Käsitys haltija-sanan merkitysten erottamisesta kirjoitusasun perusteella on yllättävän yleinen. Minullekin valkeni vasta suomen kielen maisterina, ettei kirjoitetakaan ”vedenhaltia Ahti”, niin kuin olin koulussa oppinut. Nykysuomen sanakirjassa (1. osa 1951) on hakusanana haltija, mutta kirjoitussuositus on varhaisempaa perua. Kielenhuollon ”silmäntekevät” olivat päätyneet haltija-muotoon jo 1900-luvun alussa. Miksi kirjoitusasu ei kuitenkaan ole vakiintunut sadan vuoden aikana? On täytynyt olla jokin vahva vastavoima, joka on heikentänyt ohjeen perillemenoa. Sellaiseksi osoittautuu, taas kerran, E. N. Setälän Suomen kielioppi, jonka merkitys monen koululaissukupolven kasvattajana on ollut paljon vahvempi kuin kielenhuoltajien päätökset.
 

Haltijan puolesta Virittäjässä

Ensimmäinen löytämäni kielikeskustelu halti(j)an kirjoittamisesta oli 1910–11 aikakauslehti Virittäjässä. Nuori kielentutkija Martti Airila, myöhemmin Nykysuomen sanakirjan ensimmäinen päätoimittaja, oli esittänyt artikkelissaan ”Eräitä mytologisia sanoja” seuraavan määritelmän: ”Haltia, en Rådare; henki, jonka luultiin olevan olemassa erikoisesti kutakin ihmistä, kutakin pihamaata, taloa, metsikköä, järveä, rahakätköä ja vuorta varten” (Vir. 1910: 109). Ilmeisesti Airilan käyttämä kirjoitusasu haltia kiihdytti seuraavana vuonna erään Virittäjän lukijan tällaiseen purkaukseen:

”Surullista on nähdä sitä horjuvaisuutta, mikä tekijännimiin nähden kielessämme vielä vallitsee. Käsityöläisten nimissä on aivan yleisesti: ompelia, tynnörintekiä j.n.e. Mutta vieläpä mielestäni päteväin kielenkäyttäjäinkin kirjotuksissa vilisee ’haltia’ ja ’vartia’ j.n.e. Tähän suuntaan käyvä kielemme kehitys ei ole mielestäni tarpeellista. Annettaisiin nyt edes yhden kielioppisäännön jäädä poikkeuksettomaksi, kun j:n poistaminen ei kieltämme sanottavasti kaunista.”

Virittäjän silloinen päätoimittaja E. A. Tunkelo vastaa:

”Ne jotka itsetietoisesti kirjottavat haltia, vartia, vaikka toisaalta kirjoittavatkin: lukija, tekijän, näkijöitä j.n.e., perustanevat menettelytapansa siihen, että ensin mainitut sanat eivät ole suomen kielessä syntyneitä tekijännimiä (semmoisia teonsanoja, josta ne -ja-päätteellä voisi johtaa, ei suomesta eikä sukukielistä tunneta) vaan lainasanoja – – .”[Germaaniset alkumuodot kuuluivat *haldia, *vardia. T. K.] 

Näillä lainamuodoilla Tunkelo todistelee, ettei j alun perin ole kuulunut kyseisiin sanoihin. Itse hän asettuu kuitenkin haltija-muodon kannalle perustellen sitä käytännön näkökulmasta:

” Olematta alkuperältään suomalaissyntyisiä tekijännimiä mainitut sanat kuitenkin liittyvät merkityksensä puolesta tekijännimiin suomalaisen ’kielikorvassa’, ja -ja on vakaantunut tämän merkintötehtävän osottajaksi: siinä kyllin. Voihan, jos tahtoo, kieliopissa säännön ohella huomauttaa, että samoin kirjoitetaan myös haltija, vartija, vaikka j.n.e. – Cannelinin sanakirjoissa onkin haltija, vartija.” (Vir. 1911: 139.)

Muutamaa vuotta myöhemmin (1916) Virittäjän toimitukselle esitettiin samaa asiaa koskeva oikeinkirjoituskysymys. Nytkin Tunkelo vastaa esittäen haltija-asua puoltavan mielipiteensä vielä vahvemmin kuin edellä: 

”Kun halti(j)a ja varti(j)a sekä merkityksensä että muotonsa puolesta melkein väkisin liittyvät tajunnassamme sellaisiin tekijännimiin kuin laatija, vaatija, tekijä, poimija, tulija (vaikka ei olekkaan olemassa sellaisia teonsanoja kuin *haltee t. *haltii, *vartee t. *vartii, kuten on vaatii, laatii, tulee, tekee), niin on käsityksemme se, että johdonmukaisuus niiden kirjoittamistavassa saavutetaan parhaimmin ja pikaisimmin, jos niihin sovelletaan sama sovinnaissääntö, mitä suomalaisperäisiinkin tekijännimiin nähden noudatetaan, siis että hyväksytään kirjoitustapa haltija, vartija (katsomatta niiden sanain erilaiseen alkuperään – –).

Virittäjässä ei sitten pitkään aikaan näy kirjoitetun asiasta. Tosin vuonna 1930 Erik Ahlman toteaa muina miehinä esitellessään eräitä tapauksia, joissa saksan kielessä on saatu aikaan merkitysero ortografisin keinoin (die Eltern ’vanhemmat’, die Ältern ’vanhemmat ihmiset’), että ”suomessa on tällainen ortografinen erotus tulemassa sanoihin haltia ja haltija” (Vir. 1930: 156). Mihin hän tietonsa perustaa, se ei käy selville.

Samoihin aikoihin Ahlmanin väitteen kanssa ilmestyi E. A. Saarimaan ensimmäinen kieliopas Huonoa ja hyvää suomea (1930). Siinä ohjeistetaan Tunkelon Virittäjässä esittämän oikeakielisyyskannan mukaisesti (s. 56): ”Sanat haltija ja vartija, jotka eivät ole johdannaisia, kirjoitetaan nykyään myös j:llisinä, koska ne merkitykseltään ovat lähellä tekijännimiä. Sanoissa haltioissaan, haltioihinsa ei kuitenkaan käytetä j:tä.”
 

Haltija sanakirjoihin

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunta joutui halti(j)an kirjoitusongelman eteen vuonna 1937, kun Nykysuomen sanakirjan toimittaja Eino Suova esitti valiokunnan ratkaistavaksi kysymyksen ”Haltia vai haltija mytologisen olennon nimen kirjoitustavaksi?” Sanakirjan ensimmäinen osa oli tekeillä, ja sanan kirjoitusongelmaan haettiin normatiivista ohjetta kielenkäytön ylimmältä auktoriteetilta.

Suovan kysymyksestä käy ilmi, ettei haltija-asu edellä esitetyistä kannanotoista huolimatta suinkaan ollut vielä vakiintunut. Hän toteaa, että aihe on otettava taas käsittelyyn etenkin siksi, että Iso Tietosanakirja oli vastoin kielioppaiden ohjeita ryhtynyt kirjoittamaan johdonmukaisesti haltia. Hän esittää yhteenvedon siihenastisista kannanotoista: E. A. Tunkelo on puoltanut Virittäjässä useamman kerran j:llistä kirjoitustapaa käytännöllisyyden takia; myös K. Cannelin ja E. A. Saarimaa ovat oikeakielisyysoppaissaan j:llisen kannalla. J:ttömän haltian puolesta Suova viittaa vahvaan auktoriteettiin E. N. Setälään, joka esittää oppikirjoissaan haltiaa etymologisista syistä. Suova ilmoittaa kannattavansa Tietosanakirjan ratkaisua: ”Onhan sanoilla haltia ja haltija selvä merkitysero: Miksi se ei saisi näkyä myös kirjoitusasussa?” Hän vetoaa myös sanakirjan aineskokoelmaan, jossa j:tön asu on suosituksesta huolimatta selvästi tavallisempi. Hän arvelee, että j:tön asu olisi helpompi viedä johdonmukaisesti läpi, etenkin kun se on vakiintunut ilmaukseen ”olla haltioissaan”.

Kielivaliokunta käsitteli kysymystä joulukuussa 1937 mutta päätti olla muuttamatta pitkäaikaista oikeakielisyyssuositusta haltija. Kun Suova ei siihen tyytynyt vaan pyysi eräin lisäperustein uutta käsittelyä, Tunkelo laati päätöksen tueksi lausunnon, joka noudatteli hänen Virittäjässä aikoinaan (1911, 1916) esittämäänsä kantaa mutta sisälsi myös uusia perusteluja haltijan puolesta. Hän vetosi mm. virkakieleen: ”Palaaminen johdonmukaiseen j:ttömään kantaan (haltia, vartia) on jo liian myöhäistä, kun kumpikin sana toimivaa henkilöä tarkoittavana laki- ja virkakielessä (oven-, palo-, yövartija, haltijavelkakirja) kirjoitetaan j:llisenä.” Hän perusteli haltija-muotoa lukuisilla lähteillä ja esitti lisäksi, että jo 1800-luvun puolella eräät perinnetieteilijät, mm. Julius Krohn ja Matti Varonen, ovat käyttäneet haltija-asua teoksissaan. Mielenkiintoisen paljastuksen Tunkelo teki vedotessaan ”Keräilysanastoon”, jonka hän itse oli laatinut murre- ja muun sana-aineiston keruuta varten 1899. Siinä esiintyy kirjoitusasu haltija (myös haltijoissaan). Tässäkö siis oli syy siihen, että Tunkelo puolusti itsepintaisesti j:llistä muotoa vuosikymmenestä toiseen?

Uudessa käsittelyssä lokakuussa 1938 valiokunta pysyi Tunkelon lausuntoon yhtyen aiemmassa päätöksessään. Lauri Hakulinen esitti lisäperusteluna vielä sen, että ”on aiheetonta erottaa myt. olentoa konkreettisesta hallussapitäjästä, koska myt. olennonkin kuvitellaan hallitsevan eli vallitsevan, niin että esim. järven haltijan kuvitellaan hallitsevan järveä samaan tapaan kuin talon omistajan eli haltijan taloaan". – Saman hän esitti sitten Virittäjässä 1944, kun hän päätoimittajana vastasi eräälle lehden lukijalle, joka oli huomannut Virittäjässä 1943 arvostellussa etnologian alan teoksessa kahtalaista kirjoitustapaa: Jouko Hautala oli käyttänyt haltija- ja Martti Haavio haltia-muotoa.

Kielivaliokunnan päätös oli tärkeä myös Nykysuomen sanakirjan (1951–61) haltija-artikkelille, sillä siinä kirjoitusasia ratkaistiin näin: ”haltia = haltija 2. – haltija 2. myt. luonnossa, asumuksessa tms. vallitsevaksi kuviteltu yliluonnollinen olento, suojelushenki; saduissa ym. yleisemminkin: henki, keijukainen tms.” – Mainittakoon, että tämän sanakirjan pohjalta myöhemmin toimitetussa Suomen kielen perussanakirjasta (1990–1994) haltia-asu jätettiin vallan pois.
 

Erisuuntaiset auktoriteetit

Viitatessaan Isoon Tietosanakirjaan (Otava 1930-luvulla) haltiaa puoltavana auktoriteettina Eino Suova antoi ymmärtää, että sanakirja olisi vasta silloin asettunut haltian kannalle. Tosiasiassa samoin kirjoitettiin jo sen edeltäjässä Tietosanakirjassa (1910-luvulla), tosin hieman ristiriitaisesti: h:n kohdassa on hakusanan muoto haltija; siitä on viittaus artikkeliin ”Suomalaisten muinaisusko”, jossa kirjoitetaan johdonmukaisesti haltia. Seuraavissa, 1960-luvulla ilmestyneissä Otavan ja WSOY:n tietosanakirjoissa on haltija-muoto.

Tietosanakirjoja paljon tärkeämpi auktoriteetti haltija-suositusta vastaan oli kuitenkin jo mainittu E. N. Setälän Suomen kielioppi, jota on yleisesti luettu kouluissa 1900-luvun alusta 1960-luvulle saakka. Kirja on iskostanut monen sukupolven mieleen haltia-muodon, koska siinä opetetaan oikeinkirjoituksen yhden pääsäännön (”kutakin kielenäännettä on merkittävä tietyllä kirjaimella”) poikkeuksena seuraavasti: ”Kahden äänteen välillä esiintyvä n. s. siirtymä-äänne, erittäinkin j tai j:n tapainen äänne i:n jäljessä, jätetään merkitsemättä, esim. iällinen – – vartia, haltia” (2. p. 1902). Tällaisena ohje säilyi vuoteen 1965 saakka, jolloin kielitoimiston päällikkö ja kielilautakunnan sihteeri Matti Sadeniemi korjasi kohdan uudistamaansa 17. painokseen seuraavasti, vieläpä huutomerkin kanssa: ”huom.! vartija, haltija (j:llisinä)”.

Mytologisen olennon kirjoitusohjeen muotoutuminen haltijaksi kertoo sinnikkyydestä, jolla oikeakielisyyden päättäjät halusivat pysyä samassa linjassa aiemmin tehtyjen päätösten kanssa. Se kertoo myös heidän auktoriteettiasemastaan, joka näkyy sekä oikeakielisyysoppaissa että siinä oikeinkirjoitusratkaisussa, johon Nykysuomen sanakirja aikoinaan taivutettiin. Vaikka kielenhuolto auktoriteetillaan lopulta nujersi jopa Setälän koulukieliopin haltia-ohjeen, tuntuu, ettei vieläkään ole pystytty nujertamaan ihmisten kielitajussa hyvin vahvana elävää käsitystä siitä, että haltialla ja haltijalla on eri merkitys. Sitä pitävät yllä myös monet sadut ja mm. J. R. R. Tolkienin teokset, joissa yhä seikkailevat haltiat.

Kirjoittaja on Kielitoimiston tutkija, joka valmistelee kirjaa kielenhuollon historiasta.