Agricola ja liturgian kieli
Artikkeli 3/2007

Taru Kolehmainen

Agricola ja liturgian kieli

Kuluvana Agricolan juhlavuonna on hämmästelty, kuinka vähän kieli lopultakin on muuttunut hänen ajoistaan runsaan neljänsadan vuoden aikana. Tässä kirjoituksessa keskitytään kielen alueeseen, jolla muuttuminen on ollut kaikkein vähäisintä, nimittäin liturgian kieleen.

Jumalanpalveluksen liturgiassa on yhteen ääneen lausuttavia tai laulettavia osia, jotka toistuvat samanlaisina joka jumalanpalveluksessa ja joita on toistettu lähes samoin sanoin vuosisadasta toiseen. Nämä tekstit, ns. ordinarium-tekstit, muodostavat messun rungon, joka on yhä olennaisesti sama kuin jo keskiajalla.

Viimeksi vuosituhannen vaihteessa toteutettiin Suomen luterilaisessa kirkossa jumalanpalvelusuudistus, joka koski myös liturgisia tekstejä. Ne ovat nyt uudistetussa muodossa Jumalanpalvelusten kirjassa, joka otettiin käyttöön vuonna 2000. Tämän uusimmankin kirkkokäsikirjan esikuvana on Mikael Agricolan teos Messu eli Herran Echtolinen (vuodelta 1549). Hän käänsi sen Ruotsin uskonpuhdistajan Olaus Petrin messukirjasta Messan på Swensko (vuodelta 1531; Agricolan tiedetään käyttäneen lähinnä vuoden 1548 painosta). Kääntämisen apuna Agricolalla on todennäköisesti ollut myös aiempia käännöskatkelmia, joita käsin kirjoitettuina levisi pappien keskuudessa 1400-luvulta lähtien.

Yksi jumalanpalvelusuudistuksen ja myös Jumalanpalvelusten kirjan paljon huomiota ja vastustustakin herättäneitä ”uudistuksia” on ollut se, että ehtoollisjumalanpalveluksesta otettiin jälleen käyttöön nimitys messu. Siten palattiin Agricolan Messun traditioon (joka tosin katkesikin vasta 1800-luvulla). Mutta onko näillä käsikirjoilla muuta yhteistä? Sen selvittämiseksi vertaan Agricolan Messun muutamia keskeisiä tekstejä saman tekstikohdan nykyasuun. Otan mukaan vertailuun myös edellisen käsikirjan (vuodelta 1968), koska sen tekstit ovat, kuten seuraavassa nähdään, vielä huomattavasti lähempänä Agricolan kieltä kuin nykyisen, 30 vuotta uudemman laitoksen tekstit. (Lukemisen helpottamiseksi olen korvannut Agricolan tekstin i-kirjaimen sanan alussa nykykielen mukaisesti j:llä, esim. ia > ja.)

Liturgian tekstejä Agricolasta nykypäivään

Kunnia-osat:
1549
Kunnia olcon Isen / ja Poian / ja pyhen Hengen.
Ninquin algusta on ollut / ja nyt / ja aina
ja ijancaikisesta ijancaikisen / Amen.


1968
Kunnia olkoon Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,
niin kuin alusta ollut on, nyt on ja aina
iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.


2000
Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle,
niin kuin oli alussa, nyt on ja aina,
iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen
.

Tämä liturgian osa, ”pieni kunnia”, osoittaa hyvin, miten Agricolan teksti on säilynyt nykypäiviin, ortografiaa lukuun ottamatta, lähes sellaisenaan – siis viimeistä edelliseen, vuoden 1968 käsikirjaan asti. Sen jälkeisessä käsikirjauudistuksessa tekstiin tehtiin huomattava muutos, joka koskee ensimmäisen rivin datiivigenetiivejä ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen”. Ne korjattiin nykyiseen käsikirjaan datiiviadverbiaaleiksi ”Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle”. Muutoksella pyrittiin aiempaa nykykielisempään ilmaukseen. Sijamuodon muutos toi tekstiin kuitenkin neljä tavua lisää, minkä takia, rytmisyistä, oli uhrattava verbi olkoon, joka tekstin huudahdusluonteesta huolimatta olisi ollut luonteva. Jotkut nykysäveltäjät ovat valittaneet, että uudistettu kieliasu on hankala säveltää kömpelön ”ellettelyn” takia. Nykykielistämistavoite saattaa siis tuoda ongelmia tekstin tiiviyden, rytmin ja muiden musiikillisten näkökohtien kannalta.

1549
Cvnnia olcon Jumalan corckeuxes /
Ja maasa rauha / Inhimisten hyue tacto.


1968
Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa.
Ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto.


2000
Kunnia Jumalalle korkeuksissa,
maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.


Tähän kunnia-osaan on jo aiemmin tehty sama muutos, jota käsiteltiin edellä: Agricolan datiivigenetiivit Jumalan ja Inhimisten on muutettu datiiviadverbiaaleiksi Jumalalle ja ihmisille. Muutos on jo vuoden 1886 virsikirjaan liitetyssä käsikirjassa. Nykyisestä asusta on verbi olkoon poistettu; siten se on yhdenmukainen ”pienen kunnian” kanssa.

Loppuosaan, joka vielä vuoden 1968 käsikirjassa oli lähellä Agricolan tekstiä, tehtiin sen jälkeen merkittävä muutos. Teksti perustuu jouluevankeliumin kohtaan, joka nykykäännöksessä kuuluu näin: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa” (Luuk. 2:14). Vaikka jumalanpalvelustekstien tulisikin periaatteessa noudattaa raamatunkäännöksen asua, on sitä toisinaan tarpeen muokata tiiviimpään ja laulettavampaan muotoon.

Ehtoollisrukouksen vuorolaulu (liturgi ja seurakunta):

1549
HERRA olcon teiden cansan.
Nin mös sinun henges cansa.


Yletke teiden sydemen Jumalan tyge.
Me ylenäme meiden sydhemen.


Kijttekem Jumalata meiden Herran.
Se on oijkeus ja coctuus.


1968
Herra olkoon teidän kanssanne.
Niin myös sinun henkesi kanssa.

Ylentäkää sydämenne Jumalan puoleen.
Me ylennämme sydämemme.

Kiittäkäämme Jumalaa, meidän Herraamme.
Se on oikeus ja kohtuus.


2000
Herra olkoon teidän kanssanne.
Niin myös sinun henkesi kanssa.

Ylentäkää sydämenne.
Ylennämme sen Herran puoleen.

Kiittäkäämme Herraa, Jumalaamme.
Niin on oikein ja arvollista.


Näistäkin teksteistä näkee, miten hämmästyttävän samasanaisena Agricolan teksti on säilynyt 1960-luvulle saakka. Harppaus nykyisen käsikirjan asuun on sitten ollut aikamoinen toisen ja kolmannen vuoroparin tekstissä. Ne olivatkin liturgisten tekstien uudistuksen kiperimpiä kohtia. Uudistuspaine kohdistui etenkin ”sydämen ylentämiseen” ja ilmaukseen ”Se on oikeus ja kohtuus”.

Vielä käsikirjakomitean ehdotuksessa (1997) oli toisen vuoroparin vastauksena ”Sydämemme on Herran luona” ja kolmannen vuoroparin vastauksena ”Hänen yksin on kunnia ja kiitos”. Nykyiseen tekstiasuun päädyttiin viime tingassa, kirkolliskokouksen käsittelyssä. Kun sitä vertaa Agricolan tekstiin, hiipii mieleen epäilys, voitettiinko muutoksella sittenkään mitään olennaista etua edes nykykielen tavoitteiden suuntaan. Miten korjata ilmauksia, joiden tarkka ajatus on kovin vaikeasti tavoitettavissa?

Ehtoollisylistys:
1549
Totisesta on se coctulinen / oijkein ja autuast /
ette me aina / ja jocapaicas kijtem ja ylistem sinua.
pyhe HERRA / caikiwaldias Ise ijancaikinen Jumala /
Jesusen Christusen cautta meiden Herran /


1968
Totisesti on kohtuullista, oikein ja autuaallista,
että me aina ja joka paikassa kiitämme ja ylistämme sinua,
pyhä Herra, kaikkivaltias Isä, iankaikkinen Jumala,
Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta.


2000
Totisesti on oikein ja arvollista,
että me kiitämme sinua aina ja kaikkialla,
pyhä Herra, kaikkivaltias Isä, iankaikkinen Jumala,
Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta.


Ehtoollisylistyskin on vuoden 1968 käsikirjassa vielä kuin suoraan Agricolan kynästä: samat sanat samassa järjestyksessä. Koska tämä teksti tulee heti ehtoollisvuorolaulun jälkeen, esiintyy nykymuodossa sama uudisilmaus ”oikein ja arvollista”, johon vuorolaulu päättyy.

Etenkin näiden tekstien yhteydessä keskusteltiin kirkkokäsikirjakomitean liturgiajaostossa paljon siitä, missä menee raja toisaalta vanhan perinteen kunnioittamisen ja toisaalta nykykielistämistarpeen ja ymmärrettävyysvaatimuksen välillä. Miten paljon voidaan uudistaa tekstejä, jotka ovat kaikuneet kirkoissamme vuosisadasta toiseen lähes sellaisenaan? Monet nykyisen käsikirjan tekstimuodoista ovat muuttuneet edellisestä enemmän kuin koko kirkkokäsikirjamme historiassa. Mutta eikö maailmakin ole muuttunut samaan aikaan nopeammin kuin minään muuna ajanjaksona?

Agricolan sanasto

Agricola loi vankan perustan etenkin suomen kielen hengelliselle sanastolle. Kaikki sanat eivät olleet hänen omaa keksintöään, vaan hän tukeutui 1500-luvun jo jossain määrin kehittyneeseen sanastoon, mutta hänen kirjaamanaan ja hänen teoksissaan niin sanasto kuin muukin kieliasu jäivät vaikuttamaan sukupolvesta toiseen. Havainnollisena esimerkkinä siitä, kuinka kehittynyttä hengellinen sanasto jo Agricolan aikaan oli, on myös seuraava ylistysvirsi. Sekin kuului pitkään liturgian joka pyhä laulettaviin osiin.

Me kijtem sinua.
Me hyuestisiugnama sinua.
Me sinua rucolema.
Me ylistem ia cunnioitam sinua.
Me sinua kijtem sinun swren cunnias tedhen.
O HERRA Jumala taiualinen Kuningas /
Ise caikiualdias Jumala.
O HERRA sen caikein korkeiman ainoa Poica

Jesu Christe.
O HERRA Jumala /Jumalan caritza Isen poica.
Sine quin poisotat mailman synnit /
armadha meiden pälen.
Sille sine olet yxinens pyhe.
Sine olet yxinens HERRA.
Sine olet yxinens se corkein JESV CHRISTE
sen pyhen hengen cansa /
Isen Jumalan herraudhes / Amen


Kirjoitusasultaan nykyaikaistettuna se kuuluu:

Me kiitämme sinua. Me hyvästisiunaamme sinua. Me sinua rukoilemme. Me ylistämme ja kunnioitamme sinua. Me sinua kiitämme sinun suuren kunnias tähden. Oi Herra Jumala, taivaallinen kuningas, Isä kaikkivaltias Jumala. Oi Herra, sen kaikkein korkeimman ainoa Poika, Jeesus Kristus. Oi Herra Jumala, Jumalan karitsa, Isän poika, sinä kuin (= joka) poisotat maailman synnit, armahda meidän päällemme. Sillä sinä olet yksinäns pyhä. Sinä olet yksinäns Herra. Sinä olet yksinäns se korkein, Jeesus Kristus, sen pyhän hengen kanssa, Isän Jumalan herraudessa. Aamen.

Tämän virren vanhin tekstimuoto on kovin tutun oloinen. Sitä voisi helposti laulaa (toista säettä lukuun ottamatta) nykyisin käytettävällä sävelmällä, jonka Richard Faltin laati 1880-luvulla. Virren tekstin nykyasun näkee mm. uusimmasta virsikirjasta (vuodelta 1986, nro 126).

Taru Kolehmainen on Kielitoimiston tutkija, joka toimi kielen asiantuntijana kirkkokäsikirjakomitean liturgiajaostossa ja käsikirjan toimituskunnassa (1991–2000).

Taru Kolehmainen