”Ketä se oli kun pölli mun kirjan”
Artikkeli 3/1989

Matti Vilppula

”Ketä se oli kun pölli mun kirjan”

Eräs viime kevään abiturientti kuvaili ylioppilasaineessaan sairaalatyötä mm. näin: ”Aamulla keräillään sängystä yön aikana putoilleet mummot ja katsotaan, ketä tarvitsee röntgeniä.” Opettaja oli, aivan oikein, vetänyt punakynällä viivan ketä-sanan alle. Kirjakieli ei tunne tällaista ketä-sanan käyttöä. Kokelaan lipsahduksen kuitenkin ymmärtää: ketä merkityksessä ’kuka’ kuuluu Uudenmaan koululaisten puheeseen ja on siitä peräisin. Sanotaan esimerkiksi: ”Ketä se oli jota sä moikkasit?”, ”Ketä soitti?”, ”Ketä koputti oveen?”

Ketä-muoti esiintyy jo vanhassa Helsingin slangissa; kyse ei siis ole aivan nuoresta ilmiöstä. Esimerkiksi Eero Salolan vuonna 1929 ilmestyneestä juttukokoelmasta ”Ilman fritsaria” voi poimia tällaisia näytteitä: ”Ketä se on kun staijaa (= seisoo) siel ovel frookas (= kysyi) maikka yks kerta tykö” (s. 41), ”Ketä on kolanu (= kuollut), frookasin mä” (s. 45), ”Sit mä sparkkasin (= potkaisin) ovea ja mude kysy sisäpuolelta että ketä siellä” (s. 44). Myös ketä-sanan johdos ketään ’kukaan’ on ollut käytössä: ”Ja ketään ei saanu mennä ulos staijaamaan” (s. 47).

Kirjakielessä ketä on ken-sanan taivutusmuoto, sen partitiivi. Perusmuoto ken on nykykielessä harvinainen. Ken ja kuka muodostavat yhdessä ns. sekaparadigman: yksikön nominatiivina on kuka, mutta muut sijat saadaan ke-vartalosta (kuka : kenen : ketä : ketkä : keiden : keitä). Poikkeuksena on monikon nominatiivi. Se voi olla joko ketkä tai kutka.

Sekaparadigmojen haittana on niiden epäparisuus. On olemassa lukuisia esimerkkejä tapauksista, joissa kieli pyrkii sarjojensa yhtenäistämiseen ja yksinkertaistamiseen. Joskus pyrkimys johtaa tulokseen, joskus se jää vain yritykseksi. Esimerkiksi taivutuksen ori : oriin : oritta tilalle on sinnikkäästi pyrkimässä taivutustapa ori : orin : oria. Edellisen on harvinaisena sana- ja taivutustyyppinä vaikea pitää puoliaan pappi : papin : pappia ‑taivutteisten sanojen ylivaltaa vastaan.

Voisi ajatella, että ketä-ilmiönkin syynä on ollut tarve päästä eroon ku- : ke- ‑vaihtelusta. Valitsemalla ketä nominatiiviksi tähän tavoitteeseen päästäänkin. Valinta aiheuttaa kuitenkin uuden ongelman: sama muoto on nyt sekä nominatiivina että partitiivina. Kaiken lisäksi ketä on paitsi yksikön myös monikon partitiivi, ja esimerkiksi lause ”Ketä sä tarkotat?” voi viitata yhtä hyvin yhteen kuin useampaankin henkilöön. Ku- : ke- ‑vaihtelusta eroon pyrkiminen ei ehkä olekaan ketä-nominatiivin aiheuttaja. Selitysyritys on siis ollut turha. Vai onko sittenkään? Se saattaa nimittäin tarjota rakennusaineet toisenlaiselle selitykselle.

Äidinkielenään suomea puhuvalle ei puhekielen lause ”Ketä sieltä tulee?” ole ongelmallinen. Se on tulkittavissa vain yhdellä tavalla: ’keitä sieltä tulee’. Ruotsia äidinkielenään puhuvalle lause voi tuottaa pulmia. Suomen partitiivi on outo ja käsittämätön sija; sitä on vaikea pitää erossa nominatiivista. Kun monikkomuoto esimerkkitapauksessa lisäksi on aivan yksikön kaltainen, virhetulkinnan mahdollisuus kasvaa entisestään. Ei olekaan ihme, jos vieraskielinen antaa lauseelle ”Ketä sieltä tulee?” tulkinnan ’kuka sieltä tulee’. Hän hahmottaa ketä-muodon yksikön nominativiksi ja alkaa käyttää sitä yksikön nominatiivin tavoin. Lauseet ”Ketä puhuu?” ja ”Ketä soitti?” käyvät mahdollisiksi. Käyttötavasta tulee muoti, jonka myös suomea äidinkielenään puhuvat omaksuvat.

Ajatus, että ketä-käytäntö on lähtöisin ruotsinkielisten puheesta, ei ole omani. Sen on esittänyt mm. Heikki Paunonen helsinkiläissuomea koskevassa tutkimuksessaan Finskan i Helsingfors (Helsingfors två språk. Rapport 1. Meddelanden från institutionen för nordiska språk och nordisk litteratur vid Helsingfors universitet. Serie B nr 4. Helsingfors 1980. S. 27). Kyseessä on siis samanlainen kaksikielisten puheesta omaksuttu piirre kuin esimerkiksi kun-sanan käyttö relatiivipronominina (”Se on Lindström kun puhuu”).

Ketä-nominatiivi tunnetaan myös murteista (ks. karttaa). Siitä samoin kuin pronominista ketään ’kukaan’ on tietoja Lounais-Hämeestä ja muutamista Turun ja Porin läänin puolella olevista pitäjistä. Esimerkkejä: ”Ketä toi si oli?” (Tammela, Marjatta Varis 1964), ”Ketäs (= kukas) sen talon osti?” (Jokioinen, Reijo Laaksonen 1960), ”Kyäkin kautta tuli sit neek ketä myähästy” (Loimaa, Ilma Hakulinen 1937); ”Ny ei pärekkattoo teek kettää (= kukaan)” (Tammela, Leila Salonen-Purtanen 1980).

ketä ’kuka’
ketään ’kukaan’

kekä ’kuka’
kekään ’kukaan’

kuka : kunka : kuta

Murteiden ketä-alue on sen verran etäällä pääkaupunkiseudusta, että vanhassa Helsingin slangissa esiintynyttä ja nykynuorisonkin puheeseen periytynyttä ketä-nominatiivia tuskin voi pitää murrepohjaisena. Sekä slangin että murteiden ketä-ilmiöt ovat toisistaan riippumattomia. Slangin ketä on kaksikielisten puheesta lähtöisin, ja sen on aiheuttanut virhetulkinta: partitiivi ketä on tulkittu nominatiiviksi. Sama selitys voi murteissa koskea mielestäni vain Sauvon, Karunan ja Halikon ketä- ja ketään-nominatiiveja. Nämä pitäjäthän ovat ruotsalaisasutuksen lähellä. Sen sijaan Lounais-Hämeen ketä-ilmiölle on etsittävä toisenlaista selitystä. Huomiota kiinnittää se, että tällä alueella on ketä-nominatiivin rinnalla käytössä äänteellisesti läheinen pronomini kekä. Saattaisiko sillä olla osuutta ketä-nominatiivin syntyyn?

Kekä on kuka- ja ken-sanan synonyymi; itse asiassa se lienee kuka-sanan ja ke-vartalon risteymä. Sen varsinaista aluetta on Sydän-Häme, linjan Hämeenlinna–Tampere lounaispuoli. Eteläisimpiä pitäjiä ovat Loppi ja Loimaa. Lännessä alue ulottuu Satakunnan puolelle; pronomini kekään ’kukaan’ tunnetaan Laviassa ja Pomarkussa asti. Toinen kekä-alue on pohjoisessa, Oulun ja Kajaanin välimaastossa. Sanan käyttöä valaisevat esimerkiksi virkkeet ”Mees kattoon kekä siä tullee” (Teisko, Rauni Vornanen 1952) ja ”Kekä soom (= se on) polttanum mun tupakkani?” (Oulujoki, Matti Pääkkönen 1958).

Hämäläis-satakuntalainen kekä ulottuu siis etelässä ketä-nominatiivin alueelle. Tammelasta ja Loimaalta on tietoja kummastakin sanasta. Ilmeisesti kekä on sanoista vanhempi. Esimerkiksi Artturi Kannisto mainitsee sen vuonna 1902 ilmestyneessä tutkimuksessaan läntisen Etelä-Hämeen kielimurteesta (s. 175–176). Ketä-sanasta hän sitä vastoin ei puhu mitään.

Kekä-sanan partitiivina käytetään useimmiten muotoa ketä. Aivan kekä-alueen eteläreunassa – siis niillä seuduilla, joilla ketä-nominatiivi ja kekä esiintyvät rinnakkain – partitiivina on kettää, esimerkiksi ”Kettääs (= ketäs) sää oikeim mahrat tarkottaa?” (Loimaa, Raija Kouri 1968–70). Tästä muodosta on tietoja kolmesta pitäjästä: Tammelasta, Loimaalta ja Pöytyältä. Kahdentunut t muodossa kettää on mainittujen pitäjien murteessa odotuksenmukainen (vrt. sattaa ’sataa’, luppaa ’lupaa’); kirjakielistettynä kettää kuuluisi siis ketää. Pitkän ä:n voisi ajatella selittyvän niin, että koska ketä on edustanut kahta sijaa – nominatiivia ja partitiivia – on tullut tarve erottaa ne jollakin tavalla toisistaan. Ero on saatu aikaan lisäämällä ketä-muodon perään partitiivin pääte ä. Näin syntyneessä ketää-muodossa on itse asiassa kaksi partitiivin päätettä: vanha ‑ ja uusi ‑ä (vrt. monta, montaa). Se miten ketä-nominatiiviin aikanaan on tultu, jää toistaiseksi avoimeksi.

Ketää voidaan selittää toisinkin. Kyseessä ei olekaan ketä- vaan kekä-sanan partitiivi. Aivan samoin kuin kuka-pronominissa kekä-sanassakin vartaloa on pelkkä ku-, ke-; lopussa oleva ‑ka, ‑kä taas on liitepartikkeli. Kun sana taipuu, taivutuspäätteet tulevat heti vartalon perään ennen liitepartikkelia. Kekä-sanan partitiivi olisi siis ke-tä-kä. Ns. suffiksaalinen astevaihtelu on aiheuttanut kuitenkin sen, että liitepartikkelin k painottoman tavun jäljessä on heikentynyt ja kadonnut. Samasta syystähän esimerkiksi jotain-muodon -in yksinään edustaa liitepartikkelia ‑kin. Ketää-muotoa voidaan siis pitää kekä-sanan kielihistoriallisesti oikeana säännönmukaisena partitiivina. Muoto pyrkii kuitenkin kielitajussa hahmottumaan niin, että ketä- on sanan vartaloa ja ‑ä partitiivin päätettä. Tämän hahmottamistavan pohjalta onkin ollut helppo päätyä nominatiiviin ketä; saadaanhan esimerkiksi partitiivista pataa nominatiivi pata jättämällä pataa-muodon viimeinen a pois. Tällä tavoin, uskoakseni, on hämäläisen kekä-alueen eteläreunalla kekä-nominatiivi vaihtunut ketä-nominatiiviksi.

Kiinnitettäköön lopuksi huomiota vielä Kymenlaakson murteen edustukseen. Se poikkeaa yleiskielen ja useimpien murteiden edustuksesta siinä, että sekaparadigmaista ku- : ke- ‑vaihtelua ei esiinny. Koko paradigma on ku-vartaloinen: kuka : kunka : kuta jne. Esimerkiksi ”Kunkas likkoi työ oletten?”, ”Em muistak kuita ne muijat ol” (Iitti, Eeva Linden: Kaakkoismurteiden äännehistoria I s. 154). Olisi houkuttelevaa lähteä etsimään selitystä sille, miksi ku- : ke- ‑vaihtelu on Kymenlaaksossa hävinnyt ja miksi juuri ku-vartaloiset muodot ovat vieneet voiton. Selittäminen on tässä tapauksessa tarpeetonta. Ku- : ke- ‑vaihtelua ei Kymenlaaksossa ehkä koskaan ole ollutkaan, vaan pronomini kuka on aina taipunut nykyisellä tavalla. Olettamusta tukevat monet sukukielistämme. Niissä ku-vartalon käyttö muuallakin kuin nominatiivissa on verraten yleistä.
Matti Vilppula