Porilainen Antti Pekola kysyy kotikaupunkinsa paikannimien taivutuksesta. Kysymys on alun perin lähetetty monien Kielikellonkin lukijoiden tunteman Hiidenkivi-lehden Kurkistin-palstalle, mutta se sopii aiheensa puolesta paremmin Kielikellossa vastattavaksi. Antti Pekola kysyy ja nimistöntutkija Saara Welin vastaa:

Taipuuko yhdyssanan ensimmäisen osan adjektiivi? Sanotaanko Vanhakylän vai Vanhankylän, Uusitalon vai Uudentalon? Joskus on annettu ohje, että nimeä taivutetaan ”paikallisten olosuhteiden” mukaan. Tämä tuskin on nykyaikaa, kun koko Suomi on sama kieliyhteisö.

Kysyjä sivuaa todella laajaa ongelmaa, kun hän lopettaa kysymyksensä toteamukseen, että paikalliset olosuhteet eivät ole nykyaikainen peruste nimien muodon valintaan, koska koko Suomi on samaa kieliyhteisöä.

Tähän on ensin vastattava, että adjektiivialkuisten, yhdysrakenteisten paikannimien taivuttamisessa ja uusien muodostamisessa nimistönhuolto suosittaa edelleen paikallisen kielitunteen ja nimikulttuurin kunnioittamista. Kylien, talojen ja teiden nimiä tarvitaankin useimmiten itse paikalla, siellä missä nimet ovat syntyneet ja missä niitä on pitkään käytetty.

Alueellisten normien noudattaminen on nykyisin käytännössä kyllä jonkin verran hankalaa, kun vain osa suomalaisista asuu syntymäseudullaaan ja hallitsee luonnostaan asuinseutunsa perinteistä nimikäytäntöä. Erityisen vaikea on noudattaa paikallista traditiota silloin, kun puhuja tai kirjoittaja toimii toisaalla, ei itse paikkakunnalla. Sitä nimistöä, jota tarvitsee koko kieliyhteisö, ovat erityisesti kuntien nimet ja niiden asukkaiden nimitykset. Kielikellossa on aiemmin numerossa 1/1997 esitetty kuntien nimien taivutusluettelo (Teuvalle ja Temmekselle, Korppooseen ja Keminmaahan, ks Lue myös) ja numerossa 2/1998 kuntien nimistä muodostetut, suositettavat asukkaiden nimitykset.

Sanat vanha ja uusi ovat juuri niitä adjektiiveja, joita paikannimien alkuosana yleensä kaikkialla Suomessa taivutetaan. Nimen alkuosa mukautuu siis jälkiosan sijamuotoon, esimerkiksi Vanhankylän ja Uudentalon. (Sukunimissä käytäntö on ainakin osittain toinen.)

Viime vuosina on eri puolilla Suomea muodostettu paljon uusia tiennimiä, ja niiden joukossa on näkynyt myös mukautumattomia nimimuotoja, esimerkiksi ”Vanhakaupungintie”, ”Uusikyläntie”. Ne eivät vastaa näiden nimityyppien yleistä ja vakiintunutta, suomen kielen mukaista käyttöä, vaan suorastaan riitelevät sitä vastaan. Kongruenssiksi kutsuttu ilmiö eli adjektiivimääritteen mukautuminen pääsanansa sijamuotoon näyttää siis olevan ongelma muuallakin kuin Porissa.

Jo toistakymmentä vuotta sitten, Kielikellon numerossa 4/1987 Aino Sinisalo totesi artikkelissaan Uudellamaalla, Vanhassakaupungissa ja Pitkälläsillalla: ”Monet adjektiivialkuiset nimet, joiden alkuosaa on totuttu ennen taivuttamaan, esiintyvät puhutussa ja kirjoitetussa kielessä yhä useammin alkuosaltaan taipumattomana. Esimerkiksi Porin kaupunginosien nimien taivutus Vanhalla-Koivistolla ja Vähälläraumalla on vanhojen kieltä, nuoret sanovat Vanha-Koivistolla ja Vähäraumalla. Tämä varsinkin kaupungeissa ja taajamissa yhä yleistyvä käytäntö on selvästi osoitus siitä, että mukautumaton taivutus on kielessämme kuitenkin vielä melko nuori, joskin nopeasti leviävä ilmiö.” Kiintoisaa ja ehkä itse ongelman kannalta merkittävääkin on, että esimerkkeinä mainittiin juuri Porin nimet.

Antti Pekolan kysymyksen ensimmäinen esimerkkinimi Vanhakylä on taivutukseltaan ja nimenomaan porilaisesta näkökulmasta erityisen mielenkiintoinen. Porissa on tällä haavaa kadunnimiä, joiden taipumaton alkuosa Vanha- sotii muodoltaan sekä porilaista että yleissuomalaista ja yleiskielistä käytäntöä vastaan, esimerkiksi Vanhakoivistontie, Vanhalehdontie. Aito porilainen taivutustapa on vanhalkoivistol, ja siihen perustuvan Vanhalla-Koivistolla-mallin mukaan odottaisi, että tien nimi olisi Vanhan-Koiviston tie. (Erisnimi Koivisto tulisi aloittaa isolla kirjaimella.) Syynä siihen, ettei näin ole, voi – kumma kyllä – olla jälleen Porin oma murre. Sanan vanhan loppu-n jää nimittäin Porin murteessa kuulumattomiin, eikä niin käy vain paikannimissä ja vanha-sanassa, vaan genetiivin -n katoaa muutenkin hyvin usein, esimerkiksi ”sai sevottaa semmose tollo ittelles”, siis ’sai sekoittaa semmoisen tollon itsellensä [nimittäin marjoista ja ruisjauhoista syötäväksi]’.

Uusi-alkuisia nimiä on Porissa nykyisin alkuosaltaan sekä mukautuneita, kuten Uudenniityntie, Uudenpellontie, että mukautumattomia, esimerkiksi Uusijuovantie, Uusikoivistontie, Uusitalontie. Näiden mukautumattomien muotojen selitykseksi ei enää riitä porilainen genetiivin loppu-n:n kato. Esimerkiksi Uusi-Koivisto-nimeä on Porissa taivutettu uurekoivisto (Uuden-Koiviston) ja uurelkoivistol (Uudella-Koivistolla).

Jotain muutakin kuin paikallisen murteen vaikutusta siis kätkeytyy noihin sekä Porin paikalliskielen että suomen yleiskielen vastaisiin nimirakenteisiin Uusijuovantie, Vanhalehdontie jne. Se muu on kehityksen uutta suuntaa. Aika näyttää, jatkuuko se suuntaus, että paikannimen adjektiivialku jää mukautumatta pääsanansa taivutukseen. Jos se jatkuu, voimistuuko ilmiö vai onko muutos vähittäinen? Muuttuuko taivutus Uudessakylässä muotoon ”Uusikylässä” koko maassa vai joillakin alueilla? Entä ”Uusimaalla” ja ”Uusikaupungissa”?