Menneinä vuosisatoina niin latinassa kuin useissa Euroopan kansalliskielissä oli tapana kirjoittaa substantiivit isolla alkukirjaimella, joskus muutkin tärkeät sanat. Käytäntö kuitenkin horjui ja vaihteli kirjoittajittain – ei esimerkiksi kirjoitettu kaikkia substantiiveja isolla vaan vain joko lauseyhteyden tai merkityksensä tähden korostuneimmat.

Viimeistään 1800-luvun mittaan substantiivien yleinen isokirjaimisuus jäi syrjään kaikista Euroopan kielistä paitsi saksasta ja tanskasta. Saksassa käytäntö tunnetusti on yhä voimassa, vaikka sitä on pyrkinyt muuttamaan jopa kaikkien aikojen laajin, saduistakin tunnettujen Grimmin veljesten alulle panema saksan kielen sanakirja, jonka valmistuminen vei toistasataa vuotta. Aika ajoin Saksassakin on esitetty siirtymistä yleiseurooppalaiseen käytäntöön, mutta perinteinen kanta on aina jäänyt voimaan, ei vähiten siksi, että eri saksankielisten maiden yhteistoiminta on kangerrellut. (Ks. tarkemmin Ruppel 1996.) Tanskassa vuoden 1948 oikeinkirjoitusuudistus (jossa myös mm. otettiin käyttöön ruotsalainen å aikaisemman kaksois-aa:n sijasta) vihdoin otti tämän askelen.

Mutta suomen kielen yhteydessä ”vieraiden kielten vaikutus” on melkoinen yleistys: ainoa vieras kieli, joka nykyään vaikuttaa muuhun suomeen kuin käännösteksteihin, on englanti.

Englanti suosii isoja alkukirjaimia

Vaikkei englannissa kirjoiteta kaikkia substantiiveja isolla kirjaimella, on lukuisia nimisanojen ja niistä johdettujen muidenkin sanojen ryhmiä, joissa isoa kirjainta käytetään toisin kuin useissa muissa Euroopan kielissä suomea myöten. Seuraavassa tärkeimpiä.

Viikonpäivien, kuukausien ja juhlien nimet kirjoitetaan englanniksi isolla. Suomen omien viikonpäivien, kuukausien ja juhlien oikea kirjoitusasu on niin tuttu, ettei niitä oikeastaan koskaan näe normaalitekstissä isolla kirjoitettavan (tervehdykset, kuten Hyvää Joulua, ovat eri asia). Mutta joskus vieraiden kulttuurien juhlapäivien tai kuukausien nimiä kirjoitetaan englanninkielisten lähdetekstien vaikutuksesta suotta isolla; Yhdysvaltain kiitospäivä siis kuuluu kirjoittaa pienellä, samoin vierasnimiset juutalaisten juhlapäivät purim, sukkot jne. tai islamin paastokuukausi ramadan.

Toisessa tärkeässä sanaryhmässä, kansallisuuksien nimityksissä, on laita samoin: suomalaista tai saksalaista ei painetussa sanassa juuri kukaan kirjoita isolla alkukirjaimella, mutta varsin usein (vaikka harvoin päälehdissämme) näkee englannin mallia seuraten kirjoitettavan outojen, eksoottisten heimojen ja kansojen nimiä isolla. Etenkin kun kirjoittaja on pitkään seurannut jonkin maailmankolkan kansojen vaiheita ja lukenut paljon valtaosin englanninkielistä aineistoa, silmä on päässyt tottumaan lähteiden mukaiseen isoon alkukirjaimeen. Vuosikymmen sitten ilmestyi tasokkaassa aikakauslehdessä kirjoitus Etelä-Afrikan mustien kansojen erimielisyyksistä, jotka apartheidin purkautuessa alkoivat nousta esiin; muuten hyvässä artikkelissa häiritsi pahoin, että johdonmukaisesti kirjoitettiin ”Zulut”, ”Vendat”, ”Xhosat” jne.

Historian jaksot ja tapahtumat kirjoitetaan niin ikään englanniksi isolla: Middle Ages, Black Death, French Revolution, First World War. Jos joku kirjoittaa ”Renessanssi” (mitä onneksi harvoin näkee), syynä lienee taas kerran englannin vaikutus; sen sijaan kirjoitusasujen ”Talvisota”, ”Toinen maailmansota” taustalla lienee kotoisempia syitä, joista lisää tuonnempana.

Erilaisten teosten nimissä englanti vie saksastakin voiton isojen alkukirjainten runsaudessa. Saksankielisten kirjojen, näytelmien, elokuvien, laulujen, lehtikirjoitusten ym. otsikoissa kirjoitetaan (kuten normaalissa tekstissäkin) isolla substantiivit mutta vain ne; englanniksi otsikoissa kirjoitetaan isolla kaikki muut kuin kieliopilliset apusanat (artikkelit, esim. the, konjunktiot ja prepositiot). Niinpä esim. yleiseen kielitieteeseen johdattavan teoksen nimi on saksaksi Einführung zur allgemeinen Sprachwissenschaft, englanniksi Introduction to General Linguistics.

Otsikkojen ja teosten nimien kirjoittamisessa englannin vaikutus on alkanut suomessa ilmetä vasta viime vuosina. Mutta kuulemani mukaan ylioppilasaineissakin jo nykyisin vilisevät ”Seitsemän Veljestä” tai ”Taru Sormusten Herrasta” – sen lisäksi, että itse aineenkin otsikon joka sana voi alkaa isolla kirjaimella. Tästä huomautettaessa saattaa vastauksena olla vilpitön hämmästys: ”Mutta miksei – onhan englannissakin niin?”

Kaikki ei johdu englannista

Äsken jo mainitsin kirjoitusasut ”Talvisota” ja ”Toinen maailmansota”. Osa kirjoittajista on kautta vuosikymmenten vastoin suosituksia tiukasti pitäytynyt isoon alkukirjaimeen. Juuri Suomen sotien yhteydessä he kenties ovat ajatelleet vain ison kirjaimen kyllin kunnioittavan maamme taistelua vapaudestaan; mutta asun ”Ensimmäinen (Toinen) maailmansota” takana tuskin on halu kunnioittaa suursotia.

Kyseessä saattaa olla ongelma, jota pohti jo Shakespeare: ”Mit’ onkaan nimi?” (Romeo ja Julia). ”Eikö nimet kuulukin kirjoittaa isolla, ja eikö Talvisota olekin Suomen vuosien 1939–40 sodan nimi?” Tällainen opitun ja tunteen viittoma on aivan järkeenkäypä, eikä ole aivan helppo selittää, miksi asia ei sittenkään ole näin.

Pienen alkukirjaimen käyttö sotien nimissä sopii yhteen muita vastaavia käsiteryhmiä koskevien suomen oikeinkirjoitussääntöjen kanssa (historian ajanjaksoja, tyylisuuntia, uskontoja ja aatteita ym.): kovin abstrakteilla kohteilla ei suomessa (ja monessa muussakaan kielessä) katsota olevan kyllin erillistä identiteettiä, että niiden nimitykset olisivat varsinaisia, siis isolla kirjoitettavia erisnimiä. (Pirjo Mikkonen kirjoittaa aiheesta laajemmin tässä numerossa, ks. Lue myös.)

Toisenlainen poikkeama vakiintuneista säännöistä on, että osa asevoimissa palvelevista tai palvelleista kirjoittaa ”Puolustusvoimat” isolla, jotkut yliopistoihmiset ”Yliopiston”, kansanedustajat ”Eduskunnan” jne. Kyse lienee henkilökohtaiseksi koetusta suhteesta laitokseen, jossa ura on luotu. Kaikkien henkilökohtaisiin tunteisiin eivät oikeinkirjoitussäännöt voi kuitenkaan mukautua.

Lähteet

Itkonen, Terho 2000: Kieliopas. Kirjayhtymä.
Ruppel, Klaas 1996: Saksan kielen oikeinkirjoitus uudistuu. Kielikello 4 s. 17–21.