Kaupungin katua tai taajaman raittia reunustavat rakennukset pyrkivät kiinnittämään ohikulkijan huomion ja houkuttelemaan hänet sisään asioimaan, katselemaan, kuluttamaan. Talon tai sen osan nimi on eräs tapa kutsua luo: tule tänne, tule meille. Toisinaan talon ei tarvitse kuuluttaa nimeään edes näkyvin kirjaimin. Kaikki tietävät Ateneumin, vaikka rakennuksen päätykolmion alla ei olekaan sen nimeä, vaan latinankielinen mietelause. Taidemuseon naapuritalo taas tunnetaan yleisesti Makkaratalona, vaikka sille ei ole koskaan annettu tällaista nimeä – taloa kiertävä betonimakkara selittää kaiken.

Talojen ja yritysten nimet kilpailevat huomiosta valomainoksissa, kylteissä, lipuissa ja viireissä, ja samat nimet iskevät tajuntaamme myös mainoksissa ja uutisissa, niin lehdissä, radiossa kuin televisiossakin. Erilaiset nimitrendit sekoittuvat kaupunkikuvassa: Helsingin Aleksanterinkadulla – tuttavallisesti Aleksilla – näkee rinnakkain vanhojen kauppiassukujen nimiä: Stockmann, Kuusinen, Halonen; maailman turuilta meille kantautuneita nimiä: Carrols, World Trade Center; ikivanhaan suomalaiseen kulttuuriperintöön luottavia nimiä: Pohjola, Sampo; uudestisyntyneitä vanhoja nimiä kuten Kämp, lähes tunnistamattomiin haipuneita vanhoja nimiä, kuten F-musiikki muistona Fazerista, ja uusia uljaita nimiä kuten Merita.

Maailma muuttuu, ja nimet ikävä kyllä sen mukana, kadottaen muistot ja niiden takana olevan historian. Uusien nimien keksiminen on nykyään vaikea asia: nimi ei saa olla käytössä ennestään, sen on oltava naseva, kerrottava jotakin talosta nimen takana, sovittava sekä suomalaiseen makuun että kansainväliseen käyttöön.

Yhdentyvän Euroopan aikana on Suomessa ollut havaittavissa selvä pyrkimys keksiä yrityksille yleiseurooppalaisilta kuulostavia nimiä. Trendi ei ole enää pelkästään mennä happy hour-aikaan drinkille ravintola Long Walliin, vaan englannin ylivaltaa nakertaa klassisten kielten perintö. Olihan latina vuosisatojen ajan kiistatta Euroopan yhteinen kieli, ja latina taas on aina ammentanut sanavarastoonsa paljon aineksia kreikan kielestä. Nyky-Euroopan valtakielistä italia, espanja ja ranska ovat latinan suoria jälkeläisiä, ja englanti on ranskan perintönä omaksunut valtavan määrän latinalaista sanastoa. Kaikkiin Euroopan kieliin, suomi mukaan luettuna, on aikojen kuluessa juurtunut runsaasti latinalais-kreikkalaisperäisiä sivistyssanoja, jotka kohtuullisesti käytettyinä ovat selkeitä ja täsmällisiä. Näin ollen latinalta kuulostavat nimet parhaimmillaan herättävät oikeansuuntaisia, tarkoitukseltaan tietenkin positiivisia mielikuvia niissäkin, jotka eivät varsinaisesti osaa latinan kieltä. Latinantaitajissa ne saattavat herättää myös kummastusta: ne voivat olla hämäriä ja moniselitteisiä, usein tahallisesti latinan kielen vastaisia, joskus myös ilmeisesti vahingossa virheellisesti sepitettyjä.

Merita, Sonera, Leonia

Viime vuosien silmiinpistävimpiä nimiuutuuksia ovat suurten, usein fuusioiden tuloksena syntyneiden yritysten nimet. Ne todella näkyvät joka paikkakunnan katukuvassa ja tulvivat vastaan kaikkialta tiedotusvälineiden kautta. Niiden keksimiseen on yleensä käytetty kansainvälistä asiantuntemusta ja paljon rahaa.

Tulos ei aina tunnu vaivan arvoiselta. Erityisen suosittuja ovat viime vuosina olleet kolmi- tai nelitavuiset, a-loppuiset nimet: Merita, Sonera, Aktia, Leonia. Niiden tavurytmissä on varmaan jotakin korvaa miellyttävää – kolme hyvin valittua tavua on helppo muistaa. Ehkäpä Nokian menestystarinallakin on oma vaikutuksensa nimityypin syntyyn. Nokia on kuitenkin erikoistapaus: suomalaiselle se on pesunkestävä kotimainen nimi, mutta kansainvälinen yleisö ei sitä suomalaiseksi miellä. Kun se ei ole latinaakaan, saa se kuulemma monen eurooppalaisen korvissa japanilaisen kaiun. Näin ei kuitenkaan ole mainitsemieni uusien a-loppuisten nimien laita: niiden latinalaisesta sävystä ei eurooppalaisessa kulttuuripiirissä voi olla epäilystä, olipa niiden pohjaksi tietoisesti valittu latinan sana tai ei.

Merita on ihan oikeasti latinaa ja herättää mielikuvia ansioista. Mutta millaisista ansioista, kenen ansioista? Nimen pohjana on latinan verbistä mereo tai mereor ’ansaita, hankkia’ muodostettu partisiippi. Nimi on kuitenkin hankalasti hahmottuva siksi, että sen voi latinassa tulkita neutrisukuisen partisiipin monikoksi tai feminiinisukuisen partisiipin yksiköksi, jotka molemmat ovat a-loppuisia. Jos sen käsittää neutriksi, sen merkitys on lähinnä ’ansiot, ansaitut asiat’ (viitataanko toiminnan menestyksekkyyteen ja hyveellisyyteen vai rahaan?). Jos sen taas käsittää feminiiniksi, se tarkoittaa ’ansioitunutta’, mutta nimenomaan jotakin naispuolista. Mikä tämä sitten voisi olla? Pankki itsekö? Pankkia tarkoittava sana on useissa Euroopan kielissä feminiinisukuinen (ranskan la banque, saksan die Bank, kreikan trapeza), mutta tämä tuskin on se mielikuva, jota suomalainen pankki on tavoitellut. Yhtä kaikki, suomalaisen korvissa nimi kuulostaa tyttömäiseltä: se rinnastuu helposti meillä juuri nyt muodissa oleviin eurooppalaissävyisiin naisennimiin kuten Marita, Pepita, Lenita, Janika... Suorastaan kohtalokkaaksi tämä nainen voi osoittautua suomen oikeinkirjoituksen kannalta, kun pankin viralliseen käyttöön on valittu virheelliset kirjoitusmuodot Merita Pankki, Merita Kiinteistöt, Merita Yhtiöt.

Leonia, Aktia ja Sonera kuulostavat myös latinalta, mutta eivät sitä ihan ole. Leonia nojaa latinan sanaan leo ’leijona’, jonka vartalo sanaa taivutettaessa on leon-. Siitä ei latinassa kuitenkaan johdeta adjektiivia *leonius, vaan leoninus. Ehkäpä on parempikin, ettei pankki valinnut nimekseen muotoa Leonina: se voisi vanhan turvallisen leijonakantisen säästökirjan sijasta tuoda mieleen termin societas Leonina eli ”Leijonaseuran”, jolla roomalainen lainoppinut Ulpianus tarkoitti yhtymää, jossa toinen osapuoli saa kaiken hyödyn, toinen kaiken vahingon.

Aktian juuret saattavat johtaa joko latinaan tai kreikkaan. Latinassa on monikollinen partisiippi acta (’toimet, käsittelyt, asiakirjat’); kirjoitusasun k-kirjain viittaa kuitenkin latinan sanaan perustuvaan ruotsin sanaan aktie ’osake’. Toisaalta kreikassa on sana akte ’ranta’, jonka voi ajatella liittyvän ruotsalaisen rannikkoseudun pankin kuvaan.

Sonera-nimi saa arvailemaan, että yrityksessä on kysymys jostakin ääneen tai sointiin liittyvästä, koska nimi tuo mieleen latinan sanan sonus tai sonor ’ääni, sävel’. Nimi kuulostaa tämän sanan pohjalta muodostetulta adjektiivilta, mutta oikea adjektiivimuoto olisi sonorus ’soiva, kaikuva’. Adjektiivia *sonerus ei latinassa ole. Riippumatta siitä, onko nimen ideana vain kolme korvaan tarttuvaa tavua vai latinaa muistuttava sana, se ei voi eurooppalaisen korvissa välttää luomasta assosiaatiota latinan (ja latinan kautta romaanisten kielten ja englannin) ”ääneen” liittyviin sanoihin. Sen sijaan en usko, että nimestä hetimmiten tulisivat mieleen puhelinyhteydet – pikemminkin tämännimistä firmaa voisi luulla levy-yhtiöksi tai äänentoistolaitteita myyväksi yritykseksi. Tele- (kreikkaa, ’kauko-’) alkuiset nimet voivat vaikuttaa kuluneilta, mutta ainakin sellaisen oivaltaisi helposti puhelinverkkoon viittaavaksi. Tältä pohjalta luotu muotityyppiä oleva nimi on tietenkin Telia.

Neutrum Fortum

Toinen muotia oleva sanatyyppi näyttää olevan latinalainen -um-loppuinen neutrin yksikkömuoto. Vanha kunnon forum ’tori’, jonka varrella olevissa rakennuksissa jo roomalaiset aikoinaan kävivät kauppaa, on sellaisenaan vähän liiankin tuttu. Ketään ei hätkähdytä kauppakeskus Forum tai autoliike Auto-Forum.

Myös tuore suuryhtiö Fortum kuulostaa tutulta ja ennen kaikkea voimakkaalta: onhan latinassa adjektiivi fortis, joka tarkoittaa ’vahvaa’ ja ’rohkeaa’. Napakka neutrin -um tuntuu tekevän sanasta vielä vahvemman ja rohkeamman. Tällaista neutrimuotoa ei tosin latinassa ole, koska ei ole myöskään adjektiivia *fortus. Sellaisen voi toki keksiä.

Toisenlainen tapaus on voimayhtiön nimi Gasum. Kaasua esimerkiksi ruotsissa ja englannissa tarkoittava sana gas pohjautuu alun perin kreikan sanaan khaos ’tyhjyys’. Nykykielten sanasta on uuslatinaan eli nykyajan latinaan, jota käytetään esimerkiksi Vatikaanissa, muodostettu uudissana gasum. Nimi on siis oikeaa, virallista latinaa, joskaan ei antiikin roomalaisten käyttämää.

Nokkeluutta vai konstailua?

Sanojen juurilla, merkityksillä ja muodoilla leikittely tuottaa joskus hauskoja tuloksia. Varsin nokkela on Espooseen perustettu teknologiakeskus Innopoli. Nimen alkuosa esiintyy muuallakin innovaatioita markkinoivien yritysten nimissä (Innocenter, Innovuo), ja se on muodostettu suomessa jo melko yleisesti käytetyn info-sanan mallin mukaan. Molemmissa on latinan sana katkaistu oudosta kohtaa, ei etuliitteen ja kantasanan välistä (in-novatiivinen, in-formaatio), vaan kantasanan keskeltä. Tämäkin tuntuu olevan muotia – esimerkiksi Instrumentarium mainostaa itseään kodikkaasti ”Instrussa nähdään”. Ehkäpä myös inno alkaa suomessa elää omaa elämäänsä, niin kuin sana info; nyt jo voimme mennä infoon saamaan infoa.

Innopoli-sanassa on myös historian havinaa: sanan lopussa oleva poli liittyy Teknillisen korkeakoulun vanhaan nimeen Polyteknillinen, joka tarkoittaa ’monitaitoista’. Vanha Poli antoi korkeakoulun Otaniemessä sijaitsevalle uudisrakennukselle nimensä uudessa muodossa Dipoli (’kaksoispoli’, ’toinen Poli’; fysiikan terminä sana tarkoittaa kahden vastakkaismerkkisen sähkövarauksen tai magneettinavan yhdelmää). Se taas poiki Innopolin, innovaatiokeskuksen tai -kylän, joka helposti assosioituu mielessä kreikan polis-sanaan (’kaupunki’): onhan tämä sana monessa yhteydessä saanut suomen kielessä juuri poli-muodon, muun muassa kaupunginnimissä Konstantinopoli ja Napoli.

Viime aikoina suomeen on pesiytynyt alkuliite mega. On meillä toki aiemminkin ollut megafoni ja megapommi, jotka saavat vahvikkeensa kreikan adjektiivista megas (neutrimuoto mega) ’suuri’, mutta nykyään kaupat myyvät tuotteitaan megahalvalla. Yhtä hyvin kuin myydään – toista muotivahvistusta käyttäen – sikahalvalla tai emäsikahinnoilla, tarjotaan tavaraa myös megasikahinnoin, mikä oletettavasti on tulkittava edulliseksi. Uusin näkemäni mega-sana on hampurilainen nimeltä minimega. Nimi kertoo että siinä on halvalla hinnalla – ja ehkä pienessä koossa – saatavissa ison hampurilaisen veroinen herkku.

Yritysten nimissä mega-alku on suursuosikki. Pikemminkin kuin tuotteen kokoa – mitä olisi mahdollista ajatella vaikkapa yrityksissä nimeltä Mega Pizza & Kebab tai Megakukka – se viestii luultavasti valikoimien suuruudesta (Megalelu, Mega-Kiinteistöt) tai liikkeen yleisestä tehokkuudesta (Megamarketing, Mega-Saneeraus). Kaiken megastelun keskellä jää miettimään, mitä ideaa viestittää nimellään paikallisradiopalvelu Megaveli. Kenties tämä ’isoveli’ onkin vain aika velmu.

Varsin suosittuja ovat myös erilaiset x-loppuiset yritysnimet. Monet niistä perustuvat latinaan, vaikka lopputulos on jonkinlaista yleiseurooppalaista tekokieltä. Käännöstoimistojen nimet Espanvox ja Translex viestittävät sekä yleistehtävästään (vox = ’ääni, sana’; trans-etuliite sanasta translatio ’käännös’) että erikoisalastaan (espanja; lakitekstit – lex ’laki’). Monissa nimissä tällaisten latinalaisten sananloppujen imitoimiseen yhdistyy toinen tendenssi: otetaan käyttöön nuorison kirjoitustyylissä yleinen tapa kirjoittaa suomen ks-yhdistelmä x-kirjaimella (mix ei pantais läskix?) ja saadaan näin aikaan nokkela vaikutelma. Käännöstoimisto Topix selittää nimensä iskulauseessaan ”we know the topics”, mutta ilman selityksiäkin ymmärtää vitsin hierontapalvelun nimessä Rennox tai siivousfirmoissa WaxWex, Helsingin Siistix ja Pro Puhtax. Viimeksi mainittu korostaa vaikutelmaa ylväällä latinalaisella pro-prepositiolla.

Zoolandiasta Kiasmaan

Näyttelyt ja toimintakeskukset kaipaavat vetävää, helposti muistettavaa nimeä, olipa niiden tarkoitus huvittaa, opettaa tai molempia. Puuhamaa on jo muuttumassa yleisnimeksi, joka tarkoittaa kaikkia lapsille tarkoitettuja toimintapuistoja, vaikka se alkuperäinen Puuhamaa onkin vain Janakkalassa. Erilaisten puuhamaiden suosikkinimi on Disneylandin inspiroima landia-loppuinen, land-sanan vanha latinaistettu muoto, jonka suomen kielessä siunaa tietenkin jo keskiajalta peräisin oleva Finlandia. Wasalandian tekee ymmärrettäväksi sen kaksikielinen kotiseutu. Viherlandia on hieman konstikas sekoitus; sen yhteyteen onkin nyttemmin noussut supisuomalainen Viherlaakso. Tropiclandia ja Zoolandia ovat valinneet kokonaan vierasperäisen nimen, jonka ulkomainen turistikin taatusti ymmärtää; tosin tuskin turistilla on suomenkielisestä nimestä huolimatta vaikeuksia löytää Tietomaahan tai Muumimaailmaan, eikä Särkänniemi tai Linnanmäki jää koskaan kävijöitä vaille, vaikka nimi ei kerro mitään siitä, mitä paikassa puuhataan. Toivottavasti mihinkään ei perusteta Satumaa-aiheista puistoa Fantasilandian nimellä.

Onnistunut esimerkki klassisten kielten käytöstä nimen pohjana on suomalainen tiedekeskus Heureka. Nimi on puhdasta kreikkaa, verbin perfektimuoto ’olen löytänyt, keksinyt’. Erikoistehonsa se saa tunnetusta tarinasta, jonka mukaan antiikin kuuluisa matemaatikko Arkhimedes olisi kylpyammeeseen astuessaan ja veden loiskuessa ammeesta ulos keksinyt ns. Arkhimedeen lain ja hyökännyt innoissaan alastomana kaupungin kadulle huutaen heureka! Mikäpä voisi osuvammin kuvata omakohtaiseen kokeiluun perustuvan oppimisen ideaa? Nimen ainoa vika kreikantaitoisen korvissa on se, että se suomen kielen mukaisesti äännetään niin kuin kirjoitetaankin, siis lyhyellä e:llä, kun taas kreikassa tuo keskimmäisen tavun e on pitkä.

Ateneumin taidemuseo on nyt saanut naapurikseen nykytaiteen museon Kiasman. Ateneum on vanha eurooppalainen nimi, joka vie ajatukset muinaiseen Ateenaan, taiteen ja tieteen keskukseen. Monissa maissa on kulttuurilaitoksia, jotka kantavat tuota ylvästä nimeä Athenaeum, joka on latinaistettu muoto kreikan sanasta Athenaion (jumalatar Pallas Athenelle pyhitetty rakennus). Suomessa sen oikeinkirjoitus on suomalaistettu. Samalle linjalle on lähtenyt Kiasma. Useimmat ulkomaalaiset varmaankin ihmettelevät, miksi museon nimi kirjoitetaan tuolla tavalla, vaikka se selvästikin tarkoittaa kreikan sanaa khiasma, joka muissa kielissä yleensä tuottaa ch-alkuisia sanoja. Suomeen on kuitenkin jo vakiintunut lääketieteellinen termi kiasma ’hermoristeymä’, samoin kuin tyyliopillinen termi kiasmi ’vastakkainasettelu’. Kiasma on rakennukselle tietoisen outo nimi. Miten hyvin nimen sisäinen filosofia aukeaa kadunmiehelle, en tiedä. Vaikutelma voi olla myös se, että nimi on yhtä kummallinen kuin itse nykytaidekin. Joka tapauksessa nimi on iskevä ja jää hyvin mieleen.

Akatemiasta Amieduun

Taide- ja tiedelaitosten nimien tulee tietenkin olla hyvin harkittuja, kielellisesti korrekteja ja kulttuuritaustat tuntevia. Samaa voidaan täydellä syyllä vaatia myös oppilaitosten nimiltä. Akatemia ja lyseo ovat sanoja, joiden käyttö nimissä on arvokkaiden mielleyhtymien takia lisääntymässä, kun erilaiset oppilaitokset pyrkivät vakuuttamaan mahdollisia hakijoita opetuksensa korkeasta tasosta. Samaan sarjaan kuuluva kimnaasi ei ole vanhahtavalta kaikuvana ainakaan vielä tullut muotiin. Sen perustana on kreikan sana gymnasion ’urheiluhalli’, edelliset taas perustuvat kreikkalaisiin paikannimiin Akademeia ja Lykeion, jotka saivat oppineisuuteen liittyvän merkityksensä siitä, että edellisessä paikassa opetti Platon, jälkimmäisessä taas toimi Aristoteleen filosofikoulu.

Akatemia liittyy suomalaisessa maailmassa ilman muuta ns. akateemisiin piireihin, ylimpään opetukseen ja tutkimukseen. Suomen Akatemia on korkeimmanlaatuisen tutkimuksen tukija, Suomalainen Tiedeakatemia on tutkijoiden yhteenliittymä, ja korkeakoulun nimenä akatemia-sanaa käytetään etenkin taiteiden alalla (Sibelius-Akatemia, Kuvataideakatemia). Kuvaannollisesti samalla linjalla on vanha perinteikäs Työväen Akatemia, oppilaitos, jonka tarkoitus oli tarjota työväestölle tilaisuus opiskeluun, joka muutoin oli aikanaan heidän ulottumattomissaan. Nimeä Hieronta-Akatemia en sen sijaan soisi olevan olemassa, vaikka siellä kuinka hyvin hierottaisiin.

Lyseot taas ovat Suomessa olleet kouluja, jotka alkeiskouluvaiheen jälkeen – mikä se sitten onkaan ollut nimeltään – ovat kasvattaneet nuorison (alun perin tosin vain pojat) ylioppilaiksi saakka. Kun peruskoulun mukanaan tuomien nimenmuutosten jälkeen monet Suomen koulut ovat taas palaamassa vanhojen, perinteisten nimien käyttöön, olisi pidettävä huoli siitä, että lyseoksi ei nimitettäisi koulua, johon ei kuulu lukiota.

Erityisessä kuohumisvaiheessa on tällä hetkellä uusi ammattikorkeakoululaitos ja tähän liittyen monet erilaiset ammatti- ja aikuiskoulutuslaitokset, jotka toivovat pääsevänsä osaksi ammattikorkeakoulua. Nimet muodostavat yhden pulmallisen alueen: miten nimetä eri linjojen kouluttamat ammattilaiset, miten toisaalta nimetä yhdenmukaisella tittelillä heidän suorittamansa ammattikorkeakoulututkinto, ja miten nimetä itse oppilaitos. Yhteenliittymisten ja statuksen muutosten ansiosta oppilaitosten nimitykset vaihtelevat vuodesta toiseen, niin että niitä on vaikea tunnistaa.

Koulu- ja yliopistotason nimet ovat nykyisellään varsin selkeitä – Jousenkaaren koulu, Tapiolan lukio, Helsingin yliopisto, Teknillinen korkeakoulu –, mutta välivaiheessa rehottaa erilaisten ammattikorkeakoulujen, instituuttien, opistojen ja koulutuskeskusten pöheikkö. Entisiin kirjaviin ja usein pitkiin ja kömpelöihin nimiin haetaan nyt parannusta nasevilla kutsumanimillä, jotka seurailevat yritysnimien muoteja aina latinalaisväritteisyyttä myöten.

Mutta kuka voi nimestä päätellä, mitä Helia, Artemia tai Amiedu ovat ja minkätasoista koulutusta niissä annetaan? Helia muistuttaa suuresti tunnettua valokuvausalan liikettä Heliosta, jonka nimi on kreikan sana ’aurinko’, sekä monia lentämiseen liittyviä yritysnimiä kuten Helitour tai Helitech, joiden takana on kreikan sana heliks ’kiertävä rata’, tuttu etenkin sanasta helikopteri, joka tarkoittaa oikeastaan ’pyöriväsiipistä’. Helia perustuu kuitenkin lyhenteisiin ja tarkoittaa Helsingin liiketalouden ammattikorkeakoulua. Artemia taas on osa Samia, joka on – paljastettakoon se vihkiytymättömien eduksi – Savonlinnan ammatti-instituutti. Mainittu osasto edustaa käsi- ja taideteollisuusalaa, minkä ehkä voi nimestä arvatakin, koska suomessa on käytössä ammattinimike artesaani (joka latinan sanasta ars, genetiivissä artis, muodostettuna olisi parempi muodossa artisaani, kuten pars > partisaani, mars > martiaalinen). Uumoilen, että Artemia on saatettu keksiä sulauttamalla yhteen arte-alku ja akatemian loppu. Tulos saa ajattelemaan myös kreikkalaisten jumalatar Artemista, joka tosin ei suojellut käsi- ja taideteollisuutta vaan metsästystä.

Amiedu mainosti koulutustaan aluksi nimellä Ammatti-instituutti; tätä kirjoittaessani näen päivän lehdestä ilmoituksen, jossa ei lainkaan selvitetä, mikä oppilaitos uuden nimikkeen taakse kätkeytyy. Nimike itse on varsinainen hybridi, etten sanoisi kiasma: kahden suomenkielisen sanan yhdistettyyn lyhenteeseen (ammatti-instituutti) on liitetty ilmeisesti englanninkielisen, mutta latinaan perustuvan sanan alkutavut (education), ja tuloksena on suomalaista yhdyssanaa muistuttava kaksikielinen kummajainen – ellei sitten ole haluttu leikitellä ajatuksella, että loppuosakin toisi mieleen myös suomenkielisen sanan, jotakin edullista! Kaiken lisäksi edu on tunnettu yhdysvaltalaisten oppilaitosten sähköpostiosoitteiden loppuna; niinpä voimmekin huomata, että oppilaitoksen sähköpostiosoitteessa on vain ami.fi.

Tämänkaltaiset lyhenteisiin ja epämääräisiin euroassosiaatioihin perustuvat nimikkeet ovat parhaimmillaan näppäriä ja muodikkaita, pahimmillaan tökeröitä ja harhaanjohtavia. Vakavasti otettavien oppilaitosten tulisi tarkkaan harkita nimivalintaansa. Muodikasta logoa ja yrityshenkistä sekonimeä parempi voisi olla oppilaitoksen alasta ja koulutustasosta selvästi kertova nimike.

Latinalaisperäisten tai -väritteisten uudisnimien sovittaminen suomen kieleen ei aina ole aivan yksinkertaista vaan vaatii melkoista latinan ja kreikan kielen sekä eurooppalaisen kielenkäyttö- ja kulttuuriperinteen tuntemusta. Eurooppaan mennessä onkin hyvä pitää mielessä, että Euroopassa moni osaa vielä latinaa ja kreikkaa, joko ihan oikeasti tai oman kielensä sanaston kautta. Jos meidän käyttämämme yritysnimet tai kulttuuritermit ovat virheellisiä tai omituisia, se ei ole ainakaan hyvää mainosta.

 

Maarit Kaimio on Helsingin yliopiston Kreikan kielen ja kirjallisuuden professori. Hän on käsitellyt klassisten kielten käyttöä nimistössä ja uudissanastossa aiemmin Kielikellossa 1/1992 kirjoituksessa Eurosuomea vai eurolatinaa; siinä hän tarkastelee myös ammattinimikkeitä (ks. Lue myös). Tämä kirjoitus on julkaistu aiemmin hieman pitempänä teoksessa Yhteinen nimiympäristömme – nimistönsuunnittelun opas (Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Suomen Kotiseutuliitto, Helsinki 1999).