Asiatekstin referointi – kielenkäytön perustaito
Artikkeli 2/1988

Anneli Kauppinen

Asiatekstin referointi – kielenkäytön perustaito

Tekstin olennaisen sisällön selostaminen, referointi, on jokaiselle kirjoittajalle tarpeellinen taito. Sen pohjana on aina kunnollinen asiatekstin lukemisen taito. Filosofian lisensiaatti Anneli Kauppisen tekemä tutkimus osoittaa, ettei hyvä ylioppilastutkinnon ainekirjoituksen arvosana kerro, kykeneekö kirjoittaja selostamaan tiiviisti asiatekstiä.

Monet pitävät asiatekstin referointia kovin arkisena ja epäluovana kirjoitustehtävänä eivätkä katso sen vaativan erityistä kielellistä kykyä. Arkinen se tosiaan on, sillä tuskin on olemassa kirjoittamisen lajia, jota enemmän tarvittaisiin jokapäiväisessä elämässä kuin referaattia. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että tuon taidon kaikki hallitsisivat. Suomalaisten lukiolaisten referointitaidosta tehty tutkimus osoittaa, että ainekirjoitus ja asiatekstin referointitaito ovat jossain määrin erilaista kykyä ja harjaannusta vaativia taitoja. Hyvä ainenumero ei siis takaa, että asianomainen kykenisi asiatekstin johdonmukaiseen selostamiseen ja lyhentämiseen. Tutkimustuloksen kanssa sopusoinnussa ovat monien korkeakoulujen opettajien havainnot opiskelijoiden puutteellisesta referointitaidosta.

Mikä on referaatti ja mikä tiivistelmä?

Suomen kielessä on kaksi tekstilyhennelmää tarkoittavaa käsitettä, referaatti ja tiivistelmä. Näiden ero ei ole selvä. Selvää ei tietystikään ole edes se, että referaatti olisi aina ehdottomasti lyhennelmä niin kuin tiivistelmä. Referaatin suomenkieliseksi termiksi on ehdotettu selostetta, mutta se ei tunnu vakiintuvan käyttöön. Oudoksumisen syyksi on esitetty mm. sitä, että selosteella on jo muutakin käyttöä (esim. tuoteseloste) ja että referaatti on vakiintunut termi. Olkoon siis tässäkin referaatti.

Käytännössä referaatiksi ja tiivistelmäksi kutsutut tekstit voivat olla aivan samanlaisia, mutta erojakin niiden välillä usein on. Selvin on ehkä se, että tiivistelmän luonteeseen ei kuulu selostavuus, joten se voi olla jopa luettelomainen.

Tavallisia käytännön referaatteja ovat monet lehtijutut, tiedotteet ja yleistajuistavat tutkimusselostukset. Tyypillisimpiä tiivistelmän muotoja ovat taas jotkut ingressilajit (ns. tiivistelmäingressit), oppikirjojen tekstijaksojen loppuun pedagogisista syistä laaditut kokoavat jaksot (usein luetteloita) sekä tieteellisten artikkeleiden alkutiivistelmät (abstract).

Nämä käytännön esimerkit osoittavat vielä yhden tiivistelmän ja referaatin eron: Tiivistelmän tekee monessa tapauksessa lähtötekstin kirjoittaja itse, ja molemmat tekstit ovat samanaikaisesti lukijan nähtävillä. Referaatin tekijä taas on usein joku muu, eikä lähtöteksti ole yleensä referaatin kanssa samassa julkaisussa. Näin korostuu myös referaatin laatijan rooli: hän on selostaja, joka on vastuussa siitä, välittyvätkö lähtötekstin ajatukset lukijalle oikeina uudessa viestintätilanteessa.

Edellä hahmotellut rajat eivät tietenkään ole ehdottomat: Niin ingressissä kuin muissakin alkutiivistelmissä on useinkin selostava ote. Tiivistelmiä tehdään siirrettäviksi tietokantoihin, jolloin lähtöteksti ei ole lukijan nähtävissä. Ja lehtijutun ingressin tekijähän voi toki olla muu kuin jutturungon kirjoittaja.

Muunnelmia on monia, niin kuin on myös referaatin ja tiivistelmän lajeja. Tavallisia ovat tekstimuodot, joissa referaattiin on yhdistelty kommentteja ja päätelmiä, niin kuin esimerkiksi tutkielmissa, kirja-arvosteluissa, pääkirjoituksissa ja kouluaineissa. Lukijan kannalta on tärkeää, että hän tietää, mikä on referointia ja mikä taas kirjoittajan omaa näkemystä.

Tässä artikkelissa keskitytään käsittelemään yhdestä tekstistä tehtävää objektiivisuuteen pyrkivää perusreferaattia. Sen ominaisuuksia ovat tarkkuus, kattavuus, tiiviys ja selostavuus.

Kaksi tekstiesimerkkiä

Alla olevat kaksi referaattia on tehty Kari Sajavaaran Tiede 2000 ‑lehdessä julkaistusta, n. 1500 sanaa pitkästä artikkelista Turmeleeko englanti äidinkielemme? Kirjoittajille annettiin ohjeeksi tiivistää teksti noin 150 sanan mittaiseksi referaatiksi.

Referaatti A

Vuonna 1980 päätettiin Yleisradion hallintoelimissä kieltää television mainoksista englanninkielinen taustaääni. Koska sen luultiin turmelevan kielemme ominaislaadulle.

Voiko kieli turmeltua? Kieli ainakin muuttuu. Kielen turmeltumisesta voi puhua silloin, kun kieli lakkaa täyttämästä sille kuuluvia tehtäviä, kommunikaatio vaikeutuu.

Vierailla kielillä usein keikaillaan muotivirtausten mukaan, muodit menevät ja tulevat. Ongelmia tulee silloin, kun vieraat ainekset eivät sovikaan suomen kieleen. Suomen kieli on aikojen kuluessa joutunut monien kielellisten vaikutusten alaiseksi, joten nykyinen tilanne ei ole mitenkään uusi.

Noin kaksituhatta vuotta sitten kantasuomeen kohdistui voimakas germaaninen vaikutus. Nykyään vaikutusta välittävät englannin kieli ja angloamerikkalainen kulttuuri. Nyky-Suomi tarjoaakin otollisen pohjan englantilaiselle vaikutukselle, sillä peruskoululaisista 80–90 % lukee englantia.

Vieraasta vaikutuksesta osa on käännösvirheitä, mutta tällaiset muodit eivät tavallisesti jää kieleen. Kun sanoma kohdistetaan jollekin erityisryhmälle, siinä voi olla mukana vierasta vaikutusta, mikä johtuu suomalaisen terminologian puutteesta. Mainoksissa on vierasta vaikutusta silmää varten: ne antavat muodinmukaista vaikutelmaa suuresta maailmasta.

Jos vierasta ainesta käytetään tarpeettomasti, se herättää vastustusta. Torjunta on vaikeaa, jos käsite on saanut paikkansa elinympäristössämme.

Vieraat sanat aiheuttavat ongelmia suomen kielessä kirjoituksen, taivuttamisen ja ääntämisen takia. Suomessa englantilainen sana taivutetaan ääntöasun tai kirjoitusasun mukaan.

Angloamerikkalainen vaikutus ulottuu jokaiseen suomalaiseen. Vaikutus koetaan usein uhkaksi.

Tehokas suoja kulttuurin tuhoutumista vastaan saattaa olla kansainvälisyys ja moniarvoisuuteen kasvaminen.

Referaatti B

Sajavaaran mielestä turmeltuminen ei ole oikea sana puhuttaessa vieraiden kielten vaikutuksesta, koska elävä kieli muuttuu jatkuvasti. Kun kulttuuri muuttuu, kieli sopeutuu uusiin oloihin. Ongelmana on se, että tekstin ymmärrettävyys ja vieraiden ainesten luontumattomuus suomen kieleen vaikuttavat kansalaisten elämään.

Kun kansainvälinen yhteistoiminta lisääntyy, myös kielten vuorovaikutus ja ohimenevät muotivirtaukset lisääntyvät. Pelätään, että vieraan vaikutuksen alainen kieli vaikuttaa supisuomalaiseen ajatteluun, vaikka ajattelu on mahdollista ilman kieltäkin (matematiikka).

Englannin kieltä käytetään usein mainoksissa teho- ja tyylikeinona – se antaa vaikutelmaa suuresta maailmasta. Monet lainasanat ovat terminologiaa, joka puuttuu suomen kielestä.

Vieraiden ainesten tarpeetonta käyttöä vastaan ryhdytään puolustautumaan, mutta tulilinjalle joutuvat usein vain lainasanat, kun taas lauserakenteeseen kätketyt ilmaukset, paikkansa ympäristössä saaneet käsitteet ja vieraiksi tunnistamattomat sanat jäävät huomaamatta.

Pidättyvä asenne anglismeihin on sitä suurempi, mitä tottuneempia ihmiset ovat kielen ilmenemismuotoihin, toimivuuteen ja ennen kaikkea kielen todelliseen luonteeseen: kieli on joukko tilanteista ja käyttäjistä riippuvia kieliä.

Molemmat referaatit näyttävät välittävän asian – mitään pahoja sekaannuksia tai väärinkäsityksiä kumpikaan niistä ei lukijalleen aiheuta, eikä kummassakaan ole kirjoittajan omia mielipiteitä. Silti referaatit ovat jo pinnallisenkin lukemisen perusteella erilaiset: A on konkreettisempi, enemmän yksityiskohtia mainitseva mutta epäyhtenäisempi kuin B. B:n kirjoittaja tuntuu pitäneen asiaa paremmin koossa ja samalla huolehtineen paremmin tekstin yhtenäisyydestä.

Kun kolmelta tekstien lukemiseen ja arviointiin tottuneelta kielen asiantuntijalta pyydettiin arvosanaa näistä teksteistä, A:n keskiarvoksi tuli 1,8 (3 mahdollisesta) ja B:n 2,8 pistettä. Teksti B näyttää siis vastaavan paremmin lukijan käsitystä hyvästä referaatista.

Lähempi tarkastelu ja vertailu pohjatekstiin kertoo lisää näiden esimerkkireferaattien ominaisuuksista:

Referaatti A

Sanoja 208.
Lauseissa keskim. n. 6,9 sanaa.
Virkkeissä keskim. 9,9 sanaa.

70 % tekstistä on sanasanaista sitaattia pohjatekstistä.
(Lainattujen jaksojen keskipituus on 6,6 sanaa.)

Noudattaa pohjatekstin jäsentelyjärjestystä.

Referaatti B

Sanoja 141.
Lauseissa keskim. 6,7 sanaa.
Virkkeissä keskim. 15,7 sanaa.

Kahden tai useamman sanan laajuisia sanasanaisia lainoja 18 % koko tekstistä.

Poikkeaa selvästi pohjatekstin jäsentelystä.

Olennaisiksi arvioiduista pohjatekstin ajatuksista kumpikin kirjoittaja on maininnut yhtä monta (menetelmästä ks. Kauppinen–Laurinen 1984).

Lauseiden keskimääräinen sanaluku on siis näissä referaateissa kutakuinkin sama. Se täsmää myös sen luvun kanssa, joka laajan asiaproosatutkimuksen mukaan on tavallisin asiatekstin lauseen sanamäärä: 6–7 sanaa (Hakulinen–Karlsson–Vilkuna: Suomen tekstilauseiden piirteitä: kvantitatiivinen tutkimus, Helsinki 1980). Virkkeiden pituudessa sen sijaan on huomattava ero. B:n virkkeiden sanojen keskiarvo on lähempänä Hakulisen, Karlssonin ja Vilkunan esittämää suomenkielisen proosatekstin virkkeiden keskisanamäärää, joka on 13,3 sanaa. A näyttää tässä valossa hyvin lyhytvirkkeiseltä ja B hieman tavallista pitkävirkkeisemmältä tekstiltä. Jossakin määrin raskassoutuiselta B:n pitkävirkkeisyys tuntuukin, mutta ehdottomasti paremmalta kuin A:n lyhytvirkkeisyys. Mistä tämä johtuu?

Syitä voi lähteä etsimään ensinnäkin siitä, että A noudattaa melko orjallisesti lähtötekstin muotoa ja B taas on irrottautunut siitä. Suuri osa A:n muotoja ja lauserakenteita on sellaisenaan peräisin Sajavaaran artikkelista – tästä oireilee myös toiseksi virkkeeksi sijoitetun yksinäisen sivulauseen rektiolipsahdus: ”– – luultiin turmelevan kielemme ominaislaadulle”. Pohjatekstin alussa on lause: ”Sitä (englanninkielistä taustaääntä) pidettiin uhkana kansalliselle ominaislaadullemme.” Tekstin pintamuodon jäljittely näkyy A:ssa kahdella tasolla: Kirjoittaja on ensinnäkin siirtänyt referaattiinsa lauserakenteita sellaisenaan. Toiseksi hän ei myöskään olen luopunut lähtötekstin jäsentelyjärjestyksestä. Aloituskin on sama kuin Sajavaaralla: Yleisradion päätös englanninkielisen taustaäänen kieltämisestä mainoksista.

Esimerkkitekstiemme kirjoittajien työskentelymenetelmä on selvästi ollut erilainen: A:n kirjoittaja on poiminut tärkeäksi katsomiaan lauseita ja lauseen osia ja sitten koettanut liittää ne peräkkäin ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. B:n kirjoittaja taas on pyrkinyt ymmärtämään Sajavaaran tekstin ydinajatukset ja välittämään ne. Yksityiskohdat hän on jättänyt vähiin. Alkuperäisartikkelin jäsennysjärjestyksestä ja lauserakenteista hän ei referaattia kirjoittaessaan ole piitannut.

Vanha keino, joka ei ole pettämätön

Referointi on erilainen taito kuin jotkut muut kirjoitustehtävät. Esimerkiksi hyvä lukion ja ylioppilastutkinnon ainekirjoituksen arvosana ei takaa, että kirjoittaja kykenisi myös kunnolliseen asiatekstin referointiin. Monien on siis vielä esimerkiksi korkeakoulussa tai työelämässä tietoisesti sitä harjoiteltava. Mutta millä tavalla?

Tavallinen käytännön ohje on: ”Alleviivaa joka kappaleen tärkein virke. Liitä ne sitten yhtenäiseksi tekstiksi.” Tarkastelkaamme tätä ohjetta kriittisesti.

Ohje on syntynyt käytännön kokemuksesta. Se tuntuu aika järkevältä. Tottumattoman lukijan on toki helpompi löytää olennainen yhdestä kappaleesta kerrallaan kuin laajasta tekstistä. Mutta tuottaako tällainen menetelmä hyvän referaatin? Auttaako se tottumatonta kirjoittajaa, vai johtaako se häntä peräti harhaan? Ohje kunkin kappaleen tärkeimmän asian alleviivaamisesta perustuu seuraaviin oletuksiin referoitavan tekstin laadusta:

1. OLETUS (joka ei pidä aina paikkaansa):

”Jokaisesta tekstikappaleesta on löydettävissä ideavirke eli ydinvirke.”

Tässä siis oletetaan, että kappale on aina ns. temaattinen eikä pelkästään typografinen kokonaisuus. Nykyaikaisessa asiakirjoittamisen opetuksessahan tähdennetään nykyisin yleisesti juuri tätä: kappale on rakennettava siten, että siinä on ydinvirke (topic sentence) ja sitä täydentäviä tukivirkkeitä.

Pedagogisena kirjoittamisohjeena tämä onkin melko pitkälle käyttökelpoinen ja auttaa monia, jos sitä ei sovelleta liian tiukasti. Mutta referoija joutuukin kohtaamaan ns. luonnollisia tekstejä, jotka eivät aina noudata tätä kaunista mallia mutta jotka silti voivat olla hyviä tekstejä. Esimerkiksi sanoma- ja aikakauslehtiartikkeleissa pyritään lyhytkappaleisuuteen, mikä johtaa käytännössä usein temaattisen kokonaisuuden jakamiseen. Näin lehtiartikkeleiden tekstikappaleet ovatkin kiistatta vain typografisia ja vain jossakin määrin tätä ihannemallia noudattavia temaattisia kokonaisuuksia. Tällaisten tekstien kanssa referoija joutuu usein tekemisiin, ja siksi kappalekokonaisuuksien tarkastelu ei aina auta.

2. OLETUS (joka ei pidä aina paikkaansa):

”Tekstin ulkoinen, kvantitatiivinen painotus vastaa sen sisäistä painotusta.”

Referoijan tehtävänä on tietysti painottaa referaattiaan sen mukaan, mikä lähtötekstissä on aiheen kannalta painavinta ja olennaisinta – ei sen mukaan, mitä on käsitelty laajimmin. Jos nyt taas neuvomme, että joka kappaleesta pitäisi ottaa tärkein asia, annamme useimmissa tapauksissa harhaanjohtavan ohjeen, sillä monissa teksteissä on jokin pääaiheen kannalta epäolennainen sivupolku, joka on saatettu ottaa mukaan esimerkiksi retorisista syistä mutta jonka tuominen referaattiin samanpainoisena esimerkiksi kokoavien johtopäätösten kanssa vaikuttaisi kummalliselta.

Luonnollisia, hyviä asiatekstejä tarkastellessa huomaa pian, että usein kirjoittajat tekevät laajojakin retkiä valitsemansa pääaiheen ulkopuoliseen maastoon – eri syistä. Ja heillä on toki siihen oikeus, eikä teksti useinkaan siitä kärsi – usein päinvastoin. Mutta lukijareferoijan täytyy toki oivaltaa, missä sisällön todellinen painopiste on.

Vaikka tekstin ulkoinen muoto, esimerkiksi kappalejako ja kappaleiden rakenne, opastaakin lukijaa, se ei ole pettämätön keino olennaista etsittäessä. Tässä tullaankin referoinnin suurimpaan ongelmaan: vaikeinta ei yleensä ole referaatin kirjoittaminen sinänsä vaan pohjatekstin lukeminen ja ymmärtäminen. Harjoitustehtävänä referaatti onkin lukemistaitoa mittaava suoritus.

Merkityssuhteet lukija-referoijan avuksi

Koska referoijan pitää siis ymmärtää lukemansa, joudumme tekemisiin asiatekstin lukemisprosessin kanssa. Kun ihminen lukee tekstiä, hän lukee samalla omaa muistiaan. Kognitiivisessa psykologiassa puhutaan muistitietoa säilyttävistä ja muokkaavista tietorakenteista, joihin tekstissä tuleva tieto sijoittuu ja joita se myös samalla muuttaa.

Tekstin ulkoiset piirteet – hyvät lauserakenteet, sanat ja välimerkit, jotka ilmaisevat lauseiden ja virkkeiden hierarkkiset suhteet, kappalejako, väliotsikot – opastavat lukijaa, toimivat hyvinä maamerkkeinä, mutta oikeassa lukemistapahtumassa ajatukset irtoavat tekstin rakenteesta ja liittoutuvat muistitiedon kanssa. Ihmisen ajatukset eivät nimittäin ole lineaarisessa järjestyksessä niin kuin teksti. Ajatukset eivät noudata kappalejakoa eivätkä ilmeisesti lause- ja virkerajojakaan – eikä ajattelun rakennetta voi samastaa tekstin jäsentelyyn.

Teksti on semanttinen kokonaisuus. Sitä siis pitää koossa jonkinlainen asioiden yhteenkuuluvuus, ei pelkkä muodollinen rakenne – jos se on hyvä teksti. Tällä on yhteys ihmisen ajatus- ja muistitoimintoihin. Voidaan nimetä joukko assosiatiivisia suhteita eli merkityssuhteita, joiden avulla ihmisillä on tapana liittää asioita toisiinsa muistissaan ja ajatuksissaan. Samat periaatteet toimivat myös asiatekstiä rakennettaessa.

Merkityssuhteiden avulla voidaankin ehkä parhaiten simuloida sitä prosessia, jota hyvät referoijat intuitiivisesti käyttävät. Käytännössä menetellään seuraavasti:

Ensin määritellään tekstin pääkäsite. Se voi käydä ilmi suoraan otsikosta, tai se on muuten pääteltävissä. Pääkäsite voi olla yksisanainen, esim. kiroilu, radon, uusnatsismi, tietokonevirus tai useasta sanasta koostuva, esimerkiksi tieteen erehdykset, suomalainen hyvinvointi, opiskelijoiden asuntotilanne, suomalaisten suhtautuminen pakolaisiin. Tekstin keskeiset merkityssuhteet kytkeytyvät asiatekstissä yleensä kiinteästi pääkäsitteen ympärille.

Tekstin lukija voi poimia tekstistä esiin erityyppisiä pääkäsitteeseen liittyviä merkityssuhteita, joista tavallisia ovat seuraavat:

KÄSITTEENMÄÄRITTELY: esim. ilmiön tunnusomaiset piirteet, ominaisuudet; tapausesimerkit, ilmenemismuodot; ylä- ja alakäsitteet, käsite-erottelut, vertailut; asiaan liittyvät emootiot ja uskomukset
AIKASUHTEET: ilmiön muuttuminen, peräkkäisyys
VAIKUTTAVAT TEKIJÄT: edellytykset, edistävät ja estävät tekijät
SEURAUKSET: hyöty, haitta
RATKAISUT: vaikutuskeinot.

(Yksityiskohtaisempi, koulutustarkoituksiin kehitetty malli apukysymyksineen on esitetty teoksessa Kauppinen–Laurinen 1988.)

Kun tekstin lukija siis etsii vastauksia, esimerkiksi siihen, mitä pääkäsitteen ominaisuuksia, osia tai tunnusomaisia piirteitä tekstissä on mainittu tai minkä tekijöiden (tekstissä) väitetään vaikuttavan ilmiöön, hän risteilee yli kappalerajojen ja etsii asioiden välisiä yhteyksiä. Kappalejako helpottaa lukemista, mutta koettaessaan ymmärtää asian lukija etsii ilmiöön vaikuttavan tekijän esimerkiksi 2. kappaleesta ja toisen tekijän 5. kappaleesta ja löytää mainintoja toimintatavoista ja ilmenemismuodoista ehkä 1., 2. ja 6. kappaleesta.

Kun lukio- ja aikuisopiskelijat ovat opetuskokeiluissa etsineet merkityssuhteita itse vapaasti valitsemistaan teksteistä, heille on vähä vähältä paljastunut jotakin olennaista tekstin sisäisestä rakenteesta. Kommentit ovat esimerkiksi seuraavanlaisia: ”Tässä ovatkin aikasuhteet tärkeitä”, ”Tässä on vaikka kuinka paljon ilmiön ominaisuuksista, tapausesimerkkejäkin on paljon; aikasuhteista tässä taas ei puhuta mitään”. Ennen pitkää lukijalla on – opiskelijoiden kuvauksia lainatakseni ”teksti pienoiskoossa päässään” tai ”tunne, että hallitsee tekstin”.

Merkityssuhteet ja jäsentely

Etsiessään asioiden välisiä yhteyksiä lukija ajatuksissaan rikkoo tekstin jäsentelyn, joka on toiminut hänen opastajanaan. Voidaankin perustellusti väittää, että on olemassa toisaalta tekstin jäsentely eli retorinen rakenne ja toisaalta ”pinnan alla” risteilevät merkityssuhteet. Tämä ajatus havainnollistuu hyvin, kun ajattelemme, mitä referoijan pitää tehdä, kun hän ensin on pyrkinyt ymmärtämään tekstin (siis ohjauksen avulla tai vaistomaisesti löytänyt keskeiset merkityssuhteet). Tottunut referoija säilyttää keskeiset merkityssuhteet mutta useissa tapauksissa rikkoo lähtötekstin jäsentelyn eli retorisen rakenteen. Näin on tehnyt esimerkiksi edellä olevan esimerkki B:n kirjoittaja. Hän on aloittanut referaattinsa olennaisella ajatuksella (”S:n mielestä turmeltuminen ei ole oikea sana puhuttaessa vieraiden kielten vaikutuksesta – –”), joka on esitetty vasta pohjatekstin viimeisessä kappaleessa. Hänen referaatissaan eivät muutenkaan enää tunnu pohjatekstin kappalejaon jäljet, toisin kuin esimerkissä A, jonka kirjoittaja näyttää lukiessaan sokean tavoin hapuilleen eteenpäin kappale kerrallaan kykenemättä rohkeammin tarttumaan itse asiaan.

B-esimerkin kirjoittaja siis oli nostanut tärkeän ja olennaisen asian referaattinsa alkuun. Hän oli tehnyt samoin kuin journalistit uutista kirjoittaessaan: aloittavat kiinnostavimmalla, olennaisimmalla asialla, joka usein on tulos, seuraus tai johtopäätös tapahtuneesta. Antero Okkonen määrittelee referaatin uutiseksi puhutusta tai kirjoitetusta sanasta. Referaatin uutismaisuus on vain johdonmukainen seuraus sen tehtävästä: välittää tieto lyhyessä ja helposti saatavassa muodossa uudelle lukijalle.

Referaatin lukijalta ei edellytetä samaa kuin esseen, kouluaineen tai tieteellisen tutkielman lukijalta, jonka pitää päästä loppuun asti tietääkseen, mikä on lopputulos tai johtopäätös – siis olennaisin asia. Alkupainoinen uutisen jäsentely tuntuukin näistä syistä sopivan hyvin referaatin rakennemalliksi. Hitaasti aihetta lähestyvä esseetyyppinen alku (niin kuin esimerkissä A) ei tunnu yhtä hyvältä, vaikka se olisi otettu suoraan lähtötekstin alusta. On aivan ilmeisesti kysymys erilaisesta tekstilajista, jonka funktio ja myös tekstistrategiat ovat erilaiset.

Poikkeuksetonta sääntöä rakenteen rikkomisesta en kuitenkaan haluaisi antaa, koska mahdollisia ratkaisuja on käytännössä useanlaisia – pohjatekstin rakenne voi vallan hyvin olla sopiva myös referaattiin. Tärkeä referaatin alkua koskeva vaatimus kuitenkin on se, että aihe pitää tehdä tutuksi sopivalla avaus- tai aihevirkkeellä, ennen kuin sen käsittelyä voidaan jatkaa, niin kuin on tehty B-esimerkissä. Usein tähän aihevirkkeeseen kuuluu (B-esimerkin tapaan) pohjatekstin kirjoittajan esittelevä ns. metateksti: ”Sajavaaran mielestä – –”. Kirjoittajaan tai lähteeseen viittaavaa samantyyppistä metatekstiä (”Prof. NN kirjoittaa aiheesta X. Hän toteaa – –”, ”tutkimuksen mukaan – –”) käytetään usein muuallakin kuin referaatin alussa, ja se sopii hyvin sen selostavaan luonteeseen. Metatekstillä on myös jonkinlainen pohjatekstistä etäännyttävä, objektivoiva vaikutus. Se myös usein organisoi ja väljentää tiivistä referaattia, siis parantaa sen luettavuutta.

Referaattien tavallisimmat virheet

Referaattien yleinen päällepäin näkyvä puute (epäolennaisen painottamisen lisäksi) on se, että ne eivät täytä hyvän tekstin vaatimuksia: ovat epäyhtenäisiä (niin kuin esimerkki A) tai sekavia. Mutta pohjimmiltaan referaatin kielelliset heikkoudet näyttävät aina olevan seurausta pohjatekstin puutteellisesta ymmärtämisestä tai hahmottamisesta. Varsinaisia oikeinkirjoitusvirheitä referaateissa ei yleensä paljon ole – ehkä siksi että useille sanoille on malli tarjolla. Opetustilanteessa referaatin laatuun voi parhaiten vaikuttaa ohjaamalla pohjatekstin lukemista.

Lievin muoto epäyhtenäisyyttä on oikeastaan edusteilla esimerkissä A. Oikeakielisyyden kannalta sitä voitaisiin moittia siitä, mikä oireilee jo lyhytvirkkeisyytenä. Tåmäntyyppinen pohtiva ja erittelevä tekstityyppi nimittäin on luonteeltaan sellainen, että se yleensä vaatii asioiden välisten suhteiden ilmaisemiseksi selkeitä virkkeiden ja lauseiden hierarkian ilmaisimia, joita ovat esimerkiksi konjunktiot (ja, mutta) ja muut lauseiden suhteita ilmaisevat adverbit (esim. kuitenkin, silti). Asiat eivät A-esimerkissä varsinaisesti sekaannu, mutta lukijaa kiusataan lauseidenvälisten kytkentöjen niukkuudella. Esimerkiksi kolmanneksi viimeisen kappaleen kaksi virkettä näyttävät kuuluvan asiallisesti yhteen, mutta lukija saa arvailla miten. ”Jos vierasta ainesta käytetään tarpeettomasti, se herättää vastustusta. Torjunta on vaikeaa, jos käsite on saanut paikkansa elinympäristössämme.” Jälkimmäiseen virkkeeseen tulisi lisätä ’kuitenkin’-ajatus, jotta lukija hahmottaisi ajatusten välisen yhteyden. Samaa vikaa on myös kahdessa viimeisessä kappaleessa.

Pahemmanlaatuista on sekavuus silloin, kun lukija joutuu täydellisesti harhautetuksi. Hän siis voi saada virheellisen kuvan siitä, mitä alkutekstin kirjoittaja on tarkoittanut. Ongelmat syntyvät usein yksittäisten sanojen huolimattomasta siirtelystä.

Sanojen alkuperäinen tarkoite on säilytettävä

Jokaisella sanallahan on merkitys – yleensä useita merkityksiä, joita kielenpuhuja tietää sillä olevan. Sanojen tarkoite (= se mitä niillä kulloinkin tarkoitetaan) sen sijaan yleensä vaihtelee tekstiyhteyden ja tilanteen mukaan. Se, mitä sanalla tarkoitetaan, riippuu siis useimmiten tekstiyhteydestä. Kun kirjoitetaan referaattia, käytetään lähtötekstin sanoja, mutta tekstiyhteys (konteksti), johon ne ovat kuuluneet, putoaakin pois ja muuttuu toiseksi. Kirjoittajan on oltava tarkkana, että tarkoite säilyy täsmälleen samana kuin se oli pohjatekstissä. Alla oleva referaattikatkelma näyttää päällisin puolin moitteettomalta:

[Nykyajan] ylioppilaitten vapunvieton lähtökohtana on ollut Etelä-Ruotsin kansanomainen vappu. Juhlassa oli tapana juoda booleja, soittaa ja pitää puheita.

Vertailu lähtötekstiin paljastaa kuitenkin, että ”juhla, jossa juotiin booleja, soitettiin ja pidettiin puheita” ei ollutkaan ’Etelä-Ruotsin kansanomainen vappu’ niin kuin tästä ilman muuta päättelee, vaan sillä tarkoitettiin aivan muuta: ’Turun Akatemian kasvattien vapunviettotapoja’. Tämäntyyppinen virhe syntyy helposti juuri silloin, jos kirjoittaja poimii ”kappaleiden tärkeimpiä asioita” sisältöä ajattelematta.

Samantyyppinen mutta kriittiselle lukijalle ehkä helpommin tekstin heikkoutena paljastuva on sellainen tarkoitteita peukaloiva virhetyyppi, jossa teksti näyttää sujuvalta mutta tarkemmin katsoen täysin epäjohdonmukaiselta. Silloin lukija ei saa selvää, mitä tekstissä kulloinkin oikein tarkoitetaan.

Asiateksteissä useimpien nominien tarkoitteiden pitää olla yksiselitteisesti ymmärrettävissä. Tätä vaatimusta ei ole otettu vakavasti seuraavassa referaattikatkelmassa, josta voi sanoa että se on ”sujuva” mutta ei järkevä:

Ei ole mikään ihme, että nuoret omaksuvat vierasperäisiä sanoja; jopa kokonaisia lauseita. Vierasperäisten sanojen merkitys vain usein muuttuu. Esimerkiksi mainoksissa ja elokuvissa tapahtuvat käännösvirheet ovat pahaksi.

Tämäkin on katkelma Sajavaaran em. tekstistä laadittua referaattia. Se vaikuttaa aluksi hämäävän sujuvalta, mutta lähempi tarkastelu paljastaa, että vaikka puheenaihe on koko ajan sama (nimittäin vierasperäiset sanat), peräkkäin asetetuilla virkkeillä ei ole mitään järkevää suhdetta toisiinsa. Mikä on toisen virkkeen vierasperäisten sanojen tarkoite? Onko se edellisestä virkkeestä tulevan tulkinnan mukaan ’nuorten käyttämät vierasperäiset sanat’ (mitä järkeä siinä olisi?) vai ’vierasperäisten sanojen merkitys yleensä’ (mikä vaikuttaa järkevämmältä mutta tekstiyhteyden vuoksi ei tule täysin ymmärrettäväksi). Miten kytkeytyvät toisiinsa toisen ja kolmannen virkkeen ajatukset? Eihän ”vierasperäisten sanojen merkityksen muuttuminen” ole yhteydessä käännösvirheisiin! Hämäävä on näennäisen korrekti ”esimerkiksi”, joka on kytkevinään virkkeet toisiinsa.

Referaatin moninaiset tehtävät

Nykyisen informaatiotulvan keskellä referaatin merkitys kasvaa jatkuvasti. Sillä on huomattava tiedonkulkua helpottava tehtävä – onhan lyhyen tekstin lukeminen vaivattomampaa kuin pitkän. Ihmisillä ei sitä paitsi nykyisin ole edes teoreettisia mahdollisuuksia tutustua kaikkeen oman alansa tietoon. Siksi referaattien ja tiivistelmien tarve lisääntyy koko ajan. Tärkeä ja vaativa on myös lukija-referoijan tiedonvälitystehtävä: onko hän kyllin taitava ja siis luotettava.

Referaatin laatijan kannalta funktio on toisenlainen, sanoisinko pedagoginen: hyvän referaatin laatiminen saa ajattelemaan lähtötekstiä, ymmärtämään sen ajatukset. Oikealla tavalla ohjattu lukeminen pakottaa myös täsmentämään omaa ajattelua. Se taas johtaa siihen, että teksti väistämättä herättää lukijassa uusia, tekstin rajat ylittäviä ajatuksia.

Referaatin kolmantena tehtävänä voisi pitää sitä, että se testaa lähtötekstin laadun – samalla tavalla kuin kääntäminen. Joskus kuulee kerrottavan säädösteksteistä, joiden hämäryys paljastuu, kun ne pitäisi kääntää ruotsiksi: miten käännät tekstin, jossa ei ole mieltä. Siis soveltaen: huonon tai epäjohdonmukaisen tekstikokonaisuuden referoiminen on melko mahdoton tehtävä – tai ainakin se tekee referoijasta ”luovan” tulkitsijan.

Kirjallisuutta

Anneli Kauppinen – Leena Laurinen 1984: Tekstejä teksteistä. Muisti- ja tekstilingvistiikan sovelluksia asiatekstin referoinnin problematiikkaan. SKS. Vaasa. (Tieteellinen.)

Anneli Kauppinen – Leena Laurinen 1988: Tekstioppi. Johdatus ajattelun ja kielen yhteistyöhön. Kirjayhtymä. Vaasa. (Yleistajuisempi, käytännöllisempi.)
Anneli Kauppinen