Perinnäisiä ammattisanaston huollon muotoja Virossa ovat termien luominen ja termejä koskevien suositusten antaminen termilautakunnissa. Yhtä vakiintunut on myös tämän työn perusta: yleisen kielenohjailun ja ammattikielten tai erikoiskielten ohjailun yhtenäisyys. Erikoiskielet ovat virolaisen näkemyksen mukaan kirjakielen osakieliä, joten erikoiskielten ohjailu on osa kielenohjailua. Jokainen ammattikielilautakunta ottaa huomioon kyseisen erikoisalan ja sen kielen erikoisuuksineen ja toisaalta sidonnaisuuden viron erikoiskielten kokonaiskenttään, samoin kirjaviroon kokonaisuudessaan.

Jos tahdomme menestyksekkäästi huoltaa nykyistä kehittyvää kirjakieltä, meidän pitää pakostakin panna paljon painoa erikoiskielen huollolle. Se johtuu kahdesta seikasta: erikoiskielten tärkeydestä nyky-yhteiskunnassa ja erikoiskielten suuremmasta muuttumisalttiudesta muihin osakieliin verrattuna. – Ehkä vain lehdistön kieli muuttuu yhtä nopeasti. – Siksi erikoiskieli vaatii myös kielenhuoltajilta nopeampaa reagoimista ja suurempaa huolenpitoa.

Ensimmäinen virolainen ammattikielilautakunta – matematiikan termien lautakunta – aloitti toimintansa vuonna 1908. Termilautakunnissa erikoisalan asiantuntijat ja kielitieteilijät toimivat yhdessä. Nykyisin erikoisalan kielilautakuntaan kuuluu tavallisesti 4–5, jopa kymmenkunta kielestä kiinnostunutta erikoisalan asiantuntijaa sekä 1–2 kielenohjailuun perehtynyttä kieli-ihmistä.

Työ on järjestetty tyypillisen ryhmätyön mukaisesti. Pidämme luonnollisena, että aloitteentekijät ja johtajat termilautakunnassa ovat erikoisalojen asiantuntijoita. Yli 20 vuotta sitten virolainen matemaatikko Ott Rünk kirjoitti erikoisalan asiantuntijan ja lingvistin yhteistyöstä seuraavaa: ”Ajatus tulee spesialistilta, niinpä spesialisti on tässä kaiken uuden siittäjä, ja hän on myös tulevaisuudessa tämän uuden pääasiallinen käyttäjä. Lingvisti voi kylläkin olla uuden termin synnyttäjä ja synnytysavustaja, samoin kriitikko, levittäjä ja popularisoija – –, mutta ei alkuperäinen siittäjä, sillä hänen näköpiirinsä hänelle vieraalla tieteenalalla ei tavallisesti ulotu niihin edessä oleviin työsarkoihin, joilla uudet tieteelliset ideat syntyvät.” Tämä vertaus kertoo sangen täsmällisesti, mikä osa kummankin puolen on täytettävä. Se kertoo myös, että termistön alalla yhdessä työskennellessään eri alojen asiantuntijat täydentävät toisiaan, auttavat toisensa kummankin alan rajoitusten yli.

Ammattikielilautakunta on siis kollektiivinen elin, joten sen toiminta on raskassoutuista mutta samalla myös arvostettua. Työryhmän ehdotuksilla on suuremmat edellytykset levitä ja juurtua kuin yksityisen henkilön ehdotuksilla.

Käsite ja ilmaisu

Terminologian teorian vaatimusten mukaisesti tosiasiallinen käytäntö lähtee viron termistön huollossa erikoisalan käsitteistöstä, ja käsitteitä varten etsitään sopivat kielelliset ilmaisukeinot. On olemassa kaksi autonomista järjestelmää, erikoisalan järjestelmä ja kielen järjestelmä, ja nämä kaksi on saatava keskinäiseen vastaavuuteen, esimerkiksi geologian käsitteet ja kirjaviro. Kumpikin järjestelmä on olemassa, kumpikaan ei ole mielivaltaisesti uudelleen konstruoitavissa. Yhteensovittamista edistää, jos kumpaakaan ei ole muotoiltu jäykäksi eikä niitä käsitellä jäykkinä.

Nykyinen viron kirjakieli kykenee omista mahdollisuuksistaan lähtien täysin täyttämään kansan tarpeet millä elämänalalla tahansa. Niinpä termityössä ei aiheuta vaikeuksia se, ettei viron kirjakielellä riittäisi välineitä niiden käsitteiden ilmaisemiseksi, joita yhä syvenevä tieteellinen tietämys luo. Sovitusvaikeudet syntyvät tavallisesti siksi, että termistösysteemeillä on tiukempi rakenne kuin kansalliskielen sanaston muilla osilla. Erikoisalan systeemin ilmaisemisen nimissä tulee erikoiskieleen myös sellaisia rakenteita, jotka helposti vievät sen liian kauas ”luonnollisesta” yleiskielestä.

Erikoiskielet – yleiskieli

Erikoiskielen ja yleiskielen erojen pitää pysyä kohtuullisissa rajoissa. Riippuu paljolti erikoisalasta ja sen perinteistä, kuinka suuri ero saa olla. Esimerkiksi atomifysiikan termistössä voidaan sallia paljon sellaista, minkä erikoisala sanelee. Mutta kasvi- ja eläintieteen nimistössä, joka tukeutuu vuosisatoja vanhaan kansankieleen, pitää systematiikan ilmaisussa olla varovaisempi, jottei kielelle tehdä väkivaltaa. Viron kansankielellä onkin ollut biologialle runsaasti annettavaa, ja toisaalta keinotekoisuus ei ole näillä aloilla sopivaa.

Virolaiset ammattikielilautakunnat noudattavat kielen omaperäisyyden säilyttämisen periaatetta. Kuinka tämä selittyy aikana, jolloin koko maailmassa puhutaan yhä enemmän tieteen kansainvälisestä luonteesta ja siitä, että kansainvälinen aines liittää eri kielten termistöjä toisiinsa? Ovatko virolaiset erikoiskielen huoltajat todellakin vielä viimeisinä mohikaaneina puristeja? Ei, mutta heidän mielestään erikoiskäsitteitä voidaan ilmaista vaihtoehtoisesti kolmella tavalla: 1) omalla sanalla, 2) vieraalla sanalla tai 3) rinnakkain omalla ja vieraalla sanalla.

Oma vai vieras sana?

Sisällölliseen kieltenväliseen harmoniaan (interlingvaalisuuteen) on jo päästy, kun vallitsee käsitejärjestelmien yhtenäisyys (esimerkiksi kansainväliset sopimukset sähkötekniikassa). Siihen voi liittyä muodollinenkin interlingvaalisuus, mutta vain sillä tavoin, ettei huononneta yhdenkään kansalliskielen toimintaa viestintävälineenä. Lautakunnan tulee tehdä tietoinen valinta ensimmäisen, toisen ja kolmannen vaihtoehdon välillä.

Sopivan suuruinen ja kontrolloitavissa oleva vieras aines voi rikastaa kieltä, mutta ei enää vieraan aineksen liiallisuus, hallitsematon vieraan aineksen virta. Siksi erikoiskielten ohjailu Virossa painottaa oman ja vieraan aineksen tasapainon tärkeyttä. Oman aineksen osuutta on kuitenkin pidettävä jonkin verran tärkeämpänä, jotta vieraat ainekset eivät pääse rikkomaan kielen rakennekokonaisuutta.

Todellinen tasapaino kullakin erikoisalalla riippuu paljolti erikoisalasta itsestään. On täysin selvää, että esimerkiksi kemiallisten yhdisteiden nimitykset ovat missä tahansa kansalliskielessä kansainvälisiä sanoja (jokainen valtio, joka on kansainvälisen kemian liiton jäsen, on velvollinen seuraamaan kansainvälisiä nomenklatuuriohjeita). Esimerkiksi pedagogiikassa, erikoisalalla, jonka kanssa laajat joukot joutuvat tekemisiin, on tilanne toisenlainen. Kasvatustieteilijöitä on kylläkin vähän, mutta ajatellaanpa sitä, kuinka paljon on opettajia ja lasten vanhempia. Siksi pedagogiikan termilautakunta pyrkii tietoisesti siihen, että ammattikielessä olisi runsaasti omia termejä, jotka ilmaisevat käsitteen sisällön selkeästi.

Kirjavirossa kokonaisuutena ja myös erikoiskielissä pidetään hyveenä lyhyyttä ja siihen sidoksissa olevaa tiiviyttä – tietenkin sillä ehdolla, ettei selvyys kärsi. Pitkät termit eivät edistä kommunikaatiota. Mutta viisaus aina vain kasvaa maailmassa, ja kaikkea jäsennellään yhä hienommiksi osiksi. Jokainen jäsennysaskel lisää erontekoja ja kasvattaa siten termejä pitemmiksi. Kun näin saatua pitkää termiä on käytettävä usein, se ei enää vastaakaan vaatimuksia. Pitkille motivoiduille termeille tarvitaan lyhyempiä variantteja, esimerkiksi termin põlevkivituhkbetoon ’palavankiventuhkabetoni’ variantti on kukeroon ja termin elektronarvuti ’tietokone’ lyhyempi rinnakkaisnimitys on raal. Pitkillä termeillä voi olla myös kontekstuaalisia lyhyempiä variantteja, jotka on muodostettu joko jättämällä jokin osa pois tai tekemällä muita vähäisempiä muutoksia.

Hyvän termin piirteitä

Termien lyhyyden ja tiiviyden tavoittelu ei ole päämäärä sinänsä. Sen taustalla on tieto, että lyhyet, tiiviit termit ovat erikoiskielen joustavuuden edellytyksiä. Samasta syystä on jo termilautakunnassa hyödyllistä ajatella pitkien termien lyhyempiä ”arkivariantteja”. Lyhyitä variantteja syntyy myös itsestään, mutta tällaiset eivät aina suinkaan vastaa kirjakielen vaatimuksia. Siksi myös pitkiä termejä korvaavien lyhyiden varianttien pohtiminen kuuluu viron termilautakunnissa työskentelyperiaatteisiin.

Seuraava periaate on, että termiä on kokeiltava myös tekstissä. Termien todellinen käyttöympäristö ei ole sittenkään erikoissanakirja vaan erikoisalan teksti. Ammattikielilautakunnalla ei tavallisesti ole tarpeeksi aineistoa, jotta se voisi päättää, sopiiko termi luontevasti tekstiin. Jotkin lautakunnat julkaisevat käsittelemänsä termit aihepiireittäin asiantuntijoille tarkoitetussa julkaisussa, ja vasta myöhemmin, kun termejä on kokeiltu teksteissä ja niistä on kertynyt mielipiteitä, laaditaan sanakirja, joka jo ohjaa syvemmälti erikoisalan kielenkäyttöä.

Sanasto vai teksti?

Ammattikielilautakunnat ovat työskennelleet tekstien parissa vielä suhteellisen vähän, enimmäkseen on toimittu sanastotasolla. Mutta hyvät termit yksinomaan eivät ole riittävä takuu ammattikielen toimivuudesta.

Täytyy tunnustaa, että se ammattikieli, jota enemmistö Viron erikoisalojen spesialisteista käyttää, ei ole kovinkaan hyvää. Kuitenkin suurin osa niistä, jotka työskentelevät termilautakunnissa, kirjoittaa kyllä hyvää erikoisalan tyyliä ja hallitsee laajan sanavaraston. Ennen kaikkea tämä johtuu siitä, että lautakunnissa työskentelee ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita kielestä ja pitävät sitä arvokkaana ja jotka täydentävät jatkuvasti tietojaan kielestä. Toiseksi lautakunnassa toimiminen kehittää heidän kielenkäyttöään. Se opettaa kiinnittämään huomiota omien ajatusten täsmälliseen, selkeään, kirkkaaseen ilmaisemiseen. Se on tavallaan termistökurssi, kielikoulu.

Termilautakunnissa toimivilla ihmisillä on suuri vaikutus ammattikieleen. Lautakuntaan kuuluu tavallisesti erikoisalansa johtavia ja paljon kirjoittavia asiantuntijoita. He ovat usein vielä korkeakoulunopettajia, mikä taas merkitsee erittäin suurta ja vastaanottavaista vaikutuskenttää. He ovat paras kanava työn tulosten juurruttamiseksi erikoisalan ammattikieleen. Termilautakunnissa toimineet yliopiston ja instituutin opettajat ovat esimerkiksi onnistuneet vakiinnuttamaan tuoreeltaan patentoimisen, valaistustekniikan ja defektologian uudistetun termistön. Tämä on varsin olennainen puoli erikoisalojen sanastotyössä, sillä mitä hyötyä on keksiä kaikenlaista hyvää, jos se ei pääse todelliseen käyttökieleen asti.