Jos tuoreilla vanhemmilla tai isovanhemmilla on ongelma, miten lapselle puhuttaessa pitäisi ruveta nimittämään isovanhempia, Nykysuomen sanakirja (NS) tarjoaa asialliset vaihtoehdot: äidinäitiä (isänäitiä) voi kutsua paitsi tällä nimellä myös isoäidiksi, mummoksi tai mummuksi. Isänisä (äidinisä) voi olla myös isoisä, ukki tai vaari. Jos nimitykseen haluaa NS:n määrittelemää ”kansanomaista”, ”harvinaista”, ”arkista”, ”halveksivaa” tai ”murteellista”, ”hyväilevää” tai jopa ”runokielistä” sävyä, sopii valita seuraavista: mummi, mummeli, muori, nanna, ämmä sekä pappa, paapa, paappa, taata, taatto, ukko, äijä tai äijävaari.

Tavallisesti nimityksen valintaan vaikuttaa se, miten vanhemmat itse ovat tottuneet kutsumaan omia isovanhempiaan tai mihin nimityksiin he omassa ympäristössään – perheen murretaustaa vasten tai kotiseudullaan – ovat tottuneet.

Kaikki Nykysuomen sanakirjan tarjoamat vaihtoehdot ovat lähtöisin murteista ja niissä edelleen eläviä. Kansankielessä synonyymien kirjo on kuitenkin vielä monimuotoisempi. R. E. Nirvi on teoksessaan Synonyymitutkimuksia sukulaisnimistön alalta (Helsinki 1952) tarkastellut mm. isovanhempien nimityksiä merkitysopilliselta kannalta ja selvittänyt niiden alkuperän. Hän katsoo, että suomen murteissa olevat ’isoisää’ ja ’isoäitiä’ merkitsevät sanat on saatu neljällä eri tavalla: Ensiksi on muutamia vanhoja omaperäisiä sanoja, joita on käytetty tässä merkityksessä. Toiseksi sanoja on syntynyt merkityksenmuutoksen kautta niin, että ’äitiä’ tarkoittava sana on siirtynyt tarkoittamaan ’isoäitiä’ ja ’isän’ merkitys on muuttunut ’isoisän’ merkitykseksi. Kolmanneksi suomen murteissa on selviä lainasanoja ’isoäitiä’ ja ’isoisää’ tarkoittamassa. Neljäs syntytapa ovat käännöslainat.

Vanhat omat nimitykset

Suomen murteiden vanhat omaperäiset ’isoisän’ nimitykset ovat olleet äijä ja ukko. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Suomen murteiden sana-arkistossa (SMSA) on äijä-sanalla kaksi levikkialuetta (pdf-kartta 1): kartan ulkopuolella Inkerissä ja Kannaksen etelä- ja keskiosassa sekä Peräpohjolassa; yleisempänä pohjoisalueella on kuitenkin äiji-johdos sekä yhdyssana äijäfaari, josta on paljon tietoja Länsipohjasta. Aijö-johdos on tavattu Alatorniolta. Nirvi pitää eteläista äijä-esiintymää viron kielen vaikutuksena, pohjoista taas vanhana etelän länsimurteisena perintönä: länsimurteiden nykyiset äijä-sanan merkitykset ’vanha mies’ ja ’aviomies’ voidaan selittää aiemmasta ’isoisän’ merkityksestä lähteviksi.

Ukko-sanan vanha alue Kannaksella alkaa välittömästi äijä-alueen pohjoispuolelta: tietoja on Kannaksen pohjoisosasta, Laatokan luoteis- ja pohjoispuolelta, Pohjois-Karjalasta ja Savosta sekä yksittäistietoja Kainuusta ja Peräpohjolasta. Kainuusta on tallennettu myös lastenkieliset uki ja utti. Toisinaan ukko esiintyy ’isoisää’ tarkoittavissa yhdyssanoissa, esimerkiksi ukkoisä, kotiukko ’isänisä’, kirkkoukko tai kyläukko ’äidinisä’, tai yhdessä uudemman samaa merkitsevän sanan kanssa: ukkovaari, ukkivaari.

Vanha ’isoäidin’ nimitys itämerensuomalaisissa kielissä on ollut ämmä (pdf-kartta 2). SMSA:n kokoelmissa sillä on yhtenäinen levikki Inkeristä Keski-Kannaksen kautta Laatokan pohjoispuolelle; Ilomantsissa ja Joensuussa tunnetaan ämmö-muoto. Toinen yhtenäinen ämmä-alue on Kainuussa ja joissakin siihen rajoittuvissa pohjalaispitäjissä. Peräpohjolassa ja Länsipohjassa sekä Kainuussa käytetään yleisesti ämmi-muotoa. Nirvi pitää Kannaksen ja Karjalan ämmää virolaisena kulkeumana; pohjoisen sana on vanhaa länsisuomalaisuutta.

Vanhojen sanakirjalähteiden mukaan myös akka-sanalla on ollut ’isoäidin’ merkitys, mutta SMSA:n kokoelmissa ei ole tällaisesta yhtään tietoa.

Vanhimpien ’isoisää’ ja ’isoäitiä’ merkitsevien sanojen alue on aikojen kuluessa supistunut. Nuoremmat termit ovat levinneet samoille alueille ja syrjäyttäneet ne. Syynä on ollut se, että vanhoille ukko-, äijä- ja ämmä-nimityksille on kehittynyt huonontavia, pejoroivia sivumerkityksiä, kun niitä on alettu käyttää kohteliaassa puheessa yleensä vanhuksista. Siksi niiden käyttö sukulaistermeinä on alkanut vähentyä, ja perheen keskiseen käyttöön on omaksuttu uudet nimitykset: joko alkuaan ’isää’ (’äitiä’) tarkoittava tai sitten lainasana, joka on omaksuttu herrasväen puheesta.

Merkityksenmuutos ’isä’ > ’isoisä’, ’äiti’ > ’isoäiti’

Alkuaan ’isää’ merkinneet taata (taati), pappa (paappa, paapa) ja vaari ovat siirtyneet ilmaisemaan ’isoisää’. Näistä taataa on pidetty lastenkielisenä astevaihtelun heikkoasteisena yleistyksenä omaperäisestä sanasta; toisaalta se voi olla slaavilaista lainaakin. Pappa ja vaari on lainattu ’isän’ merkitykseen ruotsalaisilta. Merkityksen siirtymisen ’isoisäksi’ Nirvi selittää niin, että perheessä lapset ovat ruvenneet puhuttelemaan isovanhempia samoin kuin he ovat kuulleet omien vanhempiensa näitä puhuttelevan: lapsille isän käyttämä ”äiti” onkin merkitykseltään ’isoäiti’. Nimitysten kotiuttamisessa on perheen äidillä, taloon tulleella miniällä, ollut suuri vaikutus. Hänen on pitänyt puhutella miehensä vanhempia erityisen kunnioittavasti. Hän on voinut käyttää ’isän’ ja ’äidin’ nimityksiä: joko omalta kotiseudultaan tuttuja nimiä tai esimerkiksi palveluspaikoista tai säätyläisiltä oppimiaan hienompia, kunnioittavia nimiä. Lapset ovat sitten häneltä omaksuneet nämä nimet isovanhempien puhutteluun.

Murrearkiston tietojen mukaan taata on ’isoisän’ merkityksessä varsinaissuomalais-satakuntalainen; lisäksi tietoja on Kymistä Viipurin tienoille ja Vpl. Pyhäjärvelle asti sekä Suomenlahden saarilta. Pappa on ’isoisänä’ tunnettu Satakunnassa, Hämeessä, Saimaan ympäristössä, Keski-Suomessa ja joissakin Pohjanmaan ja Kainuun pitäjissä. Etelä-Pohjanmaalla on kehittynyt oma äänneasu paappa (Lapualla myös paapa). Vaari on levikiltään laaja-alaisin, etupäässä läntinen; itämurteiden puolella se tunnetaan Keski-Suomessa ja Pohjois-Savossa.

’Äidin’ merkityksestä ’isoäidin’ merkitykseen ovat siirtyneet eukko (josta murrekokoelmissa on vain yksi ’isoäitiä’ tarkoittava tieto Joutsenosta, mutta jolle Juslenius ja Ganander 1700-luvulla sanakirjoissaan antoivat tämänkin merkityksen), nanna (Kymenlaaksosta Koivistolle ja Suomenlahden saarilla; se on saatu Itä-Uudenmaan ruotsalaismurteista, joissa se on lastenkielinen sana), nenna Porvoon seudulla (alkuaan ilmeisesti ruotsalaismurteinen, mamma (eri puolilla eteläistä ja keskistä Suomea) ja laajalevikkinen muori, joka on peräisin ruotsin mor-sanasta (länsimurteissa paikoin Oulun seudulle asti ja idässä Keski-Suomessa ja osin Kainuussa).

’Isoisää’ ja ’isoäitiä’ tarkoittavat lainasanat

Ruotsin storfar ’isoisä’ on lainattu eräisiin länsimurteisiimme asuissa tuffa tai tuhva (Satakunnassa, paikoin Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla), tuhari ja lastenkielisenä muodosteena tuta (Kaustisen ja Perhon välillä) sekä tuora KeskiPohjanmaalla.

Suomenruotsin fader- ja far-sanojen deminutiivista faje, faijä on lainattu vaija ’isoisä’ etenkin Kannaksen länsiosiin.

Lisäksi ruotsalaisasutuksen tuntumassa käytetään farfar-sanasta muunnettuja muotoja, esimerkiksi faasfaari, förfaari, faffa, fafa, fappu, faateri. Morfar-sanasta taas tulevat muffa ja murfaari.

Ruotsin mormor-sanan lastenkielisistä äännevarianteista ovat tulleet suomeen laajalevikkiset mummu (länsimurteet, osaksi Kymi, Keski-Suomi ja pohjoisin Savo) ja mummo, joka on tunnettu kaikkialla itämurteissa Inkeriä myöten, sekä mumma (Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaa, Kainuu ja Ruotsin puoleinen Länsipohja), momma (Etelä-Pohjanmaa) ja uudempi mummi, josta on harvakseltaan tietoja eri puolilta. Murmuura ja murmuori ovat ruotsalaisesikuvan harvinaisempia suomalaisia väännöksiä.

Farmor-sanan lastenkielisistä muodosteista taas on lainattu fammu (faamu ja famu) Satakunnan, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan rannikolle sekä Perämeren rannoille; asu vammu on ollut käytössä Oulun seudulla ja Koillismaalla. Farmor-sana on suomalaisten keskuudessa voitu vääntää faasmuoriksi, farmuoriksi, farmuriksi tai förmuoriksi.

Pohjanmaan ruotsalaismurteiden stormor on sikäläisessä suomalaiskäytössä muuttunut asuun tummu.

Käännöslainat

Murteissa on koko joukko sellaisia isovanhempien yhdyssananimityksiä, joiden määriteosana on iso-, suuri- tai vanha-. Nirvi selittää nämä kielirajoilla ja kaksikielisissä asutuskeskuksissa syntyneiksi käännöslainoiksi.

Iso- ja suuri-alkuisten nimitysten lähtömuotona on ollut ruotsin storfar (stormor). Varsinais-Suomessa ja Ala-Satakunnassa on vanhastaan tunnettu isotaata, isovaari, isopappa, isomuori ja -mamma sekä vielä isoisä ja isoäiti, joiden alkuperäisaluetta on ollut lisäksi Etelä-Pohjanmaa (pdf-kartta 3). Nirvin mukaan vanhimpia iso-alkuisista nimistä lienevät isoisä ja isoäiti, jotka esiintyivät jo 1678 Florinuksen latinalais-ruotsalaissuomalaisessa sanakirjassa. Vanhaa kansanomaisuutta osoittaa myös murreasu iss-äiti Ala-Satakunnasta ja Forssasta; Etelä-Pohjanmaalla sana on mukautunut murteen ääntämyksen mukaan muotoihin isooäitee tai isuäitee (isu).

Suuri-alkuiset nimitykset suurtaata (-taati, -taatto), suurisä, suurpappa ja suuräiti ovat kuuluneet murteeseen Kymijoen – Saimaan – Viipurin kolmiossa, osin myös viereisillä Suomenlahden saarilla. Tietoja sanoista suurukko, suuräijä, suurämmä ja suurmummo on tallennettu laajemmaltakin alueelta Karjalasta. Kymin ja Säkkijärven väliseltä rannikkoalueelta ja lähisaarilta on tietoja hauskoista lastenkielisistä lyhentymämuodoista: suurukosta on tullut surkka tai surkko (suurkko), suurtaatasta tai -taatista suta, suuti, suutu tai suutti ja suurisästä suuri (: gen. suurin), suusa tai suusi.

Pohjois-Pohjanmaalla ja paikoin Kainuussa on käytetty vanhaisä- ja vanhaäiti-nimityksiä. Niiden lainalähteenä ovat olleet suomenruotsin pohjalaismurteiden gammalfar ja gammalmor. Sen sijaan Säkkijärveltä, Savitaipaleelta ja Suomenniemeltä kirjatut vanhaisä ja -äiti ovat Nirvin mukaan ilmeisesti virolaista vaikutusta.

Nimitysten vaihtelu

Oheisten karttojen mukaan samasta pitäjästä on voitu kirjata viisikin ’isoisän’ tai ’isoäidin’ nimitystä. Kun kielenoppaat, joilta nimityksiä on kysytty, ovat olleet vanhoja, syntyperäisiä paikkakuntalaisia, seudulta on eri vuosikymmenillä voitu tallentaa sekä alkuperäisiä että eri tahoilta tulleita nimityksiä. Jotkin nimet ovat muuttaneet merkitystään tai sävyään – niin kuin ukko-, äijä- ja ämmä-sanojen yhteydessä oli puhe – tai alkaneet tuntua muuten sopimattomilta tai vanhanaikaisilta, jolloin on alettu suosia muualta kuultuja, paremmansävyisiä tai hienommalta tuntuvia nimityksiä.

Yhdellä paikkakunnalla on samaan aikaankin ollut useita nimiä käytössä: eri puolilla pitäjää on suosittu enemmän joitakin nimityksiä, eri yhteiskuntaluokat ovat käyttäneet eri nimityksiä ja eri sukupolviin kuuluvilla on ollut omat suosikkinsa. Käyttäjän kielitajussa sanoilla on ollut erilaisia affektisävyjä: vain joitakin ’mummon’ nimityksiä on sopinut käyttää mummoa suoraan puhuteltaessa, toisia taas vain selän takana tai suutuspäissä. Sanakirjasäätiön tiedonantajat ovat itse kuvailleet sanojen eroa: Kauhajoki: ”Mummu on lempinimi, mutta muori ja ämmä jokapäiväinen ja vähän niin kuin pilkkanimi.” Suursaari: ”Rikkaat ol ensistääm pappoi ja köyhät taatoi.” Hollola: ”Hollolassa käytettiin muori ja vaari nimitys talonpoikaisten kesken. Mutta herraskaiset käyttivät pappa ja mamma nimitystä.” Renko: ”Minun äitiin ei antannum muariks sanoo eikä mummuks, mammaks lapses siis sano.” Soini: ”Tummu on sekä leikillinen että halveksiva eikä sitä suosita.”

Nykysuomen puhujilla yleiskieli on levittänyt esimerkiksi isoisän ja isoäidin melkein koko valtakuntaan, ja mummia tavataan huomattavasti laajemmalla alueella kuin oheisessa kartassa. Mikään nimi ei ole toistansa pahempi, mutta voisi ajatella, että on kotiseudun kielen historian kunnioittamista ja kaunista hengenperintöä jälkipolvelle, kun esimerkiksi isovanhemmista käytetään suvun entiselle tai nykyiselle kotipaikalle jotenkin kuulunutta nimeä. Todistaa myös rohkeutta ja itsetuntoa, että Johanneksesta tullut siirtokarjalainen voi sanoa: ”Myö sanotaan äitin issää äijäks, vaik ihmiset sitä kui ihmettellööt.”