Etnisten nimitysten eri sävyt
Artikkeli 1/2001

Satu Tervonen

Etnisten nimitysten eri sävyt

Suomalaisten kielitaju ei ole yhtenäinen, kun puhutaan kansallisuusnimityksistä. Se, mistä toinen loukkaantuu, saattaa toiselle olla tavallista puhekieltä. Erilaisten kansallisuuteen ym. etniseen alkuperään viittaavien nimitysten eli etnonyymien merkityksiä ja sivumerkityksiä on selvittänyt pro gradu ‑tutkielmassaan Satu Tervonen.

Kuinka puhutella somalialaista? Entäpä romania? Yksi nykysuomen ongelmista on oikean sanan valinta, kun joudutaan viittaamaan henkilöihin. Aikaisemminkin ongelmia toki oli, mutta nykyään ne näyttävät saavuttaneen pisteen, jossa nimitysten sopivuudelle tai sopimattomuudelle tarvitaan ulkopuolinen tuomari. Erilaisia herjaus- ja loukkaussyytteitä on Suomessakin selvitelty jo raastuvassa asti. Amerikassa taas on laadittu listoja mahdollisesti loukkaavista eli ”poliittisesti epäkorrekteista” sanoista, joita tulisi välttää. Ilmiöstä kantautuneet tiedot ja kirjoitukset osoittavat, että asiassa on uudella mantereella osittain menty äärimmäisyyksiin: kiellettyjä ovat monet aivan tavallisiltakin tuntuvat sanat. Valintaongelmissa painivaa suomalaista ihmetyttää, onko poliittisen korrektiuden vaade tullut jo suomenkin kieleen.

Tutkielma sivumerkityksistä

Tutkin suomen kielen pro gradu ‑työssäni (v. 2000) kansallisuutta tai muuta ihmisen taustaa ilmaisevien nimitysten sävyjä ja sivumerkityksiä. Tutkimukseni kohteena olivat seuraavat sanat: ryssä, venäläinen, ruotsalainen, hurri, jenkki, amerikkalainen, japanilainen, japsi, saamelainen, lappalainen, somali, somalialainen, neekeri, musta, sakemanni, saksalainen, mustalainen, romani, manne, pakolainen, savolainen ja hämäläinen. Tarkastelin tutkielmassani lähinnä sitä, pidetäänkö sanoja halventavina, miten niiden sävy on yhteydessä puheympäristöön ja miten ikä ja sukupuoli vaikuttavat nimitysten tulkintaan. Tutkin niin ikään sitä, millaisiin sanoihin liittyy halventavia sävyjä. Neutraalisti valtion tai maantieteellisen alueen nimen pohjalta muodostettujen asukkaannimijohdosten sekä sanan pakolainen osalta tarkastelin sitä, voiko tämänkintyyppiseen luokitteluun liittyä lisäsävyjä, ja jos voi, niin millaisia nämä sävyt ovat.

Tutkimukseeni kuului kysely, joka koostui kolmen kuvitellun tilanteen esittelystä. Vastaajan tehtävänä oli arvioida, miltä tutkittavat sanat noissa tilanteissa tuntuivat. Nimityskyselyyn osallistui 199 pääkaupunkiseudulla asuvaa iältään 15–80-vuotiasta vastaajaa. Jaoin osallistujat ikänsä perusteella neljään ryhmään: 15–19-vuotiaat olivat lukiolaisia, 20–29-vuotiaat opiskelevia tai työssä käyviä nuoria, 30–49-vuotiaat sekä yli 50-vuotiaat olivat pääasiassa työssä käyviä, mutta vanhempien ryhmässä oli mukana myös kymmenkunta eläkeläistä. Käsittelen aihetta tässä ensin tilanteittain.

”Kumpi vanhemmistasi nyt olikaan venäläinen?”

Nimityskyselyn ensimmäisessä osiossa vastaajat arvioivat tilannetta, jossa kahden henkilön puolituttu esittää toisen henkilön vanhempien taustasta seuraavantyyppisen kysymyksen: ”Kumpi vanhemmistasi nyt olikaan venäläinen?” Venäläisen paikalle tulevat sitten vuorollaan kaikki tutkittavat nimitykset. Näin muodostettua kysymystä vastaajat arvioivat valitsemalla jonkin vaihtoehdoista ”loukkaava”, ”epäkohtelias”, ”rento mutta sopiva”, ”täysin sopiva” tai ”omituinen”.

Kaikkein loukkaavimpina osallistujat pitivät tässä tilanteessa sanoja ryssä ja manne, jotka yhteistuloksissa saivat arvon ”loukkaava”. Myös neekeri koettiin tilanteessa ”loukkaavaksi”. Arvon ”epäkohtelias” saivat yhteistuloksissa (noin puolelta vastaajista) hurri, japsi, sakemanni ja mustalainen. Näistä hurria pidettiin loukkaavimpana. ”Epäkohteliaina” nimityksinä pidettiin ensimmäisessä tilanteessa myös somalia, pakolaista ja mustaa ja ”rentona mutta sopivana” jenkkiä. Loput tutkimistani sanoista saivat eniten kannatusta ”täysin sopiviksi”.

”Ma ostin tän pyörän yheltä hurrilta”

Toisessa kuvitellussa tilanteessa arvioitiin ”Mä ostin tän pyörän yheltä hurrilta” ‑tyyppistä lausumaa. Vastaaja ilmoitti tulkintansa tutkittavien sanojen sävyistä valitsemalla jonkin vastausvaihtoehdoista: ”ruma”, ”sopimaton”, ”rento mutta sopiva”, ”täysin sopiva” ja ”omituinen”.

Toisen tilanteen vastaukset olivat samansuuntaisia, vaikkakin sallivampia, kuin ensimmäisen. Kun ensimmäisessä tilanteessa kysymys esitettiin puheena olevan jälkeläiselle, toisessa oli kyse vieraasta poissaolijasta. Loukkaavimpia nimityksiä toisessa tilanteessa olivat ryssä ja neekeri. Ryssä sai tasaisesti kannatusta sekä ”rumaksi” että ”sopimattomaksi” (molempia vaihtoehtoja kannatettiin 40 %:n verran), kun taas neekeriä piti ”rumana” 34 % ja ”sopimattomana” 38 % vastaajista. Seuraavaksi halventavimmiksi vastaajat mainitsivat mannen ja hurrin, joita kaksi kolmasosaa vastaajista piti vähintään ”sopimattomana”. Kolmannes vastaajista katsoi kuitenkin mannen ja hurrin esimerkkitilanteessa ”rennoiksi mutta sopiviksi”. Sakemanni ja japsi olivat enemmistön mielestä ”rentoja mutta sopivia”, vaikkakin noin 40 % vastaajista piti niitä vähintään ”sopimattomina”.

Nimitys musta sai vastaajilta hyvin vaihtelevan vastaanoton. Vähintään ”sopimattomana” sitä piti 34 % vastaajista, ”rentona mutta sopivana” 28 % ja ”täysin sopivana” 25 %. Vaihtoehtoa ”omituinen” kannatettiin 12 %:n verran. Niin ikään pakolaista, somalia ja mustalaista koskevat vastaukset jakautuivat melko tasaisesti eri vaihtoehtojen välillä. Jenkki oli toisessakin tilanteessa selvästi ”rento mutta sopiva” (72 %). Muita tutkimiani nimityksiä vastaajat pitivät melko yksimielisesti ”täysin sopivina”.

”Senkin saksalainen!”

Kolmannessa tilanteessa tutkin sitä, miten nimitykset toimivat haukkumasanoina. Pyysin vastaajaa kuvittelemaan tilanteen, jossa kauppajonossa tapahtuneen riitelyn yhteydessä vastaajalle tuntematon henkilö nimittelee toista henkilöä ”Senkin saksalainen!” ‑tyyppisin lausumin. Osallistujan tehtävä oli arvioida sitä, onko nimittelysana ”hyvin loukkaava”, ”loukkaava”, ”melko harmiton”, ”neutraali” vaiko ”omituinen”.

Kolmannessa tilanteessa vastaukset erosivat hiukan aiemmista, sillä valinnat jakautuivat Iähes kaikissa sanoissa kaikkien vaihtoehtojen kesken. Kaikkein loukkaavinta nimittelytilanteessa oli odotetusti ryssäksi, neekeriksi tai manneksi haukkuminen. Vähintään ”loukkaavana” ryssää piti 92 %, neekeriä 90 % ja mannea 88 % vastaajista. Neljänneksi loukkaavimpana haukkumana pidettiin ehkä hieman yllättäen somalia, jonka koki vähintään ”loukkaavaksi” 72 %. Seuraavina tulivat järjestyksessä hurri, mustalainen, pakolainen, sakemanni, musta ja japsi, joita piti vähintään ”loukkaavina” 58–69 % vastaajista. Eniten kannatusta vastausvaihtoehdoista ”loukkaavaksi” saivat myös somalialainen, venäläinen ja romani, vaikkakin näissä vastaukset jakautuivat melko tasaisesti vaihtoehtojen ”loukkaava”, ”melko harmiton” ja ”neutraali” kesken. Loput tutkimistani sanoista tulkittiin haukkumistilanteessa ”melko harmittomiksi”. Näitä olivat lappalainen, ruotsalainen, jenkki, saamelainen, saksalainen, japanilainen, savolainen, hämäläinen ja amerikkalainen. Kuitenkin esimerkiksi lausumaa ”Senkin amerikkalainen!” piti kolmannes vastaajista ”neutraalina”. Seuraavassa tarkastelen aihettani sanoittain.

Loukkaava, loukkaavampi, ruma

Kaikkein loukkaavimmiksi vastaajat tulkitsivat sanat ryssä, neekeri ja manne. Lähes yhtä loukkaavia arvoja sai sana hurri, ja myös japsia pidettiin melko loukkaavana. Ryssä, neekeri ja manne koettiin ensimmäisessä tilanteessa ”loukkaaviksi” ja hurri ja japsi ”epäkohteliaiksi”. Toisessa tilanteessa ryssä sai tasaisesti kannatusta sekä ”rumaksi” että ”epäkohteliaaksi”, neekeri, manne ja hurri sen sijaan olivat enemmistön mielestä ”epäkohteliaita” ja japsi ”rento mutta sopiva”. Kolmannessa tilanteessa enemmistö vastaajista koki neekeriksi nimittelyn ”hyvin loukkaavaksi” ja manneksi, hurriksi tai japsiksi herjaamisen ”loukkaavaksi”. Ryssäksi nimittelyn tulkinta jakautui näiden kahden vaihtoehdon kesken tasan.

Täysin sopivaa ja melko harmitonta

”Täysin sopivia” nimityksiä olivat odotetusti amerikkalainen, saksalainen, japanilainen, ruotsalainen, saamelainen, lappalainen, savolainen, hämäläinen, romani, venäläinen ja somalialainen. Näistä kolme viimeksi mainittua koettiin hieman halventavammiksi kuin muut. Selvimmin ”täysin sopivia” nimityksiä olivat amerikkalainen, japanilainen ja saksalainen. Tämä saattaa viitata sanojen takana piileviin asenteisiin, vaikka tutkimustulokset kokonaisuudessaan antoivatkin ymmärtää, että suomen kielessä luokittelu kotimaan, kansallisuuden tms. perusteella on kutakuinkin soveliasta, kunhan vain löydetään oikeat sanat. Mainitut sanat saivat kahdessa ensimmäisessä tilanteessa vastaajien enemmistöltä arvon ”täysin sopiva”. Nimittelytilanteessa somalialainen, romani ja venäläinen olivat ”loukkaavia”, kun taas amerikkalainen, saksalainen, japanilainen, ruotsalainen, saamelainen, lappalainen, savolainen ja hämäläinen tulkittiin ”melko harmittomiksi” haukkumiksi.

Saamelainen tulkittiin hieman sopivammaksi ja vähemmän loukkaavaksi kuin lappalainen, jota monet vastaajat yllättäen pitivät rentona mutta sopivana nimityksenä. Savolainen puolestaan sai lähes jokaiselta ryhmältä jokaisessa tilanteessa aavistuksen pejoratiivisempia arvoja kuin hämäläinen. Kaikkein rennoin mutta sopivin sana oli tutkimuksen joka tilanteessa ja jokaisessa vastausryhmässä jenkki, joka käyttäytyi rentouttaan lukuun ottamatta samalla tavoin kuin neutraalisti muodostetut kansallisuusilmaukset. Ensimmäisessä ja toisessa tilanteessa jenkki koettiin ”rennoksi mutta sopivaksi”, kolmannessa puolestaan ”melko harmittomaksi”.

Sopivaa vai loukkaavaa?

Vaikeinta vastaajille näytti olevan mustalaisen, mustan, pakolaisen ja sakemannin sivumerkitysten tulkinta. Vastaukset näiden sanojen sävyistä jakautuivat eri vaihtoehtojen kesken lähes kaikissa ryhmissä. Myös somalin sävystä kannatettiin useita vastausvaihtoehtoja. Mustalainen, musta, pakolainen ja sakemanni olivat selvästi vähemmän halventavia kuin ryssä, manne, neekeri, hurri ja japsi, mutta selvästi halventavampia kuin venäläinen, ruotsalainen, amerikkalainen, japanilainen, saamelainen, lappalainen, somali, somalialainen, saksalainen, romani, savolainen ja hämäläinen.

Nuoret kriittisimpiä

Sanojen sävyjen tulkinnassa esiintyi eroja niin ikä- ja sukupuoliryhmien kuin tilanteidenkin välillä. Naispuoliset vastaajat tuntuivat pitävän tutkimiani sanoja hiukan loukkaavampina kuin miespuoliset. Poikkeuksena tästä oli yli 50-vuotiaiden ryhmä, jossa miehet pitivät ainakin joitakin nimityksiä halventavampina kuin ikäisensä naiset. Kaikkein loukkaavimmiksi sanat koettiin kuitenkin 15–19-vuotiaiden ryhmässä, joka tulkitsi ne selvästi halventavammiksi kuin muut ikäryhmät. Melko halventaviksi sanat tulkittiin myös yli 50-vuotiaiden ryhmässä. Sen sijaan enempää 20–29-vuotiaiden kuin 30–49-vuotiaidenkaan ryhmät eivät pitäneet sanoja kovin loukkaavina. Osallistujat ymmärsivät myös sanojen sisältämien merkitysten tilanteeseen Iiittyvän eron: ensimmäisessä tilanteessa nimityksiä pidettiin halventavampina kuin toisessa, ja kolmannessa tilanteessa sanat tulkittiin kaikkein loukkaavimmiksi. Ryhmissä, jotka pitivät nimityksiä loukkaavimpina, myös tilanteisiin liittyvät erot olivat pienimmät. Neekerin ja pakolaisen yhteydessä näkyi sellainenkin suuntaus, että mitä nuoremmasta vastaajasta oli kyse, sitä halventavammiksi hän sanat koki.

En kysellyt lomakkeessa nimitysten päämerkityksiä, mutta tutkimusta tehdessäni havaitsin, että monet nuorista vastaajista pitivät hurrin merkityksenä pikemminkin ruotsinruotsalaista kuin suomenruotsalaista. Monissa sanakirjoissa hurrin merkitykseksi on kuitenkin esitetty ainoastaan ’suomenruotsalainen’. Perussanakirjan CD-ROM-versiossa (1997) hurrin merkitykseksi tosin on jo ilmoitettu ’(suomen)ruotsalainen’.

Tarvitaanko luokittelua?

Tutkin työssäni vain kuviteltujen tilanteiden kieltä. Tästä puutteesta huolimatta työni antanee tietoa siitä, mitä sivumerkityksiä tutkimiini sanoihin liittyy, miten ihmiset todella sanat kokevat. Tällä tiedolla on mielestäni käyttöä silloin, kun pitää tilanteittain valita eri ilmausten väliltä, ja erityisesti silloin, kun annetaan suosituksia siitä, mitä ilmaisua on syytä käyttää, mitä välttää. Tämmöisiä suosituksiahan pyydetään tuon tuostakin kielen ammattilaisilta ja etenkin virallisilta kielenhuoltoelimiltä.

Suositusten antamiseen liittyy kuitenkin ongelmia. Yksi niistä on se yleisesti tunnettu tosiasia, että eri ihmisryhmien nimitysongelma ei ole niinkään sanoissa vaan sanojen takana piilevissä arvoissa ja asenteissa. Syrjiväksi koetun nimityksen vaihtaminen toiseen ei useinkaan ole lopullinen ratkaisu: asenteet siirtyvät sanan mukana, ja pian on taas edessä uuden ilmauksen etsiminen.

Kielelliseksi ratkaisuksi voidaan tietenkin tarjota (ja on jo tarjottukin) sitä, että järjestelmällisesti vältetään ihmisten kielellistä luokittelemista. Tämä voisi vaikuttaa itse asenteisiinkin, ja toisaalta nimitykset jäisivät ikään kuin passiivitilaan. Luokittelua voikin usein välttää viestin informaatioarvon siitä kärsimättä, mutta aina tähän ei ole mahdollisuutta. Joskus on ilmaistava, millaisia fyysis-etnisiä tai kulttuuris-etnisiä tuntomerkkejä ihmisellä on. Luokittelut täysin torjuvaa periaatetta on sikälikin vaikea toteuttaa, että kaikki luokittelevat ilmaukset eivät ole loukkaavia, joten muutamien loukkaavien takia menetettäisiin kielloilla valtava määrä käyttökelpoista, tarpeellista kielen ilmaisupotentiaalia. On kai myös niin, että kielellis-yhteiskunnalliset ongelmat tuskin ratkeavat, kun niitä kierrellään ja peitellään sen sijaan, että kohdattaisiin ne avoimesti ja positiivisia ratkaisuja etsien.

Ehkä pitäisi siis vain entistä vahvemmin torjua kielteissävyisiä ilmauksia ja ehdottaa niiden tilalle neutraalimpia. Tämäkään tie ei ole helppo. Kuka voi sanoa, mikä on minkinasteisesti sopimatonta kaikissa mahdollisissa erilaisissa tilanteissa? Jotain tarvittaisiin kielto- tai suosituslinjan tilalle tai oheen, sillä suositusten antamiseen liittyy tässä tapauksessa aina ongelmia.

Mikä neuvoksi?

Ehkäpä nimitysongelman ratkaisu ei ole niinkään tiettyjen sanojen torjuminen tai kieltäminen kuin sanojen sisältämien sivumerkitysten tajuaminen, itse kunkin oma tietoisuus siitä, mitä puhuu ja miten. Yhtenä ratkaisuna voidaan ajatella jonkinlaista affektiivista eli asenteita ilmaisevaa kielioppia. Affektiivisen kieliopin avulla kielenpuhujat pystyisivät entistä paremmin tunnistamaan niitä kielellisiä rakenteita, jotka osoittavat puhujan asennetta puhuttavaan aiheeseen tai vastaanottajaan. Samalla affektiivinen kielioppi vähentäisi niitä pelkoja, joita ihmiset kohdistavat erilaisuuteen ja toisaalta myös siihen, osaavatko he itse puhua ”oikealla” tavalla eri tilanteissa. Kielenpuhujien nykyistä kehittyneempi kyky tunnistaa erilaisia sivumerkityksiä hillitsisi syrjivää sanan- ja puhevapauden väärinkäyttöä ja lisäisi näin myönteistä sosiaalista kontrollia.

Tervonen, Satu 2000: Ruma ryssä ja rento jenkki. Tutkielma etnonyymien konnotaatioista. Pro gradu ‑tutkielma. Säilytteillä Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksessa.

 

Satu Tervonen