Melko sitkeästi on vallalla käsitys, ettei erisnimiä saa taivuttaa niin, että niiden sanavartalo muuttuu. Oletetaan, että etu- ja sukunimet ovat kivettyneitä äännejonoja, joiden perään voi korkeintaan liittää suomen kielen lauseissa tarvittavia taivutuspäätteitä. Tällainen käsitys pohjautuu ehkä niihin poikkeustapauksiin, joissa nimiä ei todellakaan mukauteta suomen kielen sanojen yleisiin taivutusmalleihin. Ne ovat siis poikkeuksia. Yleissääntö on, että nimiä taivutetaan niin kuin muitakin sanoja.
Atte : Atelle
Etunimet, joissa on kk, pp tai tt, osallistuvat säännöllisesti astevaihteluun: Pekka : Pekalle, Seppo : Sepolle, Atte : Atelle. Tätä sääntöä hämärtää hämäläis- ja pohjalaismurteissa esiintyvä vaihtelemattomuus: Otto : Ottolle, mutta tällainen taivutusmalli ei kuulu yleiskieleen. Tutuissa suomalaisissa nimissä sääntö on ehdoton: Marjatta : Marjatalle, Anitta : Anitalle (nimen Anita taivutusmuoto on siis samannäköinen: Anitalle). Vieraammissa nimissä käytäntö joko horjuu tai kaksoiskonsonantti säilyy aina riippuen nimen tuttuudesta ja yleisyydestä suomalaisessa ympäristössä: Janette : Janetelle tai Janettelle, Merette : Merettelle.
Outille mutta Sadulle
Etunimet, joissa on yksinäis-k, -p tai -t, eivät yleensä osallistu astevaihteluun: Jouko : Joukolle, Topi : Topille, Outi : Outille. Tähän malliin on poikkeus: jos nimi on suomen kielen yleisnimi, kielessä muutenkin käytetty sana, nimi taipuu samoin kuin tuo sana: Satu : Sadulle, Säde : Säteelle, Poika : Pojalle. Erilaiset konsonanttiyhtymät noudattavat samaa sääntöä: Sampo : Sammolle (käytössä myös Sampolle), Kulta : Kullalle, Sointu : Soinnulle. Monista eri syistä useat etunimet eivät kuitenkaan noudata rinnalla olevan yleisnimen taivutusta. (Näitä syitä on tarkasteltu Kielikellon numerossa 3/2002 kirjoituksessa Pilvin vai Pilven – etunimien ja appellatiivien ristivetoa.)
Kirves : Kirveelle : Kirvestä; Helle : Helteelle : Hellettä
Suomalaisille sukunimille on ominaista, että ne ovat usein appellatiivisia sanoja, yleisnimiä. Yleissääntö on, että sukunimet taipuvat kuten vastaavat yleisnimet: Niemi : Niemelle, Salmi : Salmelle. Sukunimet noudattavat myös astevaihtelua: Repo : Revolle, Runko : Rungolle. Astevaihteluun kuuluvat äänteet ja äänneyhtymät sopeutuvat vaihteluun, vaikka ei aina tunnistettaisi rinnalle mahdollisesti olevaa appellatiivia: Nykky : Nykylle, Rapo : Ravolle, Rontu : Ronnulle, Lanki : Langille, Lonka : Longalle, Renko : Rengolle, Hohti : Hohdille. Näissä tapauksissa sukunimi on yleensä satoja vuosia vanha ja alun alkaen taipunut kielessä vallitsevien mallien mukaan.
Ratas : Rattaalle
Vaikka kielessä olisi sana, josta saisi selvän mallin sukunimen taivutukseen, se ei näy aina tuntuvan kielenkäyttäjästä sopivalta. Usein kysytään as-loppuisten sanojen taivutusta. Havas : Hapaalle ei näy olevan käytössä vaan Havakselle. Selitys on se, ettei enää tunneta sanaa havas : hapaan ’verkko, rysäkudos, nuotan osaverkko’. Samalla tavoin vastaavan yleissanan unohtuminen on johtanut ks:lliseen taivutukseen nimissä Talas : Talakselle. Sen sijaan sana ratas on niin tuttu, että on suositettavampaa sanoa Rattaalle kuin Ratakselle, samoin Kärkäs : Kärkkäälle. Tosin ilmenee pyrkimystä irrottautua appellatiivin merkityksestä ja siksi taivuttaa sukunimeä eri tavalla.
Hyrkäs : Hyrkkäälle; Suokas : Suokkaalle
Vaikka kielessä sanoja hyrkäs tai suokas käytetään vain sukuniminä,ne taipuvat muiden kas-loppuisten sanojen mallin mukaan, kuten raikas : raikkaalle tai vilkas : vilkkaalle, myös Hyrkäs : Hyrkkäälle ja Suokas : Suokkaalle.