Subjektin ja predikaatin kongruenssin – eli toisiinsa mukautumisen – sääntö on useimmiten suomen kielessä selvä. Predikaatti on yksikössä, jos subjekti on yksiköllinen, monikossa, jos subjekti on monikollinen: poika lukee mutta pojat lukevat. Käytännössä predikaatin muodon valinta ei kuitenkaan ole aina ongelmatonta. Syntyperäisellekin suomen kielen puhujalle tuottaa vaikeuksia seuraavantyyppinen lause:
Uudistuksen pahin este olivat ~ oli ennakkoluulot.
Vaikeuksia tuottavat lauseet ovat tässä tapauksessa sellaisia, että predikaattina olevan olla-verbin lisäksi lauseessa on kaksi nominatiivissa olevaa substantiivia, toinen yksikössä, toinen monikossa. Toinen ilmauksista on subjekti ja toinen predikatiivi, mutta kumpi on kumpi?
Se joka haluaa valita lauseeseen ”kieliopillisesti oikean” predikaatin, ottaa selville, kumpi ilmauksista on todellinen subjekti. Vanha keino on kokeilla, sopiiko ongelmallisen ilmauksen vaihtoehdoksi na-päätteinen (predikatiiviadverbiaali)muoto. Jos sopii, ilmaus on predikatiivi, ei subjekti. Lause Uudistuksen pahimpana esteenä olivat ennakkoluulot on täysin ymmärrettävä ja sisällöltään lähellä alkuperäistä lausetta. Este on siis predikatiivi. Predikaatille ei näin ollen jää vaihtoehdoksi muuta kuin mukautua jäljessä olevan monikollisen muodon ennakkoluulot mukaisesti monikkoon. Kieliopillisesti täysin moitteeton lause on siis Uudistuksen pahin este olivat ennakkoluulot. Sen sijaan lause ”Uudistuksen pahin este oli ennakkoluuloina” ei ole ymmärrettävä lause; este ei siis voi olla lauseen subjekti.
Kuitenkaan ei virheelliseltä kuulosta lause, jossa predikaatin muodon määrää lauseen alussa oleva yksiköllinen predikatiivi: Uudistuksen pahin este oli ennakkoluulot. Lauseenalkuinen sana tajutaan helposti lauseen subjektiksi, koska normaali sanajärjestys on suomen kielessä sellainen, että subjekti on predikaatin edellä, painokkaana lauseen alussa. Lukija tai kirjoittaja pitää siis todennäköisempänä sitä, että kahdesta ”kilpailevasta” sanasta ensimmäinen on subjekti. Tätä vaikutelmaa vahvistaa se, että hyvin usein lauseenalkuisella sanalla on painokkaan sävyinen attribuutti, esimerkiksi suurin, tärkein, uusin, tuorein, varmin, huomattava, merkittävä jne.: Suurin ehdokasryhmä ovat ~ on ainejärjestöt, Psykologin tärkein työväline ovat ~ on hänen omat aivonsa, Merkittävä myyntiartikkeli ovat ~ on kasetit jne.
Suomen kielen perussanakirjan toimitus halusi ottaa tämäntyyppisen predikatiivilause-esimerkin tänä vuonna ilmestyvän sanakirjan II osan (L–R) olla-verbiä kuvaavaan sana-artikkeliin. Perussanakirja on kielitoimistossa tekeillä oleva suomen nykyisen yleiskielen sanavarat esittelevä sanakirja, jossa ovat mukana myös kielenhuollon suositukset. Koska nyt puheena olevasta asiasta on eri kielioppaissa ja oppikirjoissa kahtalaista suositusta (toisissa pidetään oikeana vain monikkomuotoista predikaattia, toisissa hyväksytään sekä yksikkö että monikko) ja koska ongelma tulee esille usein myös kielitoimiston neuvontapuhelimessa, Perussanakirjan toimitus pyysi suomen kielen lautakunnan kantaa asiaan. Ongelmaa käsiteltiin 25.11.91, ja lautakunta päätti tuolloin, että predikaatin muotoina ovat mahdollisia sekä monikko että yksikkö. Luontainen kielivaisto hyväksyy myös yksikkömuotoisen predikaatin, koska predikaatti on ottanut lauseessa subjektin tavanomaisen, lauseenalkuisen paikan. Niinpä Perussanakirjan olla-sana-artikkelissa on jo edellä esillä ollut, molemmat vaihtoehdot antava esimerkki Uudistuksen pahin este olivat t. oli ennakkoluulot.
Suositus perustuu siis ajatukseen, että lauseenalkuinen predikatiivikin voi olla luonteeltaan niin subjektin kaltainen, että se aiheuttaa predikaattiverbiin samanlaisen numeruskongruenssin kuin ”oikea” subjekti. Tämän ajatuksen taustana on puolestaan käsitys, jonka mukaan lauseenjäsenet, subjekti ja predikatiivi niiden joukossa, eivät ole kielitajussa tarkkarajaisia yksikköjä, vaan esimerkiksi nominin ”subjektimaisuudessa” voi olla aste-eroja, jotka riippuvat mm. sanan merkityksestä ja lauseasemasta. Tätä asiaa on käsitelty tarkemmin esimerkiksi Terho Itkosen kirjoituksessa ”Syntaktisten vaikutusyhteyksien luonteesta” (Virittäjä 1976, s. 52–57) ja Auli Hakulisen artikkelissa ”Subjektikategoria vai nominaalijäsenten subjektimaisuus?” (Nykysuomen rakenne ja kehitys 1, Tietolipas 93, s. 283–251. Pieksämäki 1983).