Ville Juhani vai Marlo Kornelius, Laura Maria vai Jasna Katriona?
Julkaisuja 2/1993

Saara Welin

Ville Juhani vai Marlo Kornelius, Laura Maria vai Jasna Katriona?

Sitä mukaa kuin lapset ovat käyneet harvinaisiksi, on lasten nimien valinta tullut heidän vanhemmilleen tavattoman tärkeäksi. Ilmiö ei ole yksinomaan suomalainen, vaan se on tuttu myös muualla, ainakin Euroopan monissa maissa. Etunimien valintaan soveltuvaa aineistoa kaivataan kyltymättömästi.

Kirjakaupoissa ja kirjastoissa tunnetaan hyvin etunimilähteiden vilkas kysyntä. Kumma olisi, jos tieto ei olisi kantautunut myös kirjankustantamoihin. Suurilla suomalaisillakin kustantamoilla on nyt kullakin etunimikirjansa, kun Tammi viime vuonna julkaisi omansa, Eeva Riihosen teoksen Mikä lapselle nimeksi?

Kirjansa aakkoselliseen nimiluetteloon Eeva Riihonen on sisällyttänyt hyvin erilaisia aineksia. Sen runkona ovat sekä suomen- että ruotsinkielisen ja ortodoksisen kalenterimme sisältämät nimet. Useista nimistä on esitetty myös tieto Ruotsin kalenterin mukaisesta nimipäivästä.

Lisäksi on otettu mukaan joitakin vasta hiljattain keksittyjä suomalaisia nimiä sekä paljon sellaisten kotoisten nimien kansanomaisia puhutteluvariantteja, joiden virallisetkin asut ovat muutaman sukupolven ajan olleet lähes käyttämättömiä.

Merkittävän osan nimiartikkeleista muodostavat monenmoiset ulkomaiset etunimet. Mukana on sekä tuttuja että meillä harvinaisia ja upouusia kansainvälisiä etunimiä. Kirjan alussa tekijä mainitsee esittävänsä vieraita nimiä esimerkkeinä muiden kielialueiden ja nimikulttuurien etunimistä. Itse nimiartikkeleissa ei useimmiten kuitenkaan ole mitään huomautusta, joka erottaisi vieraan, esimerkkinä mainitun nimen muista.

Suomenkielisten etunimien uutuudet ovat enimmälti peräisin tekijän aiemmin toimittamista lehtiartikkeleista. Niiden värikkäästi rönsyilevää ainesta hän on kirjaa toimittaessaan kyllä seulonut reippaasti. Mielikuvituksellisimpien keksintöjen lisäksi pois ovat onneksi jääneet mm. kyseenalaiseen muotiin tulleet ranskalaiset ja angloamerikkalaiset C- ja Ch-alkuiset naisten nimet. Kirjan ainoa C-alkuinen nimiartikkeli on Carelia, ja sekin turha, koska Karelia on omana artikkelinaan.

Nimioppaansa alun tekstijaksossa Eeva Riihonen antaa tarpeellisia käytännön tietoja ja opastaa lasten vanhempia välttämään niitä hankaluuksia, joita huono nimenvalinta voi aiheuttaa. Siinä yhteydessä hän esittää ne tärkeät syyt, joiden perusteella vanhempien ehdottama nimi saattaa olla rekisteriviranomaisen mielestä viralliseksi etunimeksi kelpaamaton. Todetaan, että etunimeksi ei voida Suomessa hyväksyä nimeä, joka muodoltaan tai kirjoitustavaltaan on kotimaisen nimikäytännön vastainen. Poikalapselle ei myöskään voida antaa naisennimeä eikä tytölle miehennimeä. Sukunimeä ei liioin voi hyväksyä etunimeksi.

Opaskirjan tehtävää ajatellen nämä tiedot ovat perin tärkeitä. Valitettavasti vain alun hyödyllinen tekstijakso ja varsinaisen nimiluettelon sisältö ovat paikoin kovin irrallaan toisistaan. Kaikki etunimen etsijät eivät malta kiinnostua yleisestä johdanto-osasta, eivätkä alussa esitetyt huomautukset pysy helposti niidenkään mielessä, jotka lukevat kirjan kannesta kanteen.

Nimiartikkelit on esitetty kahtena ryhmänä, tyttöjen ja poikien niminä. Kirjoittaja on siis kunkin nimen osalta ratkaissut silloin tällöin esiintyvän kysymyksen, kumman sukupuolen nimestä on kyse. Hän ei ole kommentoinut näitä ratkaisujaan tai viitannut mahdolliseen ongelmaan.

Poikien omaperäisinä niminä esitetään esimerkiksi Kuura, Pyry ja Timjam. Näistä Pyry on kyllä jo käytännössä valikoitunut pojan nimeksi, mutta suosionsa alkuvuosina sitä annettiin tytöillekin. Onko Kuura sen selvemmin pojan nimi? Timjam-nimisiä ei ole Suomessa kaikkiaankaan monta, mutta heistäkin osa on tyttöjä, osa poikia. Tästä ongelmasta, joka koskee juuri uusia suomalaisia nimiehdotuksia, olisi ollut tarpeen erityisesti mainita kunkin nimen artikkelissa.

Myöskään eräitä virallisten nimien arkityylisiä puhutteluvariantteja, esimerkiksi Rike (< nimestä Risto), Eppu (< Eemeli tai Eerik), Heppu (< Henrik), ei ole määritelty naisen tai miehen nimeksi. Mikä lapselle nimeksi? esittää nämä poikien niminä, mutta todellisuudessa niitä käytetään lempinimimuunnoksina myös naisten nimistä. Tunnettua on, että tämäntyyppisiä variantteja on viime aikoina lasten – kumpaakin sukupuolta olevien – virallisiksi nimiksi yhtäällä hyväksytty mutta toisaalla hylätty kotimaisen nimikäytännön vastaisina.

Jotkut ehdotetut etunimet eivät ole sopivia sen tähden, että ne ovat entuudestaan tunnettuja sukuniminä, kuten Almi, Ilves ja Neva. Hylätyksi tulemisen vaaraan ei näissäkään artikkeleissa viitata.

Samaan tapaan kuin Kustaa Vilkunan klassisissa etunimikirjoissa tekijä esittelee tämänkin kirjan muutamissa nimiartikkeleissa henkilöitä, joilla on kyseinen etunimi. Osa nimien haltijoista on kirjoittajan tuttavia, toiset taiteilijoita ja muita julkisuuden henkilöitä. Tähän ryhmään on päässyt mukaan epävirallisiakin etunimiä, ns. taiteilijanimiä kuten Titvi ja Päikki.

Sivumäärää kartuttaa almanakkanimien – myös eräiden nykyisin jokseenkin käyttämättömien – runsas variantisto. Itsenäisinä artikkeleina esitetään sellaisia kansanomaisia nimimuotoja kuin Arttuuri, Arviiti, Arviitti, Penhartti, Pransu; Alliina, Hilta, Lispetti. – Nikolai-nimen muunnokset esitetään 15 itsenäisenä nimiartikkelina, Mikaelista niitä on syntynyt 17, Mariasta lähes 20. Ei ihme, että kirjaan on kertynyt sivuja 373, alun tekstiosa mukaan luettuna.

Paitsi ylirunsas kansanomaisten muunnosten valikoima nimiartikkelien määrää kasvattaa myös pelkkien kirjoitusasujen kirjavuus. Se on sinänsä suomen kirjoituskäytännön yksi-ilmeisyyttä ajatellen kiintoisa ilmiö, mutta opaskirjassa turha, jopa harhaan johtava.

Kenen etu voisi olla, että yhdestä kunnon nimestä pelmahtaisi yleiseen viralliseen käyttöön sellainen kirjoitusvarianttien parvi kuin esimerkiksi Ulrika, Ulrike, Ulriika, Ulriikka, Ulrikka, Ulrikke, Ultriikka? Koska jokainen näistä esitetään kirjassa omana artikkelinaan, kirjoittaja kai tarkoittaa, että ne olisivat tasavertaisia vaihtoehtoja, kun mietitään, mikä tyttärelle nimeksi. Niin ainakin lukija helposti ymmärtää.

Tarjottavien nimien runsautta tällä kurin kyllä lisätään; kaikkiaan nimiä ilmoitetaankin olevan 2 900 ynnä näytteet ulkomaalaisista nimistä.

Kirjan nimivalikoiman kaikkinaisen paljouden perusidea tuntuu olevan lähtöisin siitä joidenkin vanhempien toiveesta, että oman lapsen nimen tulisi olla kaikista muista tarkoin erottuva, lähes ainutkertainen. Mutta onko järkevää ruokkia tätä ehkä osin tiedostamatontakin pyrkimystä? Se näyttää samalla ajavan lasten vanhempia yhä rasittavammaksi käyvään runsauden pulaan ja muodinomaiseen erikoisuuden tavoitteluun.

Ja toisaalta: mahtavatko vanhemmat sittenkään löytää tästä teoksesta ehkä odottamaansa todellista lisää suomalaisen lapsen etunimivaihtoehtojen valikoimaan? Minusta ei siltä tunnu. Niukkasisältöisten nimiartikkelien paljous ja väljä taitto ovat tuottaneet kyllä paksun kirjan, mutta sen anti on osaksi näennäinen.

Mikä lapselle nimeksi? olisikin kaivannut liikojen varianttien, kirjoitusasujen ja muutoin marginaalisten etunimiehdokkaiden kriittistä karsimista. Jäljelle jäävä aines sisältää todella käyttökelpoista uutta etunimistöä verraten vähän. Juuri nykyisin saattaa tuntua siltä kuin uusia nimiä tarvittaisiin runsaasti, koska käytössä oleva etunimistömme on viime vuosina jatkuvasti kasvanut. Aika näyttää, kuinka kauan tämä suuntaus jatkuu ja millä keinoin tarve onnistuneimmin tyydytetään.

Kauniissa esipuheessaan Eeva Riihonen kirjoittaa, että tämä kirja on syntynyt rakkaudesta, mielenkiinnosta ja uteliaisuudesta nimiin. Sitä ei voikaan epäillä. Kirjoittajan innoittuneisuus välittyy kyllä lukijallekin. Kun hänen tyylinsä on lisäksi toimittajamaisen nasevaa ja sujuvaa, Mikä lapselle nimeksi? on varmaan monelle helpompaa luettavaa kuin saman alan aikaisemmat, tieteellisesti painavammat teokset.

Eeva Riihosen nimiä kohtaan tuntema kiinnostus on tuottanut kirjan alkuosaan myös todella tuoretta tietoa, sellaista mitä on turha etsiä aiemmista julkaisuista.

Erityisen kiinnostava on katsaus vieraisiin nimikulttuureihin. Niistä olisi ehkä ollut kirjoitettavissa enemmänkin, koska Riihonen on nähnyt paljon vaivaa etsiessään näitä tietoja lähetystöistä, tiedotustoimistoista, ystävyysseuroista ja monelta muulta taholta.

Lyhyissä maittaisissa artikkeleissa kuvataan kunkin maan etunimikäytäntö, nimen valinnan mahdollisuudet ja rajoitukset ym. Mukana ovat mm. naapureistamme Ruotsi, Tanska, Viro, IVY (lähinnä Venäjä) ja useat muut Euroopan maat sekä eksoottisemmista Meksiko, Yhdysvallat, Japani, Kiina ja Nepal.

Näistä katsauksista näkyvät eri maiden väliset suuret erot virallisen etunimen valintamahdollisuuksissa. Ääripäitä ovat toisaalta Yhdysvallat, jossa etunimen valintaa ei ole rajoitettu millään tavoin, ja toisaalta Puola, jossa virallinen luettelo sisältää vain 300 nimeä, tai Japani, jossa on 2 000 sallittua nimeä, ja Tanska, jossa hyväksytään 6 000 eri etunimeä.

Myös yksittäisten etunimien merkitys ja aihepiirit eri nimikulttuureissa ovat kiehtovaa luettavaa. Yhtäällä etunimen merkityssisältö vaatii tulkinnakseen kokonaisen lauseen, kuten heprealaisissa nimissä, toisaalla nimet saattavat merkitä voittoa, rohkeutta tms. toivottua ominaisuutta kuten vanhat skandinaavisten tarujen ja saagojen nimet. Joissakin maissa on tapana uskollisesti noudattaa suvun nimitraditiota, toisissa nojaudutaan edelleen vanhan pyhimyskalenterin nimivalikoimaan. Jossain suositaan erityisesti kuninkaallisten nimiä, ja monissa maissa – siis muuallakin kuin meillä – kaimoja saavat julkisuudessa usein esiintyvät urheilijat, artistit ja muut idolit.

Lukijoille esitellään myös pieniä havainnollisia tilastoja tai ehkä paremminkin luetteloita useiden maiden suosituimmista etunimistä. Suomen suosituimpia etunimiä 1991 edustaa tilasto tamperelaisten lasten nimistä. Samoin esitellään maamme ruotsinkielisten, lappilaisten, ortodoksien, juutalaisten, romanien, vietnamilaisten, iranilaisten ja somalien suosikkinimiä.

Näiden mielenkiintoisien alkujaksojen tietolähteet olisivat ansainneet päästä tarkemmin näkyviin, kun kyseessä on uutta, aiemmin julkaisematonta tietoa ja osaksi uusia tilastotietoja. Sama puute koskee itse etunimiartikkeleiden taustoja. Teoksen lähdeluettelo on niidenkin tietojen osalta perin suurpiirteinen. Vaikka kyseessä on suurelle yleisölle tarkoitettu populaari teos, pitäisi lukijan voida nähdä, minkälaisiin lähteisiin nimiartikkeleiden joskus hämmästyttävät selitykset perustuvat.

Mikä lapselle nimeksi? alkaa esipuheella, jonka otsikkona on ”Jokaisella etunimellä on tarina”. Siinä kirjoittaja ilmoittaa, että kirja ei ole kielitieteellinen tutkielma eikä kaikki etunimet kattava kokoomateos, vaan tavallisille vanhemmille tarkoitettu opas nimen valintaan. Alkujaksojensa ansiosta kirjasta tuli kuin tulikin ainakin yhtä onnistunut tuoreiden tietojen kokoomateoksena kuin apuneuvona niille, jotka etsivät lapselleen tuttujen mahdollisuuksien lisäksi uusia, luontevia ja hyvin toimivia etunimiehdokkaita.

 

Eeva Riihonen: Mikä lapselle nimeksi? Kustannusosakeyhtiö Tammi. Hämeenlinna 1992. 373 sivua.
Saara Welin