä tarpeen mukaan sanasta jos toisestakin, kunhan sana vain on merkityksensä tai äänteistönsä puolesta jollain tapaa sopiva uuden sanan pohjaksi. Kuvailevien sanojen joukko pysyy kuitenkin selvästi erossa sekä murteiden että yleiskielen asiallistyylisistä, tarkkamerkityksisistä sanoista. Mutta niin luonteenomainen ‑ke-johdin itämurteille on, että on syytä uskoa sen tulleen yleiskielen ainekseksi juuri tuolta taholta. – Mikä lienee Lönnrotin vaikutus asiassa ollut, mutta hän näyttää aika lailla suosineen ‑ke-johdinta uudissanoja luodessaan. Vuonna 1847 ilmestyneessä parisatasivuisessa tulkkisanakirjassa Ruotsin, Suomen ja Saksan Tulkki on esimerkiksi sellaiset sanaehdokkaat kuin hovike (nykyisin hotelli), huivike (kaulahuivi), kaapike (senkki, astiakaappi), kaduke ja soluke (kuja), kuorike (kirjekuori) ja marjake (pilleri, tabletti). Kielioppitermejä kirjassa on muitakin kuin kerake: sanan vokaali suomalaiseksi vastineeksi ovat ehdolla äänike ja äänikäs sekä diftongin vastineiksi kaksike, kaksikas ja kaksäänike. Samoin Lönnrot tarjoaa 1866–80 ilmestyneessä Suomalais-Ruotsalaisessa Sanakirjassaan kieleen uusia ‑ke-johdoksia. Esimerkiksi huolluke on kirjassa purgatiivin eli ulostusaineen käännösvastineena.

Uudissanojen luominen vaikuttaa tietysti huvittavalta, jos tarkastellaan vain niitå sanoja, jotka eivät ole enää tai eivät ole koskaan olleetkaan todellisessa kielenkäytössä. 1940-luvulla mainostettiin ”keveitå juhlapukujen viilekkeitä”, mutta viileke-sana ei onnistunut korvaamaan housunkannattimia eli ”henkseleitä”, ja lopullisen voiton ovat kai perineet olkaimet. Maidoketta ehdotettiin 50-luvulla kuoritun maidon eli kurnaalin nimitykseksi, mutta ei tämäkään sana ole päässyt käyttöön, ei sen enempää kuin äidike sairaan lapsen päivähoitajan nimitykseksi. Paljon tutummalta kuulostaa esimerkiksi sana pistoke, vaikkei se ole ehtinyt edes Nykysuomen sanakirjaan; sen ensiesiintymät lienevät vasta 1960-luvulta. Sanan rinnalle, tai oikeammin kojepistoke-sanan pariksi, on nyt 1980-luvulla kehitetty myös sana kojevastake. Levyke-sana on puolestaan vuosikymmenessä täysin vakiintunut tietokoneissa käytettävien magneettisten tiedontallennusvälineiden, diskettien, nimitykseksi. Siinä onkin esimerkki niistä sanoista, jotka kielenkäyttäjät jonakin aikana jostain syystä kelpuuttavat ja jotka kohta tuntuvat itsestään selviltä kielen ikiaikaisilta sanoilta.

Matti Jurva ilmaisi vuonna 1934 iskelmässään Lauluke, mitä hän ajatteli –ke-loppuisista uudissanoista. Viisunikkari väitti, että Suomen kansan suussa oli aivan uusi kielioppi: ”Missä kaksi juttelee, aina kaikuu ‑ke ja ‑ke. Kaikki on nyt vastiketta, soossikin on kastiketta, on vanha kieli pilalla, siks uusi on nyt tilalla.” Uutta ärsyttävää sanatyyppiä oli lauluntekijän mielestä kerta kaikkiaan liikaa: junaan oli noustava ”seisakkeelta”, romaanien sijasta luettava ”kirjakkeita” ja kun ”ennen saatiin kovat teet, nyt juodaan hienot viinakkeet”. Laulun loppupuolella varoitettiin poikamiehiä elämän vakavammista puolista – edelleen ‑ke-sanaston avulla: ”neidokkeilta” ei pitänyt toivoa liikaa ”viihdykettä”, ”ettei kävis niinkin, että joudut maksaan eläkettä, saat pientä perheen lisäkettä, joka huutaa isäkettä”.

Jurvan laulussa on paljon kerrallisia, tekaistuja sanoja: on ”vaimoke”, ”piinakkeet” ja ”riemukkeet”. Runsaat pari vuotta sitten SKDL:n eduskuntaryhmä vaati erilaisia kertakulutushyödykkeitä verotettaviksi. Ryhmän kannanotossa tällaisia hyödykkeitä kutsuttiin turhakkeiksi ja haitakkeiksi. Nämäkin sanat olivat keksittyjä uudissanoja, mutta niillä markkinoitiin mielipidettä taitavasti. ‑ke-johtimen käyttökelpoisuudesta sanat todistivat myös: johtimella saadaan edelleen aikaan sekä asiatyylisiä termejä että leikillissävyisiä uudismuodosteita.

Raija Lehtinen