Viestinnän vivahteita
Artikkeli 3/2000

Elina Heikkilä

Viestinnän vivahteita

Vielä saattaa elää perinteinen mielikuva kielentutkijasta, jonka puheessa sinkoilevat translatiivit ja instruktiivit ja joka silmät kiiluen keräilee outoja murresanoja. Moni tutkija on kuitenkin kiinnostunut aivan tavallisista arkielämän viestintätilanteista. Tutkimus voi käynnistyä vaikkapa siitä hiljaisesta ihmetyksestä, jota kuka hyvänsä tuntisi seuraavanlaisissa tilanteissa.

Kautta rantain

Kielentutkijalle koitti pääsiäisloma. Hän suuntasi kulkunsa pääkaupunkiseudun tuntumassa sijaitsevalle järviylängölle, pystytti telttansa syrjäiseksi luulemansa metsälammen rantaan ja istuutui vesirajaan seuraamaan, miten jäät hupenivat silmissä.

Samaiseen lammenrantaan osui retkeilijäseurue toisensa jälkeen. Yksi niistä kiinnitti erityisesti kielentutkijamme huomion. Seurue koostui kahdesta nuorestaparista epälukuisine lapsineen, ja toiseen perheeseen näytti olevan tulossa lisäystäkin. Kun muut asettuivat virittelemään nuotiota ja teroittamaan makkaratikkujaan, toinen vaimoista lähti tutustumaan lähiympäristöön. Makkaratikut olivat jo hyvässä terässä, kun hän palasi kehuen jo tullessaan seuraavan nuotiopaikan etuja. ”Mutta”, hän sanoi, ”ei meidän tarvitse siirtyä sinne.” Niinpä muut jatkoivat rauhassa ruokavalmistelujaan.

Rouva ei asettunutkaan joukon jatkoksi. Hän toisti – äskeistä painokkaammin – ettei hän suinkaan tarkoittanut, että seurueen pitäisi siirtyä toiseen paikkaan. Tosin se oli kaikin puolin parempi, näköala oli kauniimpi ja taisi siellä olla vähemmän väkeäkin. Rouvan maalailtua aikansa seuraavan paikan erinomaisuutta hänen puolisonsa ymmärsi lopulta vihjeen, keräsi kamppeet ja lapset ja lähti talsimaan kohti tätä ideaalista leiripaikkaa. Toinen pariskunta jättäytyi hieman jälkeen. Kun raskaana oleva vaimo kampeutui pystyyn istuimeltaan, kielentutkija kuuli heidän jupisevan keskenään, että aina tuo Maija (nimi muutettu) saa tahtonsa läpi, vaikkei mitään vaadikaan. Niin seurue katosi kielentutkijan näkö- ja kuulopiiristä.

Maija ei suoraan ehdottanut, että lähdettäisiin. Hänen epäsuora väsytystaktiikkansa oli ilmeisen tehokas, ehkä suoraa käskyä parempikin. Kielentutkijan mieleen muistui vanha tarina vesipisaroista, jotka kovertavat kiveen kuopan.

Mutkat suoriksi

Kielentutkija palasi virkistyneenä lomaseltaan ja kallisti lounaspöydässä myötätuntoisen korvansa työtoverin puoleen. Tämä kertoi pikkusiskonsa uhkaavasti lähestyvistä ylioppilasjuhlista. Perheen naisväki oli pohtinut, leipoako omin väin vai turvautuako leipomon tuotteisiin. Toisaalta lankomies oli naimisissa opinkäyneen kylmäkön kanssa – kenties tällä olisi hyviä vinkkejä ylioppilaskahvien tarjoiluun?

Kun ylioppilaan isosisko vasta aprikoi, kehtaisiko kälyltä kysyä neuvoa vai tulkitsisiko tämä neuvonpyynnön ammattitaitonsa häpeälliseksi riistämiseksi, isonsiskon puoliso vetäisi mutkat suoriksi ja ilmoitti velipojalle, että vaimon palveluksia tarvittaisiin. Kohta reipas kylmäkkö jo soittikin ja selvitti ammattilaisen ottein, kuinka montaa sorttia oli tarkoitus tarjota ja millaiselle vierasjoukolle. Ylioppilaan isosisko ei voinut muuta kuin ihmetellä asioiden saamaa käännettä.

Arvoisat lukijat päätelkööt itse, oliko edellä kerrotussa tapauksessa kyse naisellisen ja miehisen viestintästrategian eroista vai mistä. – Kolmannessa tapauksessa kielentutkija oli itse asianosaisena.

Erillinen ohje

Kesäloma lähestyi, ja kielentutkija tiesi passinsa vanhenevan tuota pikaa. Edessä oli siis uuden hankkiminen, mikäli mieli matkustaa sinne, minne hän mieli. Kielentutkija mietti, kelpaisivatko hänen viimesyksyiset valokuvansa passiin. Selvittääkseen asian ennen tiskille jonottamista hän laittautui erikseen poliisiasemalle noutamaan passihakemuslomakkeen, josta arveli valokuvaa koskevien määräystenkin selviävän.

Lomakkeeseen oli merkitty millin tarkkuudella, minkä kokoinen kuvan (mieluiten mustavalkoisen) pitäisi olla. Kääntöpuolelta löytyi täyttöohje, jossa todettiin lakonisesti, että valokuvan tuli olla mieluiten mustavalkoinen sekä erillisen ohjeen mukainen. Mieluiten mustavalkoinen – siis värikuvakin kelpaisi? Erillisen ohjeen mukainen? Ei mitään ohjetta seinällä tai kirjoitustasolla – tarkoitettiinko siis erillisellä ohjeella etupuolen millimääriä? Tiskin takana istuva poliisimiesten ja ‑naisen rivistö ei osannut auttaa.

Tiskin alta

Kielentutkijamme päätteli rohkeasti, että hänen valokuvansa kelpaisivat, leikkeli ne tunnontarkasti säädettyihin mittoihin ja saapui jonottamaan muiden passia, ajokorttia ja henkilökorttia halajavien kanssa. Runsaan puolen tunnin jonottamisen jälkeen hän pääsi asioimaan virkailijan kanssa. Silloin – yllätys, yllätys – virkailija leväytti tiskin alta tuon salaperäisen ”erillisen ohjeen”. Siitä kävi ilmi, että kielentutkijan kuvat olivat mahdottomat passiin – eivät siksi, että hänen kasvonsa näkyisivät kuvassa liian pieninä, vaan siksi, että tausta oli liian tumma.

Kielentutkija kysyi, eikö ohje voisi riippua seinällä hakemuslomakepinojen vieressä, niin että passinhakijat osaisivat etukäteen hankkia oikeanlaiset kuvat. Tuskin hän oli ainoa asiakas, joka ei tiennyt, millaiset vaatimukset passikuvalle asetetaan. Virkailija vastasi hämmästyneenä, että moinen menettely ei ollut juolahtanut kenenkään mieleen mutta olisihan se mahdollista.

Koska kielentutkija ei ryhtynyt rettelöimään, virkailija armahti häntä, neuvoi käymään äkkiä otattamassa oikeanlaiset kuvat ja lupasi, että hän pääsisi jonon ohi liittämään kuvat hakemukseensa. Kielentutkija kiiruhti kuva-automaattikoppiin ja palasi kotvan kuluttua muassaan juuri niin pöllähtäneen näköiset kuvat, kuin automaattikuvat tapaavat olla.

Kun kielentutkija aikanaan kävi noutamassa uutukaisen passinsa, seinällä ei edelleenkään näkynyt valokuvaohjetta. Hän avasi passinsa ja totesi, että tausta oli nyt vaaditun vaalea. Hän kuitenkin epäili, että passikuvan perusidea jäi toteutumatta: tuskin häntä kuvasta tunsi.

 

Elina Heikkilä työskentelee Kielitoimistossa kouluttajana.

Elina Heikkilä