Otsikkosanojani sitoo yhteen kaksi seikkaa. Kummankin tarkoitteet kuuluvat kasvikuntaan, ja kumpaakin kuulee usein äännettävän toisin kuin kirjoitetaan: kaksoiskonsonantti vastaamassa kirjoitusasun yksinäiskonsonanttia (orkidea, kantarelli). Samassa aihepiirissä tapaa muitakin samanlaisia konsonantin venytyksiä. Kukan nimeä krysanteemi kuulee äännettävän ”krysantteemiksi” ja hedelmän nimiä appelsiini, klementiini ”appelssiiniksi” ja ”klementtiiniksi”. Kasvikunnasta ovat peräisin myös kaakao ja oopiumi, joista kuulee ääntämystä ”kaakkao”, ”ooppiumi”. Harvinaisiksi ovat sitä vastoin käyneet ääntöasut ”kookkospähkinä” ja ”fiikkus”, joita aiemmin kuuli kookospähkinän ja fiikuksen sijasta.

Kun viime syksynä kirjoitin Kielikelloon (n:o 4, s. 17) ”Armeenian invaliideista”, jouduin selvittämään, mistä johtuu vierassanoissa yleinen vokaalinkestojen horjuvuus. Selvitystä kaipaavat myös horjuvat konsonantinkestot. Horjunta on laaja-alaista: se ei suinkaan rajoitu kasvinnimiin. Vaikka kirjoitetaan temperamentti ja mentaliteetti, niin ääntämys on usein ”tempperamentti”, ”menttaliteetti”. Samoin impulsiivinen voi vaihtua ”impulssiiviseksi”, arkeologia ”arkkeologiaksi” ja ortodoksinen ”orttodoksiseksi”. Sinfonian sijasta kuulee joskus ”sinffonian” tai ”simffonian”, ja filosofiset mietteet saattavat vaihtua ”filosooffisiksi”, tässä siis sekä o-vokaali että f-konsonantti venähtäneinä.

Suomenruotsi kahdennuksen lähteenä

Mikä tahansa konsonantti ei tuolla lailla veny vierassanoissa. Kahdennus koskee vain konsonanteista umpinaisimpia: umpiäänteitä k, p, t ja rakoäänteitä s ja f. Eivätkä nekään kahdennu milloin hyvänsä. Niiden edellä on kahdennustapauksissa joko vokaalimainen konsonantti, ’resonantti’ m, n, l tai r taikka pitkä vokaali.

Nämä merkilliset rajoitukset jo paljastavatkin ilmiön alkuperän. Aivan samoin ehdoin tavataan konsonanttien kahdentumista myös suomenruotsissa. Konsonanttiyhtymissä se on tunnusomaista eri tahoilla varsinkin Etelä-Suomessa puhutulle ruotsille. Tyypillisiä ovat siten sellaiset ääntämykset kuin [sparkka] ’potkia’, [vilkken] ’mikä, joka’, [parlame´nttet] ’parlamentti’, [danssa] ’tanssia’, [symffonī] ’sinfonia’ = kirjakielen sparka, vilken, parlamentet, dansa, symfoni. Pitkän vokaalin jäljessä kahdennus on sitä vastoin rajoittunut lähinnä Helsingin kaupungin ruotsiin. Tässä kohden on ollut jyrkkä ero pääkaupunkilaisten puhekielellä ja Uudenmaan vanhalla kansanomaisella ruotsilla: missä helsinkiläinen ääntää [rītta] (= rita ’piirtää’), siinä Helsingin pitäjän (nyk. Vantaan) tai Sipoon kanta-asukas on ääntänyt [rīta], siis aivan kuten suomen sanassa riita. Muita esimerkkejä: [būkken], [rēppet], [vīssa], [filosō´isk] = boken, repet, visa, filosofisk.

Suomenruotsin kahdentuneiden konsonanttien pituus vaihtelee jonkin verran. Yleensä ne ovat hieman lyhempiä kuin suomen kaksoiskonsonantit, mutta ainakin nykyisessä Helsingin ruotsissa kuulee aivan meidän kaksoiskonsonanttiemme mittaista kestoa. Ääntämys poikkeaa selvästi siitä, miten samat konsonantit vastaavanlaisissa asemissa ääntyvät useimmissa Euroopan kielissä, ruotsinruotsissakin. Ääntämistottumustensa mukaisesti Helsingin ruotsalainen ääntää vaikkapa kreikan kirjainten α, ß ja δ nimet (alfa, beeta, delta) näin: [alffa], [bētta], [deltta]. Monissa muissakin kielissä f:n ja t:n ääntämys tämäntyyppisissä sanoissa on kyllä tarmokkaampaa kuin suomessa, ja silloin siihen voi liittyä jonkinvertaista pidentymistä, mutta suomen ja helsinkiläisruotsin kaksoiskonsonanttien tasalle tuo pidennys ei hevin yllä. Tämä suomenruotsin erikoisuus on jo kauan herättänyt tutkijain kansainvälistäkin huomiota.

Miksi torpparissa kaksi p:tä, lääkärissä yksi k?

Ruotsin ääntämys kuvastuu myös niissä lainasanoissa, jotka vuosisatojen mittaan on saatu ruotsista suomeen. Odotuksenmukaisesti kahdennus on yleistä varsinkin konsonanttiyhtymissä: torppa (ruotsin torp, vanha monikkomuoto thorpa), torppari ( torpare), kinkku ( skinka), vinkkeli ( vinkel), valttari ’tilanhoitaja’( förvaltare), tanssi ( dans) jne. Tällaiset jokapäiväisiin käsitepiireihin kuuluvat sanat ovat suomessa kotoistuneet niin, ettei tavallinen kielenkäyttäjä niitä lainoiksi tajuakaan. Lähes sama koskee joitakin varhain lainattuja kirkollisia termejä, joiden vastineet eri kielissä ovat kielitaitoisille kyllä tuttuja. Sellaisia ovat esimerkiksi latinalähtöiset alttari ( altare) ja temppeli ( tempel).

Odotuksenmukaista on toisaalta se, että pitkän vokaalin jälkeinen kahdennus – helsinkiläisruotsiin rajoittuva erikoisuus – ei ole samassa lainakerrostumassa juuri päässyt näkyviin. Pelkästään yksinäiskonsonanttia tavataan sentyyppisissä sanoissa kuin lääkäri (ruotsin läkare), viikuna ( fikon), viisari ( visare) ja samoin kansainvälisessä uskonnollisessa termissä saatana, joka on Euroopan kieliin periytynyt kreikan ja latinan kautta hepreasta. Silloin kun k, p, t (harvemmin s) on joutunut suomessa sanan viimeisen tavun alkuun, se on kuitenkin yleisesti kahdentunut myös pitkän vokaalin jäljessä. Tämän mukaisia laina-asuja ovat esimerkiksi paatti ( båt), kaappi ( skåp), apteekki ( apotek), luuttu ’pesuriepu’ ( klut) ja samoin soittimen nimi luuttu ( luta).

Näissä tapauksissa kahdennus ei ilmeisesti pohjaudu ruotsiin. Sen on aiheuttanut suomen astevaihtelu: sanat ovat sopeutuneet meidän taivutusjärjestelmäämme kätevimmin, kun niitä on alettu taivuttaa tuttujen mallien syötti : syötin, juoppo : juopon jne. mukaan. Murteittain suomessa on päädytty muunlaiseenkin ratkaisuun. Monin paikoin tämäntyyppisissä sanoissa ääntyy yksinäiskonsonantti, ja silloin sanat on jouduttu jättämään astevaihtelun ulkopuolelle, niin että taivutetaan kaapi : kaapin, luutu : luutun (rievun nimityksenä) ja apteeki : apteekin. Yksinäiskonsonanttien astevaihtelu (”kaapi : kaavin”, ”luutu : luudun”, ”apteeki : apteein”) olisi tuntunut liian oudolta.

Kirjoitustapojen ristivetoa toistasataa vuotta sitten

1800-luvun jälkipuoliskolla oli kirjasuomen kaikinpuolinen vakiinnuttaminen ja säännötys käynyt yhä ajankohtaisemmaksi. Äskeisen tapaiset ruotsalaiset lainasanat eivät silloin tuottaneet suurta vaikeutta, sikäli kuin ne yleensä katsottiin kuuluviksi kirjakieleen eikä ”riepua” merkitsevän l uu(t)tu-sanan tavoin lähinnä murresävyiseen puhekieleen. Mutta todellisen vaikeuden tuottivat kansainväliset kulttuurisanat – varsinaiset vierasssanat – , joita tuolloin oli ruvettu suomessakin käyttelemään yhä enemmän. Kirjoituksessani ”Armeenian invaliidit” esittelin niiden vokaalinkeston pulmia. Entä konsonanttien kestot?

Nämä tulivat puheeksi samassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 50-vuotisjuhlakokouksessa kuin vokaalitkin. Niitä sivuttiin sekä senaatin kielenkääntäjän hauholaissyntyisen Ferd. Ahlmanin alustuksessa että sitä seuranneessa keskustelussa, tosin hiukan hajanaisemmin kuin vokaaliasioita. Keskeinen kysymys oli juuri k:n ja t:n kesto sananloppuisen vokaalin edellä. Ehdolla olivat semmoisetkin yksikonsonanttiset asut kuin senaati, aritmetiiki, mutta Ahlman puolsi kahdentumaa: taivutussuhde senaatti : senaatin olisi astevaihtelun kannalta kätevämpi kuin ”senaati : senaadin”. Hän oli kuitenkin taipuvainen rajoittamaan kaksoiskonsonantin vain noihin viimeisen tavun tapauksiin; sisempänä sanassa riittäisi yksi konsonantti ( senaatori, aristokraatinen).

Tässä kohden saivat keskustelussa sijaa myös pääkaupunkilaisruotsin mukaiset ääntämistottumukset. Kirjoitustapaa senaattori puolsi juuri ääntämyksen perusteella silloinen tohtori Arvid Genetz (myöhempi suomen kielen, sitten suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori, lopulta itsekin senaattori). Senaatti-sanan asua käsiteltäessä huomautti myös lehtori Lauri Neovius helsinkiläisittäin, että ruotsissakin lausutaan ”senaatten” eikä ”senaaten”. Millaisia kahdentavia ääntämyksiä tuohon aikaan tavattiin, osoittavat muutamat poiminnot Ahlmanin esityksestä: kulttuuri, venttiili, kurssiivi, diskontteerata (näissä siis konsonanttiyhtymät), teaatteri, eetteri ( t pitkän vokaalin jäljessä). Samassa yhteydessä hän tosin mainitsi ääntämyksen mukaisina myös asut senaatori, akuutinen, geneetinen ja analyysi (ei siis helsinkiläisittäin ”-lyyssi”). Tokkohan ääntämys tuolloinkaan on ollut täysin vakiintunut?

Joko ääntämyksen horjuvuuteen tai hahmottumassa olevien kirjoitusperiaatteiden epävakauteen viittaa sekin, että sellaisen konsonanttiyhtymäisen tapauksen kuin fantasia myös Ahlman toisessa kohtaa kirjoitti näin. Näyttää siis siltä, ettei hän ilman muuta halunnut myöntyä kahdentavaan kirjoitustapaan kaikissa sellaisissakaan sanoissa, joissa suomenruotsin mukainen kahdentava ääntämys varmaan oli yleinen. Tässä fantasia-tapauksessa hän nojautuikin suoraan kansainväliseen kirjoitustapaan. Vielä selvemmin vastusti läpikotaista kahdennusta oikeinkirjoituksessa lehtori (myöhempi professori) B. F. Godenhjelm. Ahlmanin tavoin hänkin puolsi kahdentumattomia asuja aristokraatinen ja aristokraati ja perusteli kantaansa näin: ”Ne taas, jotka noudattavat ruotsalaisuutta, ääntävät aristokraattinen, joka sentään on aivan tarpeeton istutus Suomen kieleen.”

E. A. Tunkelo ja Tietosanakirja kirjoitustavan vakiinnuttajina

Tuon jälkeisinä vuosikymmeninä konsonantinkestojen kirjoitustapa näyttää ilman varsinaista ohjausta asettuneen vähitellen melko selviin uomiin. Kun E. A. Tunkelo käsitteli sitä 1907 pidetyssä oikeinkirjoituskokouksessa, olivat aristokraatti-tyyppiset asut – kahdennus sananloppuisen vokaalin edellä – käytännössä jo voittaneet. Kieli oli siis hakeutunut samaan astevaihtelukaavaan kuin aiemmin kansanomaisissa ruotsalaislainoissa. Aristokraatti-asusta seurasi, että kahdennus kuului myös johdokseen aristokraattinen, ja sama koski luonnostaan myös niitä -inen-johdoksia, joilla ei suomessa ollut kantasanaa. Tunkelon esimerkkejä: identti-nen kuten agentti, foneetti-nen kuten konkreetti.

Äskeiset esimerkit olivat kaikki t-konsonantista. Sama koski k:ta ja p:tä. Nähtävästi näiden klusiilien ja s:n käsittelyn samanlaisuus suomenruotsissa oli syynä siihen, että samaan sarjaan oli käytännössä liittynyt myös s: konkurssi, resonanssi. Pitkän vokaalin jäljessä oli tosin tullut tavaksi kirjoittaa vain yksi s: fraasi, synteesi.

Näin siis loppuvokaalin edellä oli kirjoitukseen vakiintunut kahdennus paitsi tyypissä fraasi. Toisaalta se ei ollut ainakaan yleisesti toteutunut sisempänä sanassa, sen ”kansainvälisessä” osassa. Ei siis ollut päässyt vallalle Ahlmanin mainitsema ”kurssiivi”, ”diskontteerata” -kanta, vaan sanojen sisäosa oli totuttu kirjoittamaan eurooppalaisittain: identiteetti, horisontaalinen, reversaali. Sellaistakin kirjoitustapaa kuin ”dosenttuuri”, ”monumenttaalinen”, ”impulssiivinen” Tunkelo kyllä mainitsi esiintyvän; sitä saattoi tukea kytkös sanoihin dosentti, monumentti, impulssi. Yleiseksi periaatteeksi Tunkelo piti yksikonsonanttisia asuja kuitenkin suotavina, ja luonnolliselta tämä ratkaisu tuntuu jälkeenpäinkin arvioiden.

Tunkelon yleisimmäksi toteama käytäntö tuli kohta ohjeeksi myös vanhassa Tietosanakirjassa, joka alkoi ilmestyä 1908. E. N. Setälä kirjasi sen kielioppiinsa 1910, ja sen jälkeen se on ollut vallitsevana yhä selvemmin. Pari mutkaa on tosin mainittava.

Ensinnäkin: varsinaisten vierassanojen ja kotoistuneiden sanojen – ”yleislainojen” – raja ei ollut tuolloin kuten ei ole nytkään täysin selvä. Sellaiset sanat kuin konttori, moottori, portteri, eetteri, sulttaani, venttiili hahmottuivat jokapäiväisiksi samaan tapaan kuin edellä mainitsemani temppeli ja alttari. Näihin liittyivät käytännössä, Tietosanakirjan hakusanoinakin, myös samppanja ja kulttuuri, joista oli noihin asti viljelty toisinaan myös asuja ‘sampanja’ ja ’kultuuri’.

Toinen mutka liittyy edelliseen. Jo 1883 oli siis keskusteltu sanan senaattori asusta. Kaksois- t:lliseksi se sittemmin vakiintui; näin se mukautui moottori-tyyppisiin yleislainoihin. Tunkelon ehdotuksen mukaisesti Tietosanakirjan ja Setälän kieliopin kannaksi tuli, että kahdennus kuuluu yleensäkin latinalähtöisten sanojen -aattori, -iittori, -uuttori -loppuihin, siis myös esimerkiksi kuraattori, inkvisiittori. Airilan ja Cannelinin ohjeistossa Vierasperäiset sanat 1920 ulotettiin k:n, p:n ja t:n kahdennus sitten ääntämystä ja yleistä kirjoitustapaa myötäillen -ori-loppuisiin sanoihin yleensäkin ja lisäksi -eli, -eri -loppuisiin: tuberkkeli, bunkkeri, kraatteri, reportteri. Siten sellaiset tutunomaisiksi käyneet lainasanat kuin temppeli, junkkeri, eetteri, portteri saivat riimeikseen yhdenmukaisen ryhmän varsinaisia vierassanoja.

Näin siis kirjoitustapa saatiin vakiintumaan verraten yksinkertaisten sääntöjen mukaiseksi kaikissa niissä tapauksissa, joissa helsinkiläisruotsi nuo umpi- ja rakoäänteet kahdentaa. Pääsäännöksi tuli yksinkertainen konsonantti; kahdennuskannalle jäivät viimeisen tavun alkukonsonantti ja muutamat erikoistapaukset. Sääntöjen vastaisia kirjoitustapoja ei enää näe kovin usein. Yhä elävän ääntämyksen mukaisesti voi ”appelssiinia” ja ”klementtiiniä” tosin yhä tavata markettien mainoksissa, ja ”kanttarelli” ja ”ooppiumi” tulevat usein vastaan lehdistössäkin, samoin joskus ”tempperamentti” ja ”menttaliteetti”. Aika yleisiä ovat verbit ”lisenssoida” (tai ”lisenssioida”) ja ”resurssoida”. Riittäisi kirjoitustapa lisensoida ( lisensioida), resursoida; samoinhan kirjoitetaan potensoida, nyansoida, finansioida. Päinvastaisen rikkeen näkee toisinaan adjektiivissa ”hierarkinen”. Esimerkiksi monarkian rinnalla on säännönmukaisesti monarkki ja monarkkinen; oikein siis myös hierarkkinen.

”Hierarkista” muistutti taannoin tavallinen harhamuodoste ”psyykinen”, joka on jo väistynyt psyykkisen tieltä (vrt. eettinen, trooppinen). Hiukan yllättävästi on samalla ruvennut näkymään myös substantiivin asua ”psyykke”. Siihen kahdennusta ei olisi ulotettava. Psyyke (kreikan psykhe) on suomen kannalta pikemmin kieleen lievästi mukautunut vieraskielinen sana kuin tavanomainen vierassana. Sen mukaisesti sitä olisi taivutettavakin: psyyken, psyykeä, psyykeen (illatiivi), ei ”psyykettä”, ”psyykkeeseen”, jommoisia joskus näkee.

Kahdennus alkaa hävitä ääntämyksestä

Oikeinkirjoituksen päälinjat olivat siis hahmollaan jo vuosisadan alussa. Kauan vallitsi kuitenkin ilmeinen ristiriita kirjoitustavan ja tavallisimman ääntämyksen välillä. Äännettiin ”auttonomia”, ”eeppos”, ”anttiseptinen”, ”arkkeologiia”, ”senttimenttaalinen”, ”kurssiivi” jne., järkiään siis kahdennus niissä vierassanojen ’kansainväliseen’ osaan kuuluvissa tapauksissa, joissa se kuuluu Helsingin ruotsiinkin. Näin äänsivät Tunkelon kertoman mukaan myös vuosisadan alun suomalaiset kielimiehet, useat vieläpä niin tarkoin ruotsin ääntämiskäytänteitä noudattaen, että kaksoiskonsonantti noissa tapauksissa (esim. ”anttiseptinen”) oli hivenen lyhempi kuin suomen sanoissa (esim. Antti). Suomea puhuessaan suomalainen sivistyneistö siis saattoi soveltaa rinnan kahta fonologista järjestelmää: suomen mukaista ja ruotsin mukaista, joka kuitenkin kuului pelkästään ns. sivistyssanoihin.

Kahdennus oli juurtunut niin syvään, ettei kirjaimenmukaista ääntämystä pitkään tohdittu edes suosittaa yleiskielen normiksi. Kuvaava on E. N. Setälän varovainen kanta kieliopissaan 1910: ”kirjallista tietä kieleen tulleissa lainoissa kirjoitetaan yksinkertainen p, t, k, s, vaikka enimmäkseen äännetäänkin kahdennettu konsonantti (sivistyneessä puhekielessä tämä kahdennettu konsonantti kuitenkin yleensä eroaa tavallisesta siinä, että sen alkuosa äännetään lyhyenä)”. Näin kielioppi pyhitti ääntämykset ”eeppos”, ”dosenttuuri”, ”kompparatiivi” samalla kun se vahvisti kirjoitustavat eepos, dosentuuri, komparatiivi. Samaan tapaan asian esittivät Airila ja Cannelin ohjeistossaan 1920. Kumpikaan teos ei siis ohjannut kirjoitustavan ja ääntämyksen yhdenmukaisuuteen – sitä oudompaa, kun molemmat toisaalta pitivät suotavana ääntämyksen mukautumista kirjoitusasuun vokaalinkestojen alalla ( atomi, invalidi jne.).

Varsin karkeana ja läpikotaisena kahdentava ääntämys elikin kauan. Vielä muutama vuosikymmen sitten saattoivat viime vuosisadan puolella ja tämän vuosisadan alussakin syntyneet koulu- ja yliopistomiehet estoitta ääntää ”parttitiivi”, ”impperfekti”, ”kompparatiivi”, ”kurssiivi”, ”eeppos” ja siihen tapaan. Tapausten luku oli lisääntynyt senkin vuoksi, että kieleen vähitellen yleistyneitä lyhyitä latinanmukaisia asuja inflaatio, organisaatio, traditio yms. oli niitäkin ruvettu ääntämään kahdentaen: ”inflaattio”, ”organisaattio”, ”tradiittio”. Nämä tapaukset ovat siitä erikoisia, että ruotsin suoranainen esikuva on niiltä puuttunut: ruotsissahan äännetään [inflatšūn] jne. Yleinen ääntämismalli vaikutti kuitenkin vahvasti. Tiedettiinhän, että ns. sivistykseen kuuluu ääntää pitkän vokaalin jälkeen kaksoiskonsonantti helsinkiläisruotsin [lītten], [ēppos] -tyyliin. Niinpä sivistys painoi parrelleen nuo uudetkin vierassanojen asut, jotka suomeen oli omaksuttu aiempien ruotsalaismallisten ”inflatsuunien” sijaan.

Setälän maininta ”enimmäkseen” viittaa toisaalta siihen, ettei kahdennus hänenkään aikanaan ollut aivan yksinomaista. Sen välttämiseen ohjasi ainakin jo E. A. Saarimaan kirja ”Hyvää ja huonoa suomea” 1930 ja vielä selvemmin hänen ”Kielenoppaansa” 1947. Noihin aikoihin virta oli jo muutenkin kääntymässä soukemman ääntämyksen suuntaan: jos ”impperfekti”, ”kompparatiivi” ja ”inflaattio” vielä elivätkin, niin ikäväen ”kurssiivia” ja ”eepposta” oli nuori polvi jo alkanut oudoksua. Kehitystä jouduttivat samat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielitoimiston ja Suomen akatemian kielilautakunnan suositukset, jotka olivat puheena ”Armeenian invaliidit” -kirjoituksessani. Terveisiä saivat siten 1945 äidinkielen opettajat, 1956 Yleisradio ja Suomen Tietotoimisto. Monet kahdentumat ovat nyt jo selvästi jääneet taka-alalle, joukossa myös ”inflaattiot” ja ”organisaattiot”. Näistä on tullut selviä ikätunnuksia: esimerkiksi televisiossa niitä tuskin kuulee sotien jälkeen syntyneiltä poliitikoilta ja muilta julkisen sanan viljelijöiltä, vaikka ne sodanedellisellä ikäpolvella ovat yhä tavallisia.

Horjuvuuttakin silti yhä riittää. Baltian ääntää kirjoituksen mukaisesti pari huolelliseen ääntämykseen totuttautunutta TV-uutisten lukijaa; muuten kuvaruudusta kuulee yhtenään ”Balttiaa”. Samanlaisia pulmasanoja ovat muun muassa parlamentaarinen, monarkia ja kantoni, jotka yleisesti ääntyvät ”parlamenttaarinen”, ”monarkkia” ja ”kanttoni” tai ”kanttooni”. Yltyleistä kahdennus on myös sellaisissa arkisempien aihepiirien sanoissa kuin sampoo, mentoli ja interrail (”samppoo”, ”menttoli”, ”intterreil”). Yllättävän usein sitä kuulee myös sanassa diesel (”diisselmoottori”). Syynä on kai se, että tällaiset sanat leviävät enemmän puhekielen kautta kuin kirjoitse. Suorana tai välillisenä mallina on taas ollut ruotsalainen puhekieli.

Yhtä tavallinen kuin ”Balttia” on televisiossa ”kamppanja”. Sen kirjoitusasun kampanja olisi odottanut johtavan yksi- p:lliseen ääntämykseenkin. Tässä tapauksessa kahdennusta on voinut pitää yllä riimisana samppanja, joka etymologisestikin on perimmältään samaa lähtöä kuin kampanja. Kuten edellä mainitsin, samppanja on luokittunut yleislainaksi, ja parhaastaan tämänasuinen se on ollut jo kauan. ”Sotaretkeä” merkitsevästä kampanja-sanastakin on aikoinaan voitu käyttää samanlaista kahdennusasua, mutta välillä sana jäi lähes unohduksiin, ja kun se on myöhemmin yleistynyt uudestaan ”mainosrynnäkön” merkitykseen, siihen on vakiintunut varsinaisille vierassanoille ominainen kirjoitusasu. Tekee mieli kysyä, eikö riimitystä sekä kirjoituksessa että puheessa kannattaisi edistää ottamalla käyttöön myös asu sampanja, jota julkisuudessa joskus näkeekin.

”Baikkal”, ”Hasbulaattov’ ja ”Klintton”

Suomenruotsista juontuu sekin ilmiö, että kahdennus suomalaisessa puheessa ulottuu yleisesti myös vieraskielisiin sanoihin: paikan- ja henkilönnimiin ja muihin sitaatinomaisiin ilmauksiin, joiden lähtökielisessä ääntämyksessä enempää kuin kirjainasussakaan kahdennusta ei ole. Tältä erikoisuudelta eivät näytä meillä säästyvän millään ilmansuunnalla puhuttujen kielten ainekset. Ruotsin Göteborg ääntyy meillä yleisesti ”jööttebor(i) ”, vaikka ääntämys [jȫte-] riittäisi, ja englantilaiset nimet Philadelphia ja Clinton saavat vastaavasti asut ”filadelffia” ja ”klintton”. Venäjän Jevtušenko ja Hasbulatov muuntuvat asuihin ”jevtušenkko” ja ”hasbulaattov”, Baikal asuun ”baikkal”. Ei välty samalta liioin liettualainen Vytautas Landsbergis: etunimen ääntämyksen [vītautas] korvaa meillä ”vytauttas”.

Välimeren piirin kieliinkin helsinkiläisruotsin vaikutus yltää. Italian musiikkitermit andante ja sostenuto lihovat asuihin ”andantte”, ”sostenuutto”, italialaiset nimet Dante ja Cortina asuihin ”dantte” ja ”korttiina”. Espanjan Cervantes tuottaa ääntämyksen ”servanttes” ja Puerto Rico kahdesti kahdentavan ääntämyksen ”puertto riikko”. Klassisen kreikan Arkadia – myös Helsingin kadunnimessä Arkadiankatu – esiintyy asussa ”arkkaadia” ja nykykreikan Theodorakis asussa ”teodoraakkis”. Eihän mikään estäisi ääntämästä kirjainasuja myötäillen [arkadia] ja [teodorakis], jolloin oltaisiin jo sopivan lähellä klassisen kreikan ja nykykreikan ääntämyksiä [arkadi´ā], [θeoδora´kis].

Pahimpia kärsijöitä on italian ja espanjan emäkieli latina. Sieltä saatu Kreeta edustuu meillä yleisesti ”Kreettana”. Yhä elävät myös sellaiset sukupolvien takaiset ääntämistottumukset kuin arvosanassa ”lubentter approbaattur” tai enimmille laulajille jo käsittämättömiksi käyneissä ylioppilaslaulun säkeissä ”post jukundam juventuuttem, post molestam senektuuttem”. Hyvää mallia tällaisten sijaan saisi vaikkapa radion jokaviikkoisten latinankielisten uutisten ääntämyksestä, joissa ruotsalaismallista kahdennusta tuskin kuulee.

Tuttuahan on, että sitaatinomaisesti käytetyt vieraan kielen sanat pyrkivät yleensä kaikkialla myötäilemään ainakin jonkin verran puhujan äidinkielen äännejärjestelmää, usein myös sen oikeinkirjoituksen mukaisia lukutapoja. Meistä tuntuisi turhantarkalta ääntää esimerkiksi saksan Göttingen saksalaisittain [götiŋen] tai venäjän Tšaikovski likimain [tšiko´fski]; normaaleja ovat ääntämykset [göttiŋŋen] ja [tšaikovski] tai [tšaikofski]. Harvinaisempaa on, että ääntämisen mukautus pysähtyy välikielen suodattimeen tavalla, joka merkitsee etääntymistä sekä lähtökielen ääntämyksestä että nimien oikeinkirjoituksesta. Niin on noissa meikäläisissä kahdennustapauksissa käynyt. Juuri nimissä helsinkiläisruotsin suodatin toimii yhä tehokkaasti, tehokkaamminkin kuin varsinaisissa vierassanoissa, joissa tuo suodatus on vähitellen ruvennut syrjäytymään.

Koulut ja Yleisradio taas kerran

Kun viime vuonna kirjoitin ”Armeenian invaliideista”, oli loppupontenani tämä: vokaalinkestojen vakiintumista vierassanoissa voivat edistää vaikutuskykyiset yksityiset kielenkäyttäjät, erityisesti kuitenkin kieleen vaikuttavat laitokset. Sama ponsi sopii toistaa, kun puheena ovat konsonanttien kestot. Koululaitoksen ja kaiken akateemisen vapautensa keskellä myös yliopistolaitoksen kannattaisi jatkuvasti huoltaa näitä näennäisesti pieniä mutta puhutun yleiskielen ilmeeseen vaikuttavia seikkoja. Siten saataisiin pieneltä osalta myös kavennetuksi kirja- ja puhesuomen välistä juopaa. Vielä mahtavampi puhesuomen muokkaaja on Yleisradio. Jokohan Baltian, parlamentaarisen ja monen muun sanan soukka asu pääsisi radion kautta lopullisesti voitolle?