”Välillä säikähdän kauheasti, että kadotan koko kielen. Puhun suomea oikeastaan vain äitini kanssa puhelimessa.”

Monet tuntuvat ajattelevan, että äidinkielen hallitseminen on kuin pyörällä ajamisen taito – minkä kerran oppii, sitä ei hevillä kadota. Todellisuudessa kuvitelma kielen säilymisestä pettää helposti. Käyttämättömänänä kieli jäykistyy nopeasti, vanhentuu, ruostuu ja alkaa vähitellen  jopa unohtua. Tämän saavat usein huomata ulkomailla asuvat suomalaiset,  joita oli muuttoliikkeiden tutkimiseen erikoistuneen Siirtolaisinstituutin mukaan vuonna 2010 yhteensä vajaat 800 000. Kielen haparoituminen koskettaa erityisesti niitä ulkosuomalaisia, jotka eivät parisuhteessaan, työssään tai muussa arkielämässään juurikaan käytä suomea. Neljä tällaista ulkosuomalaista ovat Lontoossa asuvat Anna Kiukkonen, Taija Virtanen, Maija Sirén ja Pirkko Elliott.

Mikä oli ensimmäinen muutos, jonka he huomasivat suomen kielessään?

– Ensimmäisen täällä vietetyn vuoden aikana en käyttänyt suomea juurikaan ja huomasin kauhukseni, että ässäni alkoi suhista kummallisesti. Aloin puhua omaa äidinkieltäni aksentilla, neljä vuotta Englannissa asunut Kiukkonen nauraa.

Kiukkonen pääsi eroon suhuässästään mutta sanoo tarvitsevansa muutaman ”totuttelupäivän” aina, kun ympärillä puhuttava kieli vaihtuu suomeksi.

Kymmenen vuotta Suomen ulkopuolella asunut Virtanen muistaa tarkasti hetken, kun hänen unensa muuttuivat englanninkielisiksi, ja lähes 20 vuotta Englannissa asunut Sirén ensimmäisen puhelinkeskustelun, jonka aikana hän ei enää hämmästyksekseen muistanut, mitä orchestra on suomeksi.

– En, vaikka orkesteri on niin lähellä englanninkielistä sanaa! hän kummastelee yhä.

Sijamuotoja metsästämässä

Uutta kieltä opetellessaan ihminen siirtää helposti äidinkielensä ilmaisuja ja rakenteita vieraaseen kieleen. Vieraskielisessä ympäristössä asuessa ilmiö kuitenkin kääntyy pian toisinpäin: suomen kieleen alkaa hiipiä vieraita sanoja, rakenteita ja ilmaisuja.

Jo yli 45 vuotta Englannissa asunut Elliott myöntää kääntävänsä usein lauseita suoraan englannista suomeksi. Tuloksena on kömpelöitä ja joskus hassujakin virkkeitä. Kiukkonen taas kertoo olevansa vähän väliä hukassa oikeiden sijamuotojen kanssa ja huomaa toisinaan käyttävänsä sanoja, joita suomen kielessä ei todellisuudessa ole.

– Toisaalta suomi on siitä hieno kieli, että keksittyjen sanojen käyttäminen on usein ihan ok!

Sirén kertoo olevansa välillä kiusallisen tietoinen siitä, kuinka paljon hänen puheessaan vilahtelee anglismeja.

– Kun joskus kymmenen vuotta sitten sanoin, että otan bussin, minulle naureskeltiin, että mitä sinä sillä bussilla meinaat tehdä. Mutta kun viimeksi kävin Helsingissä, kaikki tuntuivat ottavan busseja ja takseja!

Virtanen huomauttaa myös, että hän huomaa yhä jääräpäisesti siirtävänsä tiettyjä suomenkielisiä ilmaisuja englantiin. Hän ei esimerkiksi käytä ilmausta switch on vaan opens the television.

Tutkijat ovat tarkastellleet siirtolaisten kielenkäytössä erityisesti koodinvaihtoa eli sitä, minkälaisia uuden, omaksuttavan kielen sanoja lainataan äidinkieleen. Haastateltavien on kuitenkin vaikea sanoa, millaisia yksittäisiä englanninkielisiä sanoja he ovat omaksuneet suomen kieleensä.

– Huomaan ainakin sen, että englanniksi opituista asioista on melkein mahdotonta keskustella suomeksi. Olen rahoitusalalla töissä, ja hallitsen alan termistön ainoastaan englanniksi, Kiukkonen pohtii.

Virtanen ja Sirén komppaavat.

– Vaikka graduni käsitteli Suomen politiikkaa, joudun käyttämään siitä suomeksi puhuessani englanninkielisiä sanoja, koska en yksinkertaisesti tiedä niille suomenkielisiä vastineita, Englannissa opiskellut Virtanen kuvailee.

Sirén koki viimeksi kauhunhetkiä, kun joutui kirjoittamaan Suomen Verohallinnolle. Hän kaipasi tuttua ja turvallista ja kaavaa, jolla oli tottunut kirjoittamaan virallisia kirjeitä Isossa-Britanniassa.

– Hetken mietin, voisinko aloittaa viestin sanoilla ”Hyvä verovirasto”.

Sikamakee plastiikkapussi

Kaikki haastateltavat ovat yhtä mieltä siitä, että vaikeinta kielitaidon ylläpitämisessä on jo opitun päivittäminen. Kieli muuttuu niin vikkelään, että vain satunnaisesti Suomessa käyvän on vaikea pysyä mukana.

– Muistan kirkkaasti, kun ensimmäisen kerran joskus 70-luvulla tajusin, että suomeni on alkanut vanhentua, Elliott sanoo.

– Puhuin jollekin tutulle plastiikkapusseista ja hän puuskahti, että ei tuollaista sanaa enää käytä kukaan.

Kun tietokoneet alkoivat yleistyä 90-luvulla, Elliott opiskeli suomenkielistä alan sanastoa ”aivan kuin jotain uutta kieltä”.

Virtanen on puolestaan saanut kokea karvaasti, että vaikka hänen Suomesta lähtönsä aikoihin kaikki oli sikamakeeta, nyt sanonta saa aikaan vain huvittunutta hymähtelyä. Ja juuri, kun hän oli oppinut Suomessa käydessään hokeman aikuisten oikeesti, se olikin menneen talven lumia.

Yhteen ääneen naiset ihmettelevät, mitä ihmettä tarkoittaa Helsingin Sanomissa mainittu some. Ja kuka kumma on Munamies?

Hyvää yötä, kulta

Vieraassa kieliympäristössä  äidinkielen säilyminen on pitkälti kiinni omasta asenteesta ja aktiivisuudesta. Kaikki haastateltavat ovat päättäneet tehdä töitä äidinkielensä säilyttämiseksi. He hakeutuvat suomenkielisiin tapahtumiin ja myyjäisiin juttelemaan suomeksi, kuuntelevat Mikko Kuustosta, Scandinavian Music Groupia ja Maija Vilkkumaata ja pyrkivät lukemaan suomeksi. Kiukkonen kirjoittaa perheelleen ja ystävilleen blogia suomeksi.

– Elämä täällä on englanniksi, mutta haluan pitää kiinni suomesta jo senkin takia, että voin kommunikoida sukulaisten kanssa suomeksi, Sirén sanoo.

Internetin, viestinten ja lentoyhteyksien kehitys on monella tapaa mullistanut ulkosuomalaisten elämää ja tehnyt suomen kielen ylläpidosta huomattavasti helpompaa. Vielä 70- ja 80-luvulla Elliotilla oli hyvin vähän mahdollisuuksia pitää yhteyttä Suomessa asuviin tuttaviin tai sukulaisiin.

– Puhelut olivat kalliita, lentoliput vielä kalliimpia.

Samaa muistelee myös 90-luvulla Lontooseen muuttanut Sirén, kun taas Kiukkonen on tottunut puhumaan ja viestittelemään säännöllisesti perheensä ja suomalaisten ystäviensä kanssa ja vierailemaan Suomessa useamman kerran vuodessa.

Tyypillistä ulkosuomalaisten suomen kielen säilymiselle on, että viimeistään kolmas sukupolvi ei enää osaa isovanhempiensa kieltä.  Näin on käynyt myös Elliottin kohdalla. Hän puhui omille lapsilleen sitkeästi suomea ja kiikutti heidät joka lauantai Lontoon suomalaiselle merimieskirkolle kieltä oppimaan. Lapsista kasvoi täysin kaksikielisiä aikuisia. Elliott yritti puhua suomea myös lapsenlapsilleen, mutta he alkoivat vierastaa outoa kieltä, jota kuulivat vain silloin tällöin.

– Olisin halunnut lastenlapsieni osaavan mummon äidinkieltä, sillä suomi on minulle niin, niin tärkeä, hän huokaa.

Kaikilla naisilla on tiettyjä suomen kieleen liittyviä asioita, joista he eivät hevillä luovu.

– Kun aloin seurustella irlantilaisen mieheni kanssa, opetin hänet sanomaan heti hyvää yötä. Minun vain pitää saada kuulla se joka ilta, Sirén toteaa.

Kiukkonen taas on poikaystävälleen ehdottomasti kulta eikä honey tai darling. Virtanen huokaa, että hänelle ovat erityisen tärkeitä ne ilmaukset,  joita on lähes mahdoton kääntää muille kielille, erityisesti vanhanaikaisia viisaudet kuten Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla tai Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.

– Jotenkin ne tuntuvat lähentävän minua juuriini. Ihanin kosinta, jonka voin kuvitella, on edelleen Miltä susta tuntuis rötköttää meirän suvun sukuhauras? Virtanen sanoo virnistäen.