Pidämme itsestäänselvyytenä, että valtaosa etunimistämme on vakiintunut joko naisen- tai miehennimeksi: kun näemme nimen, tiedämme, viittaako se naiseen vai mieheen. Etunimillä on siis sukupuoli.
Tähän ohjaa myös lakikirjamme, sillä nimilain mukaan tytölle ei saa antaa miehennimeä eikä pojalle naisennimeä. Kun törmäämme nimeen, joka ei osoitakaan selvästi kantajansa sukupuolta, olemme hämmentyneitä – varsinkin jos henkilö ei ole läsnä emmekä pysty tarkistamaan, kumpaa sukupuolta hän on.
Miten sukupuoli näkyy nimissä?
Eri kulttuurien nimenantoa tutkinut Richard D. Alford on havainnut, että lähes kolmessa neljäsosassa kulttuureita etunimellä on useimmiten tai aina sukupuoli. Nimet ilmaisevat Alfordin mukaan kantajansa sukupuolen kolmella eri tavalla:
- Nimen sisältämä ilmaus viittaa suoraan kantajansa sukupuoleen tai sukupuolirooleihin ja -stereotypioihin (Sisko, Ukko, Kielo, Pyry, Rauha, Taisto).
- Nimessä on sukupuolen osoittava johdin tai etuliite (Suometar).
- Nimen sukupuolen takana on vakiintunut käytäntö tai perinne (Maria, Juhani).
Suomalaisessa etunimistössä on varsin vähän sellaisia nimiä, joiden sukupuolen voimme päätellä nimen merkityksen perusteella. Nimisysteemimme ei juuri erottele naisten ja miesten nimiä johtimien tai etuliitteiden avulla. Valtaosa etunimistämme on kristillisperäistä, suomen kieleen mukautettua lainatavaraa, ja nimen sukupuoli määräytyy siis vakiintuneen käytännön mukaan.
Naisten ja miesten nimet ennen ja nyt
Suomessa käytössä olleista henkilönnimistä ei ole kovin paljon tietoa ennen 1500-lukua, jolloin alettiin koota koko maan kattavia veroluetteloita. Tällöin vanhat ”pakananimet” olivat jo pitkälti hävinneet kristillisten nimien tieltä.
Näistä vanhoista nimistä on esitetty joukko oletuksia, esimerkiksi että nimet olisivat olleet osin tai kokonaan yhteiskäytössä molemmilla sukupuolilla. Tällaisia nimiä olisivat esimerkiksi Lippo ja Saukko. Toisaalta kansanrunous on lähes ainoa lähde, josta muinaisia naisennimiä voi löytää. Runoissa naisten ja miesten nimet on erotettu toisistaan selvästi.
Suomessa lapsille on vuosisatojen ajan annettu nimi suvusta. Tytöstä on tehty naispuolisten sukulaisten ja pojasta miespuolisten sukulaisten kaima. Nimien alkuperäinen henkilöesikuva on usein peräisin Raamatusta tai pyhimyskalenterista, ja sukupuoli sitä myöten selvä.
Suomalaiskansallisuuden huumassa alettiin 1800-luvulla sepittää uusia suomenkielisiä nimiä kuten esimerkiksi Lahja, Vieno, Oma ja Sulo. Näiden uusien nimien sukupuoli ei ollutkaan itsestään selvä, ja niitä annettiin molemmille sukupuolille.
Nykyiset nimenantotrendit suosivat yksilöllisyyttä. Esimerkiksi 1700-luvulla yli puolet kylän tytöistä saattoi saada nimekseen Maria, Anna, Margareta tai Katharina. Vuonna 2010 ainutkertaisen nimen sai 5,3 % tytöistä ja 4 % pojista.
Aiemmin samannimisyys olikin yleisempää juuri naisten keskuudessa. Nykyään erilaisia naisten nimiä on enemmän kuin miesten nimiä, ja uudet nimimuodit näkyvät ensin tyttöjen nimissä.
Onko kirjaimilla väliä?
Vaikka etunimemme ovat nimen taustaa tuntemattomille enimmäkseen äännejonoja vailla merkitystä, tiedämme, että Ari, Jari, Kari ja Lari ovat miehennimiä, mutta Mari ja Sari ovat naisennimiä – huolimatta siitä, että vain ensimmäinen kirjain erottaa ne. Onko nimen äännerakenne sitten vain sattumaa?
Lähes jokainen meistä on havainnut, että naisennimet päättyvät usein kirjaimeen a, kun taas o-loppuinen nimi on todennäköisemmin miehennimi. Tiettyjä pääteaineksia löytää vain toisen sukupuolen nimistä, esimerkiksi aija-tyypin nimet (Aija, Maija, Saija) ovat naisennimiä.Mutta kumman sukupuolen nimiä olisivat esimerkiksi Hari, Nari tai Tari? Onko kirjaimilla väliä? Otetaanpa avuksi 1900-luvun sadan suosituimman naisen- ja miehennimen lista, ja katsotaan.
Seuraavassa taulukossa näkyvät näiden suosittujen naisten ja miesten nimien viisi yleisintä kirjainta sekä niiden esiintymisosuudet.
| Naisten nimet | Miesten nimet |
|---|---|
| a (21 %) | a (13 %) |
| i (17 %) | i (13 %) |
| n (9 %) | o (10 %) |
| r (8 %) | e (8 %) |
| e (7 %) | r (8 %) |
Kuten taulukosta huomataan, nimissä käytetään paljolti samoja kirjaimia. Naisten nimille on kuitenkin tyypillisempää tietynlainen äänteellinen muoto. Lähes puolet (47 %) suosittujen naisten nimien kirjaimista on kirjaimia a, i ja n. Pelkästään näitä kolmea kirjainta käyttämällä saakin aikaan tukun naisennimiä: Anni, Aina, Aini, Anniina, Iina, Nina, Niina ja Ninni. Jos taas lisää näiden kolmen seuraksi jonkin muun konsonantin, saa aikaan monta tuttua naisennimeä. Liekö sattumaa, että nuo kolme kirjainta voi löytää myös sanasta nainen?
Kun tarkastellaan suosittujen nimien äännerakennetta vielä laajemmin, voi tulosten perusteella rakentaa eräänlaisen naisennimen prototyypin. Tällainen prototyyppi on esimerkiksi edellä mainittu nimi Anniina. Se alkaa vokaalilla, se on pitkä nimi, se sisältää nn-geminaatan, pitkän ii-vokaalin ja päättyy vokaaliin a. Miesten nimistä vastaavaa nimen prototyyppiä ei löydä, sillä suositut miesten nimet ovat äänteellisesti vaihtelevampia kuin naisten nimet.
Horjahduksia
Mutta palataanpa meille sähköpostia lähettäneeseen Tuiskuun, jonka sukupuolen arvoitusta ryhdyimme todennäköisesti heti mielessämme ratkomaan. Jos meillä oli tarhakaverina Tuisku-niminen poika, ohjaa tämä samanniminen esikuva tulkintaamme. Mikäli käytämme apuna muita nimiä, saatamme Tuija mielessämme pitää kirjoittajaa naisena. Koska nimi sisältää suomenkielisen ilmauksen, voimme antaa myös nimen merkityssisällön vaikuttaa käsitykseemme.
Näin siis toimii etunimen sukupuolen tunnistusjärjestelmämme. Useimmiten tunnistammekin etunimen sukupuolen vaivatta, mutta on olemassa joukko nimiä, joiden tulkinnassa mennään porukalla metsään.
Horjuvia ovat erityisesti tietyt suomenkielisen ilmauksen sisältävät nimet (Kaino, Naava, Tuisku), lempinimet (Antsu, Santtu), vierasperäiset nimet(Ami, Juli, Teri) sekä uudet, sepitetyt nimet (Aksuli, Inki, Launa). Näitä nimiä ovat saaneetkin sekä tytöt että pojat.
Näiden ns. sukupuolineutraalien nimien kautta etunimen sukupuolen voi nähdä eräänlaisena jatkumona. Kyseessä on jana, jonka päihin sijoittuvat sukupuoleltaan vakiintuneet nimet, ja ääripäiden väliin asettuvat sitten nämä molemmille sukupuolille annetut nimet, kukin omaan kohtaansa.
Usein nimen sukupuolineutraalius on lyhytikäistä ja tavallisempaa, jos nimi on harvinainen. Mikäli nimi alkaa yleistyä, sen sukupuolikin vakiintuu. Yksi sinnikkäimmistä horjujista on Kaino, jota on annettu molemmille sukupuolille aina 1800-luvun lopulta lähtien. Väestörekisterikeskuksen mukaan vuosina 2010–2013 nimen sai 8 tyttöä ja 8 poikaa. Kaiken kaikkiaan nimeä on kantanut 2 648 naista ja 3 013 miestä.
Myös uudempi ja harvinaisempi nimi Tuisku on saanut kantajikseen sekä tyttöjä että poikia. Vuosina 1980–1999 Tuiskut olivat enimmäkseen tyttöjä, mutta aivan viime vuosien aikana sitä on annettu hieman enemmän pojille. Kokonaisuudessaan tilanne on melko tasainen: nimenkantajia on alle 160 naista ja alle 137 miestä.
Valtaosa vanhemmista ei ole pyrkinyt tieten tahtoen antamaan lapselleen sukupuoleltaan neutraalia nimeä. Nykyään tätäkin tapahtuu: halutaan kyseenalaistaa vallitseva sukupuolijärjestelmä ja kasvattaa lasta sukupuolisensitiivisesti – ei sukupuolta täysin kieltäen, vaan sen merkityksen tiedostaen.
Tällöin keskeinen kysymys kuuluukin: miksi haluamme tietää, onko Tuisku tyttö vai poika?
Lisää aiheesta
Ainiala, Terhi – Saarelma, Minna – Sjöblom, Paula 2008: Nimistöntutkimuksen perusteet. SKS, Helsinki.
Alford, Richard D. 1987: Naming and identity: A cross-cultural study of personal naming practices. HRAF Press, New Haven, Connecticut.
Kiviniemi, Eero 2006: Suomalaisten etunimet. SKS, Helsinki.
Herbert, Barry III – Harper, Aylene 1982: Evolution of unisex names. – Names 30.1: s. 15–22.
Perttula, Heli 2013: Etunimen sukupuoli: Eron tekeminen naisten ja miesten nimien välille. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.
Saarelma-Paukkala, Minna 2011: Suosituimmat etunimet vuonna 2010. Yliopiston nimipäiväalmanakka 2011.