Genetiivi on nominatiivin jälkeen suomen kielen yleisin sijamuoto (Anneli Pajunen – Ulla Palomäki, Tilastotietoja suomen kielen muoto- ja lauseopillisista yksiköistä. Lauseopin arkisto. Turku 1982). Jostain syystä sen katsotaan ilmaisevan omistamista, mihin sen suomenkielinen nimihirviö omanto viittaa. Paljon valaisevampi on alkuperäinen kreikankielinen nimitys genik​​​​​​​ē' ’lajin sija’, joka heijastaa asianomaisen muodon monikäyttöisyyttä ja vaikeaselkoisuutta. (Kirjoituksessa esiintyviä kielioppitermejä selitetään lopussa olevassa luettelossa.)

Suomen genetiivin laaja-alaisuus on ilmeisesti pitkän kehityksen tulos. Kielessämme on nykyisin kolme -n-päätteistä sijaa, joista alkuaan -m-loppuinen yksikön akkusatiivi on lauseopillisten suhteidensa perusteella (objektin sijana) helposti erotettavissa omaksi entiteetikseen, melkein adverbiksi kangistunut yksikön instruktiivi taas on tunnistettavissa monikkokokeen avulla: jalan : jaloin – jalan : jalkojen. Vastaavanlainen genetiivin ekspansio on havaittavissa myös muissa itämerensuomalaisissa kielissä, useimmissa saamen murteissa ja mordvassa. Mielenkiintoinen on suomalais-ugrilaisista genetiivikielistä etäisin, marin kieli. Ensinnäkään genetiivi ja akkusatiivi eivät ole sekaantuneet toisiinsa, edellisen päätteenä on -n, jälkimmäisen -m, joten genetiivimuotojen tunnistaminen on helppoa, ja lisäksi kiinnittää huomiota genetiivisijan harvinaisuus. Kansankieleen pohjautuvassa materiaalissa genetiivi on melkein täysin rajoittunut ilmaisemaan elollisen käsitteen suhdetta johonkin toiseen käsitteeseen. Marin kielen genetiiviin soveltuisikin ”omanto”-termi, elolliset käsitteet kun yleensä pyrkivät omimaan muita käsitteitä!

Ymmärrettävästikään suomen kielessä ei genetiivi-sijan funktiota voi kuvailla näin yksioikoisesti. Muodon pohjalta ei päästä juuri etenemään. Nominatiivin ja partitiivin ohella genetiivi kuuluu suomessa kieliopillisiin sijoihin, joiden tehtävänä on ilmaista asianomaisen sanan suhdetta toisiin sanoihin tai lausekokonaisuuteen. Vastakohtana ovat paikallissijat, joita voi nimittää semanttisiksi: ne merkitsevät jo muotoina jonakin tai jossakin olemista, jostakin lähtemistä tai joksikin tai jonnekin tulemista. (Sellainen muoto kuin kaislikosta sisältää lokaalisen informaation, kaislikon ei yksin ilmaise syntaktisesti muuta kuin sanan riippuvuutta jostakin toisesta sanasta.)

Genetiivi sivuosassa, pääsanalla päärooli

Genetiivi näyttää suomessa muodostuvan estotta mistä tahansa nominista mukaan luettuina substantiivit, adjektiivit, numeraalit ja pronominit. Sen pääte on alisteisuuden merkki: sen syntaktinen merkitys on kokonaan pääsanan varassa. Kaikki sanat eivät kuitenkaan sovellu toistensa yhteyteen. Käypää kieltä ovat sekä pojan perhe että perheen poika, kaupungin alue siinä kuin alueen kaupunki, mutta esimerkiksi puun oksa tai asian merkitys eivät luonnu tällaiseen vastavuoroisuuteen. Genetiivistä on kirjoittanut laajan tutkielman E. A. Tunkelo jo vuosisatamme alussa (Alkusuomen genetiivin funktsioista I, I1 1908, 1919–20). Siinä hän esitti edellä olevien kaltaisia sanapareja ja tuskallisen monimutkaisten kuvausten perusteella päätyi lopputulokseen, että genetiivi ilmaisee kahden sanan suhdetta toisiinsa ja että ” – – ’määräyksen’ ja pääsanan välinen suhde riippui etupäässä viimemainitun merkityksestä”.

Tunkelon mukaan siis pojan kirja edustaa possessiivista suhdetta, koska kirja on käsite, jonka poika saattaa omistaa. Vastaavasti pojan maailma kuvastaa lokaalista tai kognitiivista suhdetta. Mutta pääsana reikä ilmauksissa hiiren reikä ja kissan reikä ei suinkaan viittaa molemmissa tapauksissa samanlaiseen suhteeseen, ja muukalaisen tarina voidaan tulkita kahdella tavalla näkökulman mukaan. Vaikka sellaisissa toteamuksissa kuin Pojan korvat höröttävät tai Pojan paleltui(vat) korvat käsitteet poika ja korvat ovat jälkimmäisen käsitteen määrittelemässä suhteessa, ei suhteita voi pitää samanlaisina. Tunkelon päätelmää täsmentäen voisi sanoa, että genetiivisuhteen tulkinta on riippuvainen pääsanan kieliopillisesta funktiosta ja asianomaisen genetiivimuotoisen sanan ja sen pääsanan semantiikasta. Silti pelkkä kielioppiin ja semantiikkaan nojautuva selitys on liian väljä ja harhaan johtava. Esimerkiksi sopii vaikka Aaltosen rintakuva, joka saattaa tarkoittaa Aaltosen omistamaa, Aaltosta esittävää tai Aaltosen tekemää veistosta; viimeksi mainittu tulkinta edellyttää perehtyneisyyttä Suomen kuvaamataiteisiin. Sanasemantiikkakaan ei siten kata kaikkia mahdollisuuksia, on otettava lukuun myös pragmaattisten eli tilannekohtaisten syy-yhteyksien vaikutus.

Genetiivi lauseyhteydessään

Genetiivin sisältävä lause on syntaktisesti komplisoitunut. Yksinkertaiset peruslauseet ovat joko nominaalilauseita, joissa subjekti ja predikatiivi tasapainoilevat, tai verbipredikaatin hallitsemia statiivisia tai dynaamisia ilmauksia, joissa intransitiivisen (yksinäisverbin) tai transitiivisen (verbi + objektin) verbilausekkeen valenssi ilmenee siihen liittyvästä paikallissijamuodosta. Pelkästään subjekti ja predikaatti (+ objekti) saattavat nekin tietysti riittää peruslauseen struktuuriksi. (Vrt. Hakulinen – Karlsson, Nykysuomen lauseoppia 91–106.) Genetiivi ei normaalisti kuulu peruslauseeseen, vaan se iskostetaan kantalauseeseen toisesta peruslauseesta, missä sillä on ollut syntaktinen suhde johonkin kantalauseen jäseneen. Tämän esitti jo Tunkelo edellä mainitussa tutkielmassaan. Hän totesi, että semeemi (merkitysyksikkö) Helsingin kaupunki edellyttää arvostelmaa Tämä kaupunki on Helsinki. Toisin sanoen, genetiivisuhde voidaan tässä tapauksessa purkaa nominaalilauseelle tunnusomaista predikatiivisuhdetta edustavaksi parafraasiksi. Siten toteamus Helsingin kaupunki sijaitsee rannikolla saa selityksekseen kaksi peruslausetta, joista toinen Kaupunki sijaitsee rannikolla on matriisilauseena ja toinen Kaupunki on Helsinki siihen upotettuna tuottaa matriisilauseen subjektia määrittävän genetiivimuodon. Nominaalipredikaatioon perustuva parafraasi edellyttää, että genetiivi ja sen pääsana vastaavat käsitteellisesti toisiaan. Tapaukset, joissa pääsana on käsitteellisesti määritteen osana tai päinvastoin, taas ovat verrattavissa lokaalipredikaatioon: Helsingin kadut – Helsingissä on katuja; Katujen liikenne – Kaduilla on liikennettä. On huomattava, että parafraasit ovat vain pintakielioppiin perustuvia selitysyrityksiä vailla minkäänlaista historiallista validiteettia.

Genetiivin tehtävien ryhmittelyä

Parafraaseihinkaan ei silti voi turvautua umpimähkäisesti. Havainnollisimman käsityksen genetiivin funktioista saa, kun etenee portaittain ja luopuu noudattamasta yksinomaisesti mitään selitysperusteita. On luontevinta määrätä analyysin ensimmäinen jakoperuste pintarakenteen mukaan, genetiivin oman syntaktisen riippuvuussuhteen pohjalta. Täten genetiivin esiintymät jakautuvat adnominaalisiin nominin määritteisiin ja adverbaalisiin verbin määritteisiin: Pojan koira katosi. Pojan on ikävä koiraa. Tämä jako on kuitenkin varsin epäsuhtainen, koska selvät adverbaalisen genetiivin esiintymät rajoittuvat joihinkin kiteytyneisiin fraaseihin. Adnominaalisia tapauksia sen sijaan voi edelleen ryhmitellä pääsanan morfologis-syntaktisten funktioiden eli sanaluokkajaon perusteella: pääsana saattaa olla substantiivi, joka edelleen jakaantuu alaryhmiin, adjektiivi, postpositio tai verbaalinomini.

1. Adnominaalinen genetiivi

1.1. Pääsana on substantiivi

Useimmat genetiivisuhteet kuuluvat tähän ryhmään, joka kuitenkin on varsin monitulkintainen. Sen vuoksi on selvintä jaotella pääsanana olevat substantiivit perinteisiin alaryhmiinsä.

1.1.1. Pääsanana on konkreettinen substantiivi

Tästä voi edetä tutkimalla genetiivin ja sen pääsanan suhdetta, joka kuten edellä on esitetty voidaan purkaa lauseparafraasiksi. Lähtökohtana on asianomaisten sanojen tarkoitteiden keskinäinen vastaavuus.

1.1.1.1. Useimmissa tapauksissa pääsanan ja määritteen tarkoitteet eivät kata toisiaan ja niiden välinen yhteys saattaa olla yhtä hyvin kiinteä kuin sattumanvarainen: Kuusen oksa. Pojan kirja. Yhteenkuuluvuuden aste-erot ovat sikäli mielenkiintoisia, että kun kuusen oksa tai pojan olkapää on jokseenkin yksiselitteinen, pojan kirja voitaisiin tulkita monella tavalla, mutta vasta laajahkojen syntaktis-semanttisten yhteyksien pohjalta (pojan omistama, löytämä, kirjoittama kirja jne.). Mikäli genetiivimäärite tarkoittaa elollista käsitettä, sen ja pääsanan suhde voidaan johtaa habeokonstruktiosta: Pojalla on kirja. Jos kyseessä on eloton käsite, genetiivisuhteen parafraasiksi sopii paikkaa ilmaiseva konstruktio: Kuusessa on oksa. Tämän alaryhmän genetiivisuhteet ovat siten joko possessiivisia tai lokaalisia. Jompaankumpaan tyyppiin sijoittuvat sellaiset genetiivit kuin esimerkiksi Aarni Penttilän lauseopissaan erittelemät genetivus possessoris, genetivus possessionis, genetivus commodi et incommodi, genetivus resultativus, genetivus totius ja genetivus loci (Aarni Penttilä, Suomen kielioppi 332–333).

Genetiivi saattaa nykysuomessa edustaa yhtä hyvin elotonta kuin elollista käsitettä, mutta lauseparafraasit ovat tässä suhteessa valaisevia. Niistä heijastuu se tosiasia, että suomen kielessä ns. ulkoiset paikallissijat eräiden muiden funktioidensa ohella ovat erikoistuneet ilmaisemaan elollisten käsitteiden lokaalisia suhteita, kun taas elottomista käsitteistä käytetään sisäisiä paikallissijoja: Aasilla on isot korvat. Talossa on isot ikkunat. Lapselta murtui hammas. Sahasta murtui hammas. Sairaalle sopii keitto. Keittoon sopii sipuli. Genetiivi sen sijaan on nykysuomessa tässä suhteessa täysin neutraali, kuten ensimmäisestä esimerkkiparista johdetut Aasin korvat ja Talon ikkunat osoittavat. Kuten edellä mainittiin, marin kieli tekee tässä eron: genetiivi on elollisen, nominatiivi elottoman nominin määritteen sija.

1.1.1.2. Jos genetiivi ja sen pääsana tarkoittavat samaa käsitettä, suhde voidaan purkaa nominaalilauseeksi, jossa genetiivi ja sen pääsana esiintyvät vastapooleina, subjektin ja nominipredikaatin funktioissa. Suhde voi olla vastavuoroinen, jolloin kyseiset funktiot ovat vapaasti vaihdettavissa: Ruoveden pitäjä purkautuu yhtä hyvin toteamukseksi Ruovesi on pitäjä kuin Pitäjä on Ruovesi. Yksipuolinen suhde on rakenteeltaan mutkikkaampi. Sellainen ilmaus kuin Satasen kirja palautuu lähinnä toteamukseen Kirja on satasen hintainen, joka ei vielä vastaa peruslausetta, sillä satasen hintainen edellyttää omaa parafraasiaan Satanen on hinta tai Hinta on satanen.

1.1.2. Pääsanana on abstraktinen substantiivi

Tässä tapauksessa pääsana ja määrite kattavat käsitteellisesti toisensa ja suhde on verrattavissa nominaalilauseeseen, jossa genetiiviä vastaa subjekti ja pääsanaa tai sen pohjana olevaa adjektiivia predikatiivi: Hiljaisuuden onni = Hiljaisuus on onni. Ihmisen ahneus = Ihminen on ahne.

1.1.3. Pääsanana on deverbaalinen substantiivi

Suhde on ilmeisen läheistä sukua ilmauksille, joissa substantiivin kantaverbi esiintyy predikaattina ja genetiivimääritteenä oleva sana lauseen struktuurin edellyttämänä nominaalijäsenenä. Parafraasiksi ei enää sovellu yksinkertainen possessiivinen tai lokaalinen lause, vaan ilmaus, jossa pääsanana olevan substantiivin kantaverbin valenssi eli siis kantaverbin syntaktiset yhteydet otetaan huomioon. Esimerkiksi E. A. Saarimaa on itse asiassa käyttänyt tätä kontrollikeinoa suositellessaan eräiden yhdyssanojen genetiivialkuisuutta: nimenhuuto, linnunlaulu (Kielenopas 3. painos 81, 83). Deverbaalisen substantiivin määritteenä esiintyvä genetiivi on peruslauseessa soviteltavissa kolmeen eri funktioon.

Subjektiivinen genetiivi edustaa tapauksia, joissa genetiivimäärite on johdettavissa parafraasilauseen subjektista: linnun laulu = lintu laulaa; lämmön nousu = lämpö nousee.

Objektiivinen genetiivi on kyseessä silloin kun genetiivi vastaa parafraasilauseen objektia: lehden myyjä = myy lehtiä, television korjaus = korjaa television.

Adverbiaalinen genetiivi taas on suhteutettavissa parafraasilauseen predikaatista riippuvaan adverbiaaliin, aikaa, paikkaa, tapaa tms. ilmaisevaan lauseenjäseneen: Rooman-kokous = kokoontuu Roomassa.

Periaatteessa tähän samaan ryhmään kuuluvat sellaisetkin genetiivisuhteet, joissa pääsanana ei ole deverbaalinen nomini mutta jotka kuitenkin edellyttävät määritteen ja pääsanan välille toiminnallista suhdetta, ts. genetiivimääritteen ja sen pääsanan suhde ei selity ilman verbin välitystä. Sellainen ilmaus kuin Shakespearen Hamlet voidaan johtaa agenttisuhteeseen Shakespearen kirjoittama Hamlet ja tämä edelleen peruslauseeseen Shakespeare kirjoitti Hamletin. Genetiivimääritteen tulkinta genetivus auctorikseksi edellyttää kuitenkin muuta kuin pelkästään kieliopillisen rakenteen tajuamista. Merkityksetön ei ole sekään tosiasia, että genetivus auctoriksen voisi tulkita Shakespearen näyttelemäksi Hamletiksi, ellei tietäisi, että kirjailijalle oli produktiossa varattu haamun rooli! Tämä vain osoituksena siitä, miten tärkeä osuus sivustatiedoilla saattaa olla lauseanalyysissa.

1.2. Pääsana on adjektiivi

Tämän ryhmän genetiivisuhteet voidaan palauttaa nominaalilauseeseen, joko suoraan tai erilaisten syvyysstruktuurien kautta. Eräissä parafraaseissa genetiiviä edustaa subjekti ja pääsanaa predikatiivi: merenvihreä = meri on vihreä, tai jos halutaan ’vihreä niin kuin meri on vihreä’. Toisissa tapauksissa taas genetiivimääritettä edustaa predikatiivi ja subjektin paikalle voidaan sijoittaa adjektiivijohdoksen kantana oleva abstraktisubstantiivi: vaaksan pituinen = (sen) pituus on vaaksa. Jälkimmäinen tyyppi on sukua kohdassa 1.1.1.2 eritellyille (satasen kirja ym.); yksinkertainen nominaalilause ei suinkaan vielä vastaa ilmauksen syvyysstruktuuria, mutta riittää genetiivisuhteen selvittämiseen. Joissakin tapauksissa adjektiivia määrittävä genetiivi on jo jähmettynyt adverbiseksi vahvikesanaksi: kaikkein paras. Periaatteelliselta kannalta mielenkiintoisia ovat sellaiset tapaukset kuin tummansininen, pitkänhuiskea, tyhmänrohkea, jotka perustuvat kahden adjektiivin muodostamalle konstruktiolle. Yhdyssanan alkuosan kangistunut sijamuoto saattaa edustaa yhtä hyvin yksikön instruktiivia kuin genetiiviä, ja nykykielessä se on joka tapauksessa tulkittava adjektiivia määrittäväksi adverbiksi. Kokonaan toinen asia on sitten se, että vaikka monikkomuotojen eriytyminen on itämerensuomessa tehnyt genetiivistä ja instruktiivista kaksi eri sijaa, sukukielten todistuksen mukaan on kyse yhdestä ja samasta morfologisesta yksiköstä.

1.3. Pääsana on postpositio

Postpositiorakenteessa genetiivi ja postpositio muodostavat niin kiinteän yhteyden, ettei niiden väliin sovi pääsanaa määrittävää adjektiivia. Lähtökohtana on ollut lokaalinen suhde, jossa määrite on liukunut alisteisesta yhdenvertaiseen asemaan. Semanttinen informaatio on keskittynyt määritteeseen, kieliopillinen funktio selviää pääsanasta, tarkemmin sanoen siihen sisältyvästä sijamuodosta.Usein pääsanana on epäproduktiiviseen paikallisilmaukseen kangistunut adverbi, esim. talon takana, mutta myös produktiivinen sijamuoto saattaa esiintyä postpositiona, esim. talon sisällä, joskus jopa normaalinominin normaalimuoto: kulkijoiden tiellä. Ratkaisevaa on, ettei postpositiorakenteen jäseniä voi sovitella parafraaseihin. (Ruoho kasvaa kulkijoiden tiellä sisältää lokaalisen genetiivisuhteen, Olet kulkijoiden tiellä yksinkertaisen paikanmäärityksen.)

1.4. Pääsana on verbaalinomini

Verbaalinominit ovat syntaktisilta suhteiltaan kaksijakoisia. Ne ovat deverbaalisia nominijohdoksia, jotka käyttäytyvät lauseen kokonaisstruktuurin kannalta nominien tavoin, mutta omassa vaikutuspiirissään toimivat verbeinä, ts. saavat verbin määritteitä. Itse asiassa ne edustavat upotelauseen predikaattia, joka on nominaalistettu matriisi- eli pintalauseen ehdoilla, esimerkiksi Näen. Hän tulee tuottaa partisiippirakenteen Näen hänen tulevan, jossa upotelauseella on matriisilauseen objektin osa. Mutta ei riitä, että predikaatti nominaalistuu; myös subjekti vaihtuu genetiiviasuiseksi,jotta se soveltuisi nominaalistuneen entisen predikaattiverbin määritteeksi. Muutos ei kuitenkaan ole täydellinen: genetiivi on säilyttänyt subjektille ominaisen tekijän merkityksen. Penttilän mukaan tekijägenetiivin ja nominaalimuodon välillä vallitsee neksus, millä hän luonnehtii subjektin ja predikaatin välistä lauseenomaista eli lauseen kaksipoolista suhdetta (Suomen kielioppi 622). Upotelauseen subjekti saattaa pintalauseessa reaalistua eri tavoin; genetiivin sijasta tai ohella tekijää voi ilmaista possessiivisuffiksi tai pelkkä nominatiivi, tai matriisilauseen subjekti on samalla upotelauseen subjekti ilman erillistä tekijänmerkkiä: Hän työskenteli vaivaa nähden, vrt. Hän työskenteli kaikkien nähden.

Verbaalinominin syntaktisiin suhteisiin tukeutuvat ilmaukset ovat nominaalirakenteita. Eräitä niistä on totuttu sanomaan lauseenvastikkeiksi, joka on terminä epäselvä. Lauseenvastikkeita voidaan kyllä verrata sivulauseisiin, mutta kaikki nominaalirakenteet voidaan johtaa lauseista. Historiallista pohjaakaan ei tällaisella jaottelulla ole, koska rakenteet ovat syntaktisesti vanhempia kuin sivulauseet.

Lauseenvastikkeen, rakenteen ja tavallisen deverbaalijohdoksen rajat ovat epämääräiset. Genetiivin kannalta on yhdentekevää, minkäasteista verbiytymistä sen edeltämä nominaalimuoto kuvastaa. Yksinkertaisuuden vuoksi nimitän rakenteiksi kaikkia ilmauksia, joissa genetiivi esiintyy infinitiivi- tai partisiippimuodon tekijänä. Luettelo ei ole nominaalimuotojen kannalta tyhjentävä, eihän genetiivi tule lainkaan kyseeseen esimerkiksi 1. infinitiivin pitemmän muodon eli translatiivin tekijänä. Käytän seuraavissa esimerkkitapauksissa totunnaista, osaksi muotoon, osaksi merkitykseen nojautuvaa termistöä.

Nesessiivirakenteet: Hänen täytyy mennä. Hänen on mentävä. Hänen on pakko mennä.

Permissiivirakenne: Annan hänen mennä.

Finaalirakenne: Isä toi omenia lasten syödä.

Partisiippirakenteet: Hänen sanotaan menneen. Kuulen hänen tulevan.

Temporaalirakenteet: Illan tullen t. tullessa t. tultua päädyimme kotiin.

Modaalirakenteet: Äiti puhui lasten kuullen. Isä tuli kenenkään huomaamatta.

Agenttirakenteet: Läikytin kahvia tädin kirjailemalle liinalle. Tämä on tuomarin tutkittava asia.

1.5. Itsenäistynyt genetiivi

Kuten edellä on käynyt selville, genetiivi on lauseen kokonaisstruktuurin kannalta hyvin väritön kieliopillinen yksikkö, joka saa lainavaloa määrittämästään toisesta yksiköstä. Itse se kuvaa vain yhteenkuuluvuutta pääsanaansa. Mutta eräissä marginaalitapauksissa genetiiviä ei voi yhdistää mihinkään toiseen ilmauksen jäseneen. Meidän pidettiin kiirettä. Naapurin menivät jo saunaan ovat käypää kieltä, vaikka kuulostavat vanhahtavilta ja murteenomaisilta. Mainittakoon, että selkeimmästä genetiivikielestä marista on tarjona rinnakkaisesimerkkejä. Niiden voi ajatella syntyneen siten, että genetiivisuhteesta pääsana on jäänyt pois ja määrite perinyt pääsanan syntaktisen aseman: Meidän perhe piti kiirettä. Naapurin väki meni jo saunaan. Piilevä pääsana on ainakin käsitteellisesti monikollinen, mikä näkyy lauseen predikaattiverbin muodosta. Se näet edustaa epämääräistä monikollisuutta, ts. passiivia tai monikon kolmatta persoonaa. Vanhasta kirjasuomesta löytyy sellainenkin esimerkki kuin sille meitin olemma veliexet (Evankeliumikirjan katkelma v:lta 1600, 1. Moos. 13:8), missä genetiivi yksinään, ilman pääsanan varjoa esiintyy subjektina ja saa kongruoivan predikaatin. Muutenkin itsenäistyneet genetiivit esiintyvät vain subjektin funktiossa, koska suomessa genetiivimuotoon ei voi liittää muiden sijojen päätteitä. Obliikvisijan tullessa kyseeseen onkin päädytty toisenlaiseen ratkaisuun. Meillä on tupaantuliaiset tai Isästä hän on älykäs voidaan myös selittää elliptisen genetiivisuhteen pohjalta: Meidän luonamme on tupaantuliaiset ja Isän mielestä hän on älykäs. Pääsanan jäätyä pois sen funktio on siirtynyt määritteelle, joka on omaksunut pääsanan syntaktisen aseman edellyttämän muodon – suomessa, kuten oli puhetta, kun ei voi esiintyä kahta sijapäätettä peräkkäin samassa sanassa.

2. Adverbaalinen genetiivi

Kun itämerensuomessa genetiivi ja instruktiivi ovat irtautuneet eri sijamuodoiksi, adverbaalisen genetiivin kategoria jää verrattain ohueksi. Ne tapaukset, joissa genetiivi esiintyy verbaalinominin tekijäpersoonana, on esitetty yhtenäisesti adnominaalisen genetiivin alalajina (1.4), vaikka eräät varmasti voitaisiin johtaa yhtä hyvin adverbaalisesta suhteesta, nimenomaan ne, joissa verbaalinominina on 1. infinitiivi: Isä toi omenia lasten (lapsille) syödä. Muulloinkin genetiivin riippuvuussuhteita saattaa olla hankalaa määritellä. Joka tapauksessa adverbaalisuudessa on aste-eroja.

2.1. Adnominaalis-adverbaalinen genetiivi

Aarni Penttilä käyttää Kieliopissaan termiä adnominaalis-adverbaalinen genetiivi genetiivisuhteista, joita on vaikeaa sijoittaa kumpaankaan pääryhmään. Genetiivi on niissä irtautumassa nominin yhteydestä ja lähenemässä verbin reviiriä, mutta prosessi on tavallaan vielä keskeneräinen. Ulkonaisena tunnusmerkkinä voidaan pitää sitä, että lauseen predikaatti tai jokin predikaattilausekkeen jäsen on tunkeutunut genetiivin ja sen pääsanaksi soveltuvan substantiivin väliin. Lauseen struktuurin mukaisesti pääsanastaan erillään olevaa genetiiviä voidaan verrata eri lauseenjäseniin.

2.1.1. Adverbiaalinen genetiivi

Pojan on kirja kateissa. Puhujan menivät paperit sekaisin. lisakin putosi omena päähän. Esimerkkilauseet edustavat tapauksia, joita sanotaan eksistentiaalilauseiksi ja joissa genetiivi substituoituu suuntasijalla:

Pojalla/Pojalta on kirja kateissa. Puhujalta menivät paperit sekaisin. lisakille putosi omena päähän. Genetiivin ja pääsanan erkaantumisprosessi on tällöin edennyt päätekohtaansa ja lokaalisen adverbiaalin sijapääte kuvastaa verbin valenssia. Pääsanan irtautuminen merkitsee sen topikaalistumista ja siirtymistä ilmauksen lähtökohdasta eli teemaosasta reemaan eli uuteen informaatioon. Genetiivi on verbin valenssin suhteen täysin neutraali: se saa olo-, ero- tai tulosijaan viittaavan värityksensä verbin semantiikasta. Mielenkiintoista on, että se korvautuu nimenomaan elollisten käsitteiden lokaalisia suhteita ilmaisevilla ”ulkoisilla” paikallissijoilla.

2.1.2. Predikatiivistunut genetiivi

Metsä on valtion. Vastuu on minun. Genetiivi esiintyy yksinään nominaalilauseessa nominaalipredikaatin funktiossa, kun taas sen loogisella pääsanalla on subjektin osa. Tilanne on siis adverbaalistuneen genetiivin suhteille päinvastainen: nyt pääsana kuuluu teema- ja genetiivi reemaosioon. Predikatiivistunut genetiivi ei itse asiassa ole adverbaalinen siinä mielessä, että se määrittäisi verbiä, se on itse verbin osassa.

2.2. Datiivigenetiivi

Eräissä tapauksissa genetiiviä ei voi edes välillisesti sovittaa nominin määritteen funktioon. Nykykielessä tällainen datiivigenetiivi kuuluu vain kiteytyneisiin ilmauksiin,joissa predikaattina on väritön prosessin suuntaa merkitsevä verbi ja ”toisena nominina” tulevat kyseeseen vain muutamat, substantiivin ja adjektiivin rajamailla horjuvat nominit: Minun on kiire ja sinun on hiki. Lapsen on/tulee ikävä äitiä. Genetiivin ja lauseen toisen nominin erillisyyttä korostaa possessiivisuffiksin esiintymättömyys: Minun on kiireeni on mahdoton ilmaus.

Vanhassa kirjasuomessa datiivigenetiivi oli varsin yleinen ja saattoi esiintyä monien verbien seurassa – myös transitiivisten – ja jopa otsikoissakin ilman verbiä: Caickein Christittyin Suomalaisten! (Juslenius). Transitiiviverbien seurassa genetiivi tuli kyseeseen toisena eli henkilöobjektina: Ja inhiminen nimitti cungin carian ja Linduen taiuas alla ia Eleinden Maan päle heiden nimense (Agricola 1. Moos. 2:20). Ensimmäiset genetiivit carian, Linduen ja Eleinden ovat henkilöobjektia merkitseviä datiivigenetiivejä, heiden (nimense) taas tavallinen adnominaalinen genetiivi.

Kaiken kaikkiaan adverbaalisen genetiivin esiintymät rajoittuvat elollista tai personifioitunutta käsitettä merkitseviin sanoihin. Kuten alussa tuli huomautetuksi, marin kielessä – ja eteläsaamessa – myös adnominaalinen genetiivi on samoin rajoittunut. Genetiivisuhteiden analyysi perustuu yleensä adnominaalisen genetiivin ilmenemismuotoihin, mutta päinvastainenkin lähestymistapa olisi mahdollinen. Generatiivisen kieliopin mukaan adnominaalinen genetiivi on sekundaarisen prosessin tulos, kun taas adverbaalinen genetiivi kuuluu peruslauseeseen. Siinä yleistä riippuvuutta osoittava genetiivimuoto hakee asemaansa lauseyhteisössä eräänlaisena yleisenä lauseenmääritteenä (Pojan – – paleltuivat korvat) ja painotussuhteiden muuttuessa saa ilmauksen teemaosaan siirtyneen substantiivin omaksi erikoispääsanakseen (Pojan korvat paleltuivat).

 

adnominaalinen nominista riippuva
adverbaalinen verbistä riippuva
agenttirakenne lauserakenne, jossa eräiden verbin nominaalimuotojen yhteydessä tekijän ilmaisee genetiivi
deverbaalinen verbistä johdettu
dynaaminen verbi ilmaisee toimintaa tai muutosta
eksistentiaalilause olemassaoloa ilmaiseva (tai sen kieltävä) lause
elliptinen sanan heittymisen tietä syntynyt
entiteetti (filosofian termi) olio, olion olemus, itsenäinen kokonaisuus
finaalirakenne tarkoitusta ilmaiseva lauseenvastike
genetivus auctoris tekijyyden tai sukulaisuuden ilmaiseva genetiivi (linnunlaulu, linnun poikanen)
habeo-konstruktio omistamista ilmaiseva rakenne
intransitiiviverbi verbi joka ei voi saada objektia
kongruoida mukautua (taivutukseltaan)
lokaalinen paikkaa ilmaiseva, paikkaan liittyvä
matriisilause hallitseva lause yhdyslauseessa
modaalirakenne tapaa ilmaiseva lauseenvastike
morfologinen muoto-opillinen
neksus kahden lauseenjäsenen liitto, usein subjekti ja predikaatti
nesessiivirakenne välttämättömyyttä ilmaiseva lauseenvastike
nominilause lause, jossa on kaksi nominaalijäsentä sekä mahdollisesti niitä yhdistävä sana (nuoriso on järkevää)
obliikvisija muu sija kuin nominatiivi
parafraasi jonkin ilmauksen tai tekstin merkityksen esittäminen selventävästi toisin sanoin
permissiivirakenne auttamista, sallimista tms. ilmaisevaan verbiin liittyvä rakenne
possessiivinen omistusta ilmaiseva
pragmatiikka, pragmaattinen kielen tilannekohtaisen käytön tutkiminen, kielen käyttöön liittyvä
semantiikka, semanttinen merkitysoppi, merkitykseen liittyvä
semeemi merkitysyksikkö
statiivinen verbi verbi, jossa ei voi havaita toimintaa tai muutoksia
syntaksi, syntaktinen lauseoppi, lauseopillinen
temporaalirakenne aikaa ilmaiseva lauseenvastike
topikaalistuminen (psykologiseksi) subjektiksi muuttuminen
transitiiviverbi verbi, joka voi saada objektin
valenssi (eli paikkaisuus) verbin ominaisuus, joka tarkoittaa sitä, kuinka monta ja millaisia nomineja verbin kanssa on pakko esiintyä tai voi esiintyä samassa lauseessa
verbaalinomini verbin infinitiivi- tai partisiippimuoto