Koulun historiantunneilla puhuttiin hatuista ja myssyistä, jotka olivat vastapuolina Ruotsin poliittisessa elämässä 1700-luvulla. Ruotsin suurvalta-aikojen palauttamista ajaneet hatut saivat taloudellista tukea Ranskalta, kun taas myssyt kannattivat maltillisempaa ja Venäjälle myötämielisempää politiikkaa. Alkuaan opposition pilkkaniminä käyttämät nimitykset jäivät eloon.

Päähineet ovat siis jättäneet jälkensä poliittiseen historiaan. Hieman toisenlaista ja rauhanomaisempaa kahtiajakoa voi havaita myös suomen murteissa. Hattujen vastapuolena eivät ole tällä kertaa myssyt vaan lakit.

Menneinä vuosisatoina päähineen käyttöön vaikuttivat pitkälti käytännön syyt: oli tarpeen suojata päänsä niin talvipakkasilla, sateella, pölyisissä töissä kuin vetoisissa huoneissakin. Arkisin miehillä päätä peitti lakki, naisilla yleensä huivi. Miehet olivat lakitta päiväsaikaan usein vain syödessään, kirkossa tai herrasväkeä tavatessaan. Todettiin niin kuin Isossakyrössä: ”Pää soon lakin naula.”

Patalakki ja naisten lakit

Vanha lakkimalli on lieritön ja lipaton patalakki, jonka voinee ajatella olleen jonkinlainen lakin prototyyppi. Sittemmin myös lipallinen, mutta lieritön lakki, lippalakki (murteissa myös esimerkiksi klahvilakki, lappulakki, lippulakki), on hyväksytty lakkien joukkoon.

Lakki on mielletty vanhastaan ennemminkin miesten päähineeksi, mutta osassa suomen kaakkois- ja savolaismurteita lakki onkin kuulunut naisille. Sillä on näet tarkoitettu noissa murteissa naisten puuvillakankaista päähinettä. Parikkalassa ”lakki ol’ kolmkolkkane, piäpyyhe ol’ alla, lakki sem piällä”. Pielisjärvellä, nykyisessä Lieksassa, tiedettiin naisen olevan ”vaemoimmeinen”, jos hänellä oli pieni musta lakki päälaella. Inkerissä kerrottiin naisella olevan kaksi lakkia, joista toinen oli ”jokapäivänel lakki”. Ei saanut ”kävvä syömääkää ilman lakita”, sillä se olisi ollut synti.

Lierittömät hatut

Lakin ja hatun ero on yleiskielessä aika selvä, ja näin on myös länsimurteissa, Kainuussa ja osassa Keski-Suomea: lakki on lieritön, hattu taas lierillinen. Laajalti itämurteissa on toisin. Siellä näet hattu on päähineen yleisnimitys, ja sillä on siis yleiskielen lakin merkitys (ks. kartta). Tämä näkyy esimerkiksi sysmäläisessä kevään säitä ennustavassa sananparressa: ”Joka hatuta, takita halkoja hakkoa, se turkit peällä toukoja tekee”.

Koska hattu on laajalti itämurteissa ’lakki’, niin myös lippalakki on siellä lippahattu. Vanhastaan on Itä-Suomessa talvisin päätä suojattu erilaisilla karvahatuilla. Esimerkiksi körttiläisillä tiedettiin Savossa olleen koirannahkahatut, ja Kiteellä sanottiin miesten korvaläpällistä turkispäähinettä kolmentuulenhatuksi. Nykyisissä itämurteissa ovat tuttuja myös tonttuhattu ja ylioppilashattu.

Entä mikä on hattulakki? Siellä täällä länsimurteissa on, ehkä alkuaan leikillään, lierihattua kutsuttu näin. Vähässäkyrössä hattulakki oli ”herraan kirkkolakki”.  Nykyisin Euraan kuuluvalla Hinnerjoella taas ylioppilaslakkia, ”lippalakkia”, arvostettiin enemmän: ”Kyl hatlak nät lak o, mut kyl liplak kaik voitta!”

Vähässäkyrössä hattulakki oli ”herraan kirkkolakki”. 

Lakin tavoin lierillinen hattukin on kuulunut aikoinaan enimmäkseen miesten pukimiin. Naisista lierihattua käyttivät pitkään vain varakkaat ja kaupunkilaiset. Samuli Paulaharju kuvaa kirjassaan Wanha Raahe (1925), kuinka koko kaupunki 1880- ja 1890-lukujen vaihteessa ällisteli, kun ”muutamat merimiehen tyttäret edelläkävijöinä rupesivat astelemaan hattu päässä”. Hattu työnsi kuulemma pian huivin muidenkin tyttöjen päästä. Myös läntisellä Uudellamaalla Vihdissä oltiin sitä mieltä, että hattupäiset naiset olivat ”taamei, fröökinöi olevinaa”.

Suomen kielen tutkija ja huoltaja Osmo Ikola (1918–2016) kiinnitti kolmattakymmenettä vuotta sitten huomiota siihen, että varsinkin sanomalehtikieleen oli hivuttautumassa lakin tilalle hattu. Ikolan korvaan olivat tarttuneet ainakin ylioppilashatut, karvahattulähetystöt ja uimahatut. Kuten hän toteaa, yleistymisen takana on lisääntynyt itämurteiden vaikutus. Ikola myöntää, että itämurteet ovat paljonkin rikastuttaneet yleiskieltä, mutta tämän kaltaista ”hattumuotia” hän vastustaa, sillä se päinvastoin köyhdyttäisi kieltä.

Ikolan pelkäämiä ”hattujaisia” ei vielä liene vietetty, ja kirjakielessäkin hatun ja lakin ero näyttäisi pysyneen.

Kirjallisuutta:

Osmo Ikola 1990: Kielen elämää ja käyttöä. WSOY.