Ville Elorannan ja Lotta Jalavan Sana sanasta on mainio kielikirja. Se kertoo pinnalta katsoen ja toki tosissaankin suomen sanojen alkuperästä, mutta samalla se vaivihkaa salakuljettaa lukijan tietoon suomen kielen rakenteen ja kehityksen. Se pyrkii samaan kuin Lauri Hakulisen klassikkoteos Suomen kielen rakenne ja kehitys, toki yleistajuisesti ja suurpiirteisesti.
Toisenkin esikuvan kirjalle voi osoittaa, nimittäin W. O. Renkosen teoksen Kulttuurin avainsanoja, joka käsittelee monipuolisesti lähinnä romaanisista kielistä periytyvien vierassanojen alkuperää. Molemmille kirjoille on myös ominaista pakinoiva ote. Sana sanasta käsittelee ohimennen vierassanojakin, mutta lähinnä suomen kielen muinaisuudesta juontuvia sanoja. Latinalaisperäiselle sanastoa kuvataan kolmella sivulla.
Viime vuosikymmenten sanastokirjoista kannattaa muistaa vielä Maija Länsimäen toimittama Sana kiertää. Kirjoituksia suomen kielestä sekä Jouko Vesikansan toimittama Nykysuomen sanavarat. Molemmat ovat usean tekijän artikkelikokoelmia.
Sana sanasta -kirjan tekijät ovat kokeneita asiantuntijoita. Jalava on tohtori suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen alalta, Eloranta tietokirjailija ja kielenhuoltaja.
Tuikea sensorinsilmäni ei havainnut kirjasta yhtään painovirhettä. Tuollainen tarkkuus ansaitsee korkean hatunnoston näinä uushuolimattomuuden aikoina.
Mutkatonta kielenkäyttöä
Mitä Sana sanasta siis sisältää sanojen alkuperätietojen lisäksi? Havaintoesityksen siitä, miten sanat syntyvät: johtamalla, yhdistämällä, lainaamalla, metaforan eli kielikuvan kautta, pejoratiivistumisen eli huonontumisen tietä, merkityksenmuutoksen avulla. Tätä kaikkea tapahtuu luonnostaan joka kielessä. Lisäksi sanastoa kehitellään tietoisesti niissä harvoissa kielissä, joille on luotu kirjakieli.
Sanatason lisäksi kirja esittelee suomen morfofonologisen vaihtelun ja ottaa kantaa kieliopillistumiseen. Myös kielten typologiasta puhutaan laajasti, samoin suomen nimistöstä. Lainasanat esitellään uusimpia myöten. Podcast, ”taskuradio-ohjelma”, on helppo tunnistaa lainaksi vieraiden äänteidensä takia. Mausteen nimi vanilja on sillä rajalla. Äänteet ovat tutut mutta sana tuntuu yksinäiseltä. Se paljastuu ranskasta ruotsin kautta saaduksi lainaksi, mutta ranskankin takana on espanja ja sen sana vainilla ’pieni palko’. Suuri palko on espanjaksi vaina; se tulee latinan sanasta vagina.
Kirjassa käytetyt kielitieteen termit on suomennettu osuvasti.
Vanhoja lainoja tavallinen lukija ei ilman etymologin apua tunnista. Kenellepä tulisi mieleen epäillä lainasanaksi vaikka täydeltä supisuomelta kuulostavaa sanaa köyhä. Vanhat germaanit sen ovat kuitenkin suomelle lainanneet. Lähtömuotona on voinut olla kantagermaanin skeuha, josta esi-isät ovat ensi töikseen pudottaneet pois alkukonsonantin. Nykyenglannista sanan löytää muodossa shy ’ujo’.
Lukija ei välttämättä pane kirjan rakennetta merkille, sitä kun ei mitenkään tähdennetä esimerkiksi otsikoinnissa. Muutenkin tekijät ovat selvinneet kiitettävän vähillä termeillä, eikä ammattislangia juuri näe. Puhekielestä ja slangista sen sijaan puhutaan paljonkin.
Ne kielitieteen termit, joita on käytetty, on suomennettu osuvasti. Niinpä kerrotaan, että johdin menettää produktiivisuutensa; toisin sanoen johdin menee pois muodista. Selvää suomea!
Kirja esittelee suomen lähimmät sukukielet meänkielen, kveenin ja karjalan. Kveeniä olen itse tottunut nimittämään kainuksi. Meänkieltä ja kainua tavallinen suomalainen ymmärtää kohtalaisesti, pohjautuvathan ne Peräpohjan murteisiin. Vienankarjalakin on melko ymmärrettävää.
Arvoituksellista nimistöä
Kirjan tärkeimpiä lähteitä ovat sanakirjojen ohella nykyetymologien kärkinimien kuten Ante Aikion, Petri Kallion ja Janne Saarikiven teokset. Myös oman aikansa etymologian grand old man Jorma Koivulehto (1934–2014) antaa vihjeitä vielä haudan takaa.
Milloin suomi tuli Suomeen? Vastaus on ollut vahvassa liikkeessä. Sata vuotta sitten ajateltiin, että muutto tapahtui ajanlaskun alun tienoissa Suomenlahden yli. 1960-luvulta lähtien sai kielitieteenkin puolella melko yksimielisen kannatuksen arkeologi C. F. Meinanderin tutkimuksista kimmonnut jatkuvan asutuksen näkemys. Sen mukaan suomi esiasteineen oli vaikuttanut Suomen kamaralla jo varhaisesta kivikaudesta lähtien.
Eloranta ja Jalava kannattavat uudelleen viriteltyä myöhäisen muuton teoriaa. Sen on tuonut esiin virolainen arkeologi Valter Lang, joka perustaa teoriansa arkeologian lisäksi genetiikkaan ja kielitieteeseen. Tämän uusimman tiedon valossa suomi tosiaan on saapunut Suomenlahden pohjoisrannalle lahden toiselta puolen vasta ajanlaskun alusta lähtien, pari tuhatta vuotta sitten. Saamelaiset olivat saapuneet jo varhemmin.
Suomen kamaralla on toki ollut pysyvää asutusta ennen suomalaisten tuloa. Ketkä täällä ovat asuneet ja mitä kieltä puhuneet, on hämärän peitossa. Alkuasukkaitten kielestä on jäänyt jälkiä niin suomeen kuin saameenkin. Suurten järvien nimet Saimaa ja Päijänne ovat edelleen arvoitus. Ne ovat ilmeisesti muinaiskielten perua, samoin niinkin keskeinen ilmiö kuin aurinko.
Kirja osoittaa, että suomen(kin) kielellä on vanhat juuret. Niitä voidaan kuitenkin jäljittää vain 5 000 vuoden takaiseen menneisyyteen, sitten jäljet katoavat. Niin katoavat muiltakin kieliltä viimeistään 6 000 ikävuoden kohdalla. Millaisia kieliä puhuttiin ihmiskielen synnystä lähtien muutaman sadan vuosituhannen aikana – emme tiedä.
Yksi yllättävä puute tässä mainiossa kirjassa on: siinä ei ole sanahakemistoa, joten sitä ei voi käyttää käsikirjana. Kuitenkin kirjassa esitetään alkuperän selvitys tai vähintään ikäys varovastikin arvioiden yli 2 000 sanalle. Hakemistolla varustettuna kirja olisi ollut kätevä etymologinen pikasanakirja. Nyt lukijan täytyy tiedonjanossaan kääntyä varsinaisten sanakirjojen puoleen, joko lapidaarisen Suomen sanojen alkuperän (1992–2000) tai Kaisa Häkkisen kokoaman kokonaisin lausein etenevän Nykysuomen etymologisen sanakirjan (2004). Verkossa on myös tuore koko ajan päivittyvä Suomen vanhimman sanaston etymologinen sanakirja: https://blogs.helsinki.fi/etymologinenverkkosanakirja(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun).
Ville Eloranta & Lotta Jalava: Sana sanasta. Suomen kielen jäljillä. Tammi 2021.
Lähteitä
Hakulinen, Lauri 1979 [1941, 1946]: Suomen kielen rakenne ja kehitys. Neljäs, korjattu ja lisätty painos. Helsinki: Otava.
Kainun institutti. https://www.kvenskinstitutt.no(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun). Luettu 10.10.2021.
Länsimäki, Maija (toim.) 1995: Sana kiertää. Kirjoituksia suomen kielestä. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus & Painatuskeskus.
Renkonen, W. O. 1954: Kulttuurin avainsanoja. Helsinki: WSOY.
Vesikansa, Jouko (toim.) 1989: Nykysuomen sanavarat. Helsinki: WSOY.