Huilaa sinä, minä levähdän
Kieli kartalla 2/2010

Kirsti Aapala

Huilaa sinä, minä levähdän

Tällä palstalla esitellään sellaisia murteiden ja nimistön ilmiöitä, jotka asettuvat melko tarkkarajaisille alueille Suomen murrekartalla. Levikkikartat ovat syntyneet Suomen murteiden sanakirjan toimitustyössä.

Moni tuntenee tarinan etelän miehestä, joka sivakoi pohjoisen lumilla paikallisen asukkaan opastamana. Tuli tauon paikka, ja perässähiihtäjä ehdotti: ”Eikös huilata vähän?” ”Mikäs siinä”, tuumasi opas ja lisäsi vauhtia. Sama toistui muutaman kerran, kunnes opas siirtyi ladulta syrjään sanoen: ”Huilaa sie vain, mie levähän.”

Yhteinen kieli ei siis suinkaan aina takaa viestin perillemenoa. Harvalla sanalla on vain yksi yleispätevä merkitys, ja puhekielessä ja murteissa merkitysten moninaisuus on vielä runsaampaa kuin kirjakielessä.

Arkisessa yleiskielessä huilaaminen tarkoittaa levähtämistä, lepohetken viettämistä. Samoin on laita murteissa suurin piirtein Kokkolasta Kajaaniin kulkevan linjan eteläpuolella. Siitä pohjoiseen vauhti onkin toinen: milloin huilaa suksi, reki tai pulkka, milloin vene tai tukit alas koskea. Ohi kiitävästä autosta totesi rovaniemeläinen: ”Kylläpäs se kortto huilas hopusti.” Itkijällä huilaavat vedet silmistä ja koivussa huilaa mahla keväisin. Oja ja jokikin huilaavat kulkiessaan läpi maiden ja metsien. Pohjoisen huilaaminen on siis esteetöntä, sujuvaa liikkumista tai etenemistä, luistamista, joskus jopa viilettämistä.

2_10_huilatakartta.jpg

On ajateltu, että kyse on kahdesta eri alkuperää olevasta huilata-verbistä. Lepäämistä merkitsevä on lainaa, ja lähtökohtana lienee muinaisruotsi. Nykyruotsissa sanan jatkaja on verbi vila ’levätä’. Pohjoisemman, liikkumiseen liittyvän huilata-verbin synty on hämärämpi. Sitä on arveltu kuvailevaksi, deskriptiiviseksi, tai sitten sen on oletettu kuuluvan samaan sanueeseen kuin puhaltimen nimitys huilu.

Toisenlaistakin lähtökohtaa on ehdotettu. Sanojen käänteismerkityksiä Virittäjässä vuonna 1987 pohtinut Matti Vilppula pitää mahdollisena, että huilata-verbit kuuluisivat yhteen. Tällöin eivät olennaisia olisikaan  merkityksiä erottavat tekijät (tässä tapauksessa liike ja liikkumattomuus), vaan yhdistävä tekijä, tapahtuman ja tekemisen keveys ja helppous.

Kirjoittaja on Suomen murteiden sanakirjan toimittaja.

Kirsti Aapala