Kun 1960-luvun lopulta lähtien alettiin väläytellä vuonna 1938 hyväksytyn virsikirjan uudistamisen välttämättömyyttä, keskeisiksi syiksi esitettiin käytöstä pois jääneiden virsien turha painolasti ja uusien, ajankohtaisten virsien tarve. Meidänkin maamme oli sodan jälkeisinä vuosikymmeninä kokenut suuren yhteiskunnallisen murroksen, teollistumisen ja kaupungistumisen, ja siksi alettiin huolestua siitä, ettei etenkään maatalousvaltaiseen yhteiskuntaan liittyneitä virsiä enää mielletä oikein. Eri tahoilta tulleissa uudistustoiveissa oli kuitenkin aina ennen muuta esillä virsien kieliasun uudistamisen tarve. Se ei ole ihmekään, sillä vuoden 1938 virsikirja edustaa 1920- ja 1930-luvun runokieltä, ja kieli yleensä samoin kuin runotyyli on viidessäkymmenessä vuodessa ehtinyt muuttua paljon.

Vuonna 1973 asetetun virsikirjakomitean ensimmäisiä tehtäviä oli tietenkin pohtia uudistustyön suuntaviivoja. Niitä hahmotellessaan komitea pyysi lausuntoa mm. professori Osmo Ikolalta, joka sitten esitti huomioitaan virsien kielellisistä heikkouksista viidenkymmenen läpikäymänsä virren perusteella. Näiden ja komitean omien havaintojen pohjalta muotoutuivat ne korjaamista vaativat kieliseikat, joihin ennen muuta tuli kiinnittää huomiota virsien kieliasua uudistettaessa. Keväällä 1976 komitea antoi kirkolliskokoukselle laatimansa osamietinnön Virsikirjauudistuksen periaatteet. Siinä on omistettu kokonainen luku virsien kieliasun uudistamiselle.

Tarkastelen tässä artikkelissa, millaisia olivat virsien kielellisen uudistamisen tavoitteet ja miten niiden saavuttamisessa onnistuttiin. Ensiksi esittelen osamietinnön kannanoton. Koska se on mietinnössä esitetty hyvin lyhyesti ja ylimalkaisesti, olen täydentänyt periaaterunkoa omilla huomioillani ja lisäesimerkeillä luodakseni mahdollisimman seikkaperäisen kuvan lähtötilanteesta.

Virsikirja 1938

Muotojen tarkastelua. Virsissä on äänneasultaan tai taivutukseltaan vanhentuneita muotoja. Tällaisia ovat muun muassa länsisuomalaiset astevaihtelumuodot peljättää, pelvossas, aljetulle. Vanhahtavia ovat muun muassa konsonanttivartaloiset essiivimuodot alhaisna, valmisna, uunna, kärsiväisnä, ryysyisnä, alastonna. Vanhahtavia partitiivimuotoja tapaa myös, sellaisia kuin elävätä, etikkata, hallitsijata, tai ainakin hieman ylätyylisiä sokeata, ainoata, samoin monikon genetiivejä enkelein, serafein, vaivain. Muita outoja muotoja ovat esimerkiksi korkeoilla, kärsein, sorsit, elähytä, saatteleisi.

Monet mainituista esimerkeistä ovat oudon näköisiä joko siksi, että niitä on muotoiltu sopimaan riimipariin, tai siksi, että niiden tavulukua on tarkoituksellisesti supistettu tai lisätty runon rytmipoljennon vaatimaan mittaan. Tätä keinoa moderni runokieli vieroo, mutta vanhan virsikirjan virsissä sitä tapaa vielä runsaasti.

Sanan pidentymistä valtaosa on vokaalienvälisen h:n säilymistapauksia: vastahan, vierahallesi, murehenne, ylähällä, taivahinen. Niitä saattaa esiintyä jopa näin tiheästi: ”että kaikkein hurskahin tuomitahan ristihin”. Runokielisiä pidentymiä ovat myös vanhahtavat verbinmuodot avajaa, halajaa, heläjää, palajaa, monikon 2. persoonan vanhat imperatiivit katsokaatte, valittakaatte, samoin muototyyppi saapi, kiittävi, pakeneepi. Runomitan vaatimasta tavuluvun lisäämisestä on kysymys myös oudon näköisissä omistusmuodoissa toisiansa, uudestansa, päänänsä samoin kuin monissa jo mainituissa taivutusmuodoissa (korkeoilla, veisaella, etikkata jne.). Kovin keinotekoisen pidentyneiltä vaikuttavat adjektiivit vapisevainen, rasittavainen, ainoinen, riettainen (453:1) ja substantiivit kuninkainen, karitsainen, akanainen (435:2).

Runorytmin takia, tavuluvun vähentämiseksi, on sanoja jouduttu myös typistämään, jopa useammin kuin pidentämään. Sananloppuinen lyhentäminen eli loppuheitto on vanhastaan ollut runokielen yleisimpiä keinoja: huomahas, leviäis, nöyräst’; ankar’, ain, mut’; vaikk’, mi, mik’, sit’ jne. Muitakin lyhempiä muotoja tapaa: uunna, heelmä, puolla, miellä, eessä, verrakseni, antaun, liittäymme ja verbityyppi tuta, laata. Eräissä murteissakin tavattavassa omistusmuodossa hädästäin, kulkeissain samoin kuin vokaalisupistumissa kiittäin, laulain, kärsein ja ainoo, vainoo, sokeentunut säästyy myös yksi tavu. Näiden selvästi runokielisiksi leimautuvien sananmuotojen lisäksi tähän ryhmään kuuluvat myös eräät puhekielessäkin tavalliset muodot, kuten olla-verbin lyhentymät oon, oisin jne. ja pronominilyhentymät mä, mun, mua jne., sä, sun, sua jne., hälle, hält’, tään, nää, ken, kellä jne.

Sanastosta. Virsikirjassa on outoja tai ainakin kovin harvinaisia sanoja, sellaisia kuin vaula (synnin vaulat 617:1), yltäinen (armo yltäinen 403:5), häätyä (mä etten häätyis häpeään 605:4), päärly (päärly parhain 107:5), kamppaus (kuolon kamppauksihin 49:12), anne (vilpitön ois antehemme 8:6), sadatus (viha, vaino, sadatus 441:1), raadollinen (sydän raadollinen 442:2), korska (elämän korskan tähden 441:4, tähden korskan syntisi 445:5), haahti (vaikka aallot haahtees lyö 168:2), isota (isoovat hän ravitsee 406:7), monien virsien kummajainen ratki (runsaasti ratki ravitset 405:6, ratki taivaassa 615) ja huudahdus eijaa. Ah- ja oi-interjektioita on kirja täynnään. Nykyihmiselle lienevät myös nisu (246:3) ja pitkäinen (281:7) melko tuntemattomia.

Tutuista sanoista saatetaan käyttää oudompia, ylätyylisiä rinnakkaismuotoja: aivoitus (40:3) tai aatos (126:8) pro ajatus, tyventö pro tyven (39:1), templi pro temppeli (46:1), leppyinen pro leppyvä (235:5), pääsö pro pääsy (582:6), sääntää pro säätää (532:7), tarita pro tarjota (166:1), houkuttaa pro houkuttelee (442:1), tervehtää pro tervehtiä (167:6), tyytymys pro tyytyminen (36:1). Elähyttää, unhoittaa -tyyppisiä muotoja käytetään paljon.

Sanoja on käytetty toisinaan myös tavallisesta poikkeavassa yhteydessä: huvitus (muu huvitus sen rinnalla 194:2), totinen (mua elähytä totiseks sun ruumihisi jäseneks 31:3), haikea (tuskat haikeat 48:2), huokea (Herralle huokeaa on aivan tomusta köyhä koroittaa 376:6), tuttava (et virvoitusta tuttavaa 429:4), ahdas (ajassa ahtahassa 430:4), meno (enkä menoon turhaan jäisi 444:1), riento (maailman riento riemuton 454:6), suloinen (sun sanasi on suloinen 31:2), uskaltaa (siihen saan mä uskaltaa 77), noutaa merkityksessä ’noudattaa’ (pyhyyttä pyytää noutaa 437:1), valistaa merkityksessä ’valaista’ (mua Hengelläsi valista 433:3) ja väki merkityksessä ’voima’ (väkevällä väellä 358:4, ei niin vähää väetöntä 455:6).

Hengellisen kielen erikoissanasto kuvailmauksineen voi jo sinänsä olla outo tavalliselle ihmiselle: vanhurskas, raadollinen, armoitettu, kilvoitus, syntiuhri, armosuoja (37:4), armohenki (432:8), riemumaja (590:9), veriylkä (250:6), taivaan manna (31:2), synnin ies (44:4), kiusausten alho (430:10), maailman ruhtinas (434:1), katkera kalkki (47:1), autuuden sarvi (288:9) ja jopa mainen maja (60:5).

Yksittäisiä sanoja vaikeaselkoisempia saattavat syvimmältä sanomaltaan kuitenkin olla monet yleiskielestä poikkeavat sanonnat, vaikka niiden sanat sinänsä olisivatkin tuttuja. Niistä jo edellä esiintyneiden lisäksi muutama esimerkki: läsnä seurakuntaas (11:2), sanastasi syödä annat (31:2), niin usein mieles rikoimme (33:3), sydän sortuu rinnassa (47:3), nimeäs tunnustan (167:7), mua mieles jälkeen johdata (439:5), armollas heitä kaunistat (439:9), vaikka muotos halpa on (8:5), siell’ jalo meno on (27:4), vuosi yksi alentunut ajasta (37:1), sydän haluinen (7:3), tähti kirkas Jaakobista (45:1).

Lauseopillista. Lauseopillisista seikoista Osmo Ikola kiinnitti huomiota persoonapronominin genetiivin liikakäyttöön etenkin tapauksissa, joissa pronomini viittaa samaan persoonaan kuin lauseen subjekti: aukaise porttisi sun vierahallesi (1:7), mä panen sanaas varmaan mun kaiken turvani (291:3). Toisaalta on tapauksia, joista puuttuu tarpeellinen 3. persoonan persoonapronominin genetiivi, esim. Herrastanne veisatkaa, autuudestaan iloitkaa (414:2).

Riimiparit. Myös virsien heikkoihin riimipareihin on kiinnitetty huomiota: jättää – itkemättä, aina – painaa, autuaan – runsahan, sorsit – mursit, kurjimmatki – ratki, lähde – tähden, syyni – tyynni.

Virsikirjauudistus

Edellä olen esitellyt, millaiseksi virsikirjakomitea näki virsikielen tilan ja oman tehtävänsä. Työn kuluessa paljastui tietenkin lisää kieliseikkoja, subjektittomia virkkeitä, predikaatin luvun virheitä, vääriä viittaussuhteita, epäsuomalaisia ilmauksia, tarpeetonta käänteistä sanajärjestystä, erilaisia oikeinkirjoitusseikkoja (esim. hajoittaa, koroittaa pro hajottaa, korottaa) jne., joihin myös piti puuttua.

Miten hyvin sitten uuden virsikirjan kielen muokkauksessa on onnistuttu karttamaan entisen virsikirjan kielellisiä heikkouksia? On heti todettava, että vertailun tulos olisi olennaisesti toisenlainen, jos lopullisen virsikirjan sijasta tarkastelun kohteena olisi virsikirjaehdotus. Sehän varsinaisesti oli virsikirjakomitean kymmenvuotisen työn tulos ja komitean luomien periaatteiden käytännön toteutus. Meidän on kuitenkin nyt unohdettava virsikirjaehdotus ja tarkasteltava virsikirjauudistuksen lopullista tulosta, jossa näkyy kirkolliskokouksen virsikirjauudistusehdotusta tarkistamaan (1984) asettaman virsikirjavaliokunnan ja kirkolliskokousedustajien (istunnot marraskuussa 1985 ja helmikuussa 1986) korjausten jälki.

Valiokunnan työskentely pohjautui paljolti seurakunnista ja muualta saatuun palautteeseen. Keskeisiä valitusteemoja oli, että virsien kieltä oli menty muuttamaan liikaa. Tämän takia korjailu suurelta osin oli virsien palauttamista entiseen kieliasuun. Niinpä kokonaan vanhaan asuun palautettiin yli 20 virttä, kun komitea oli jättänyt entiselleen vain kaksi virttä. On selvää, että jo tämä ratkaisu on tehokkaasti pystynyt vesittämään komitean kielenuudistusperiaatteet. Yllättävintä kirkolliskokouksen ja valiokunnan korjailussa on kuitenkin ollut se, että virsikirjaehdotuksen muuten nykykielisiä virsiä on paikkailtu palauttamalla niihin vanhanasuisina yksi tai useampia säkeistöjä, joskus vain säe tai pari tai jopa vain yksi sana sopeuttamatta niitä useinkaan nykykieliseen ympäristöön. Valaiseva esimerkki tästä on virsi 433, etenkin sen toinen säkeistö:

”Sä kätes voima ja sydämes
maas hyväks käytä ja veljies.
Jokainen hyödytön hetkistäs
on hukkaan tuhlattu leiviskäs.”

Tällainen korjailu on ollut aikamoinen takaisku virsikirjan kielenuudistuspyrkimyksille. Kenties se oli ainoa mahdollinen keino uuden virsikirjan pelastamiseksi tilanteessa, jossa ennennäkemättömän ryöpytyksen kohteeksi joutunut virsikirjaehdotus oli vaarassa joutua hyllylle, mutta hätävarjelun liioittelun maku siinä on. Korjaamisessa olisi pitänyt olla enemmän aikaa ja malttia. Sitä paitsi aika olisi varmasti muutenkin tehnyt työtään uudistukseen sopeutumisen hyväksi. – Mainittakoon, että kirkolliskokouksen helmikuussa 1986 nimeämä toimituskunta, jonka tehtävänä oli virsikirjan ns. tekninen viimeistely ja painokuntoon saattaminen, ei enää voinut puuttua kirkolliskokouksen päättämään tekstiasuun.

Virsikirja 1986

Virsikirjan nykyaikaistamiseksi oli käytännössä kaksi tietä: vanhojen virsien kielenuudistus ja kokonaan uudet virret. Uuden virsikirjan kielen tarkastelussa on kuitenkin selvintä lähteä edellä olevasta jaotuksesta.

Muotojen tarkastelua. Äänneasultaan tai taivutukseltaan vanhentuneista muodoista uudet virret ovat päässeet ilahduttavan pitkälle eroon. Niitä kyllä näkee edelleen, etenkin edellä kerrotun ”korjailun” jäljiltä. Luettelen muototyyppejä samassa järjestyksessä kuin edellä (vrt. s. 3–4): puolestamme hyljättynä (68:3), kirkasna aina (30:2, kirkkaana olisi ollut helppo korjaus), kas Karitsata Jumalan (58:1), sappea ja etikkata – – pilkkaa tehden katkerata (67:3), hänen kunniataan (310:3), hän kuoli kaikkein puolesta (58:2), syntein tähden tuomitun (312:1), vaivain loppu vaikea (598:8), käyn, Jeesus, kasvois etehen (500:1), mua siipeis suojaan kätke (552:1), oi Paimen lammasten (252:1), sun enkeltesi seurassa (36:7), vanhurskasten kunniaa (598:10).

Sanan pidentymiä, joista edellä on jo muutama esimerkki, tapaa entiseen verrattuna suhteellisen vähän, lähinnä h:n säilymistapauksia: Jeesus, aarteheni (303:1), sielusta sieluhun kaiku soi (30:3), jo joudu, mun sieluni, heräämähän (311:1), sun kiitos, Jeesus, olkohon (36:1). Arkaistinen avaja aloittaa edelleen virren 2, samoin halajaa-verbiä näkee (esim. 302:1), eikä samaan tyylilajiin kuuluvista imperatiiveista riemuitkaatte (327:1), katsokaatte, valittakaatte (67:1) ole vieläkään päästy täysin eroon, ei myöskään muodosta veisaelkaamme (310:3). Jonkin verran näkee myös verbinmuotoja ompi (esim. 170:1, 80:1), katseleepi (67:5), pyrkivi (310:6). Toisinaan runorytmi ja loppusointu ovat vaatineet edelleenkin myös harvinaista omistusmuotoa kunniassansa (6:6), riemuissansa (599:5).

Sanan lyhentymiä on uudessakin virsikirjassa enemmän kuin pidentymiä, etenkin sananloppuisia. Jo yhdestä entiselleen jätetystä virrestä (21) niitä voi poimia useita: miks, syntist, köyhäks, valtas, esimerkilläs, edessäs, asunnokses, sinuss’, siit. Pahimmin nykykielisestä ympäristöstä erottuvat siell’ (632:4, 307:5), vaikk’ (344:2), kanss’ (631:6), miss’, (555:3), koska niissä on ollut pakko turvautua myös heittomerkkiin. Harvinaisena tapaa runokielisen lyhentymän mi (313:3). Sanansisäisiä lyhentymiä ei paljon näy. Joitakin normaalityylisiin rinnakkaisjohdoksiinsa verrattuna harvinaisia lyhyitä muotoja tapaa: maat, metsät hiljenneinä (560:1), yö synkkä on jo hälvennyt (541:1), auttajamme armoinen (16:4). Esimerkkien laulain (30:1), synnin tietä kulkeissaan (405:2), kun antoi ainoon Poikansa (21:10) kaltaisia supistumamuotoja on melko vähän.

Lopullisessa virsikirjassa on ehdotukseen verrattuna ainakin yksi selvä ero: pronominilyhentymiä mä, mun jne. näkee taas. Virsikirjakomitean pyrkimys poistaa ne aiheutti uudistustyössä suuria vaikeuksia, koska lyhentymiä korvaamaan tarvittavia yksitavuisia sanoja on suomen kielessä hyvin vähän. Korjausratkaisut saivatkin osakseen paljon kritiikkiä etenkin maneerimaisesti käytettyjen sanojen nyt, jo, vain, saan jne. takia.

Sanastosta. Miten sitten uuden virsikirjan sanasto on uusiutunut? Tarkastelen ensin, miten on käynyt vanhasta. virsikirjasta edellä (s. 4–5) summittaisesti poimittujen esimerkkien oudoille tai harvinaisille sanoille.

Kuoleman paulat ja synnin vaulat (619:1) on ilmeisesti tuntunut niin vaikuttavalta riimiparilta, että vaula on haluttu säilyttää. Sen sijaan kamppaus on muutettu kamppailuksi (62:12), sadatus riidaksi (599:1), raadollinen tässä vilpilliseksi (403:2), haahti laivaksi (179:2), isoovat ovat nyt nälkäisiä (333:6), aivoitus on tässä suunnitelma (40:3), tosin joihinkin virsiin se on jäänyt (oi Isä, aivoitustasi 58:2), aatos on sydän (145:7), tervehtää on tervehtii (167:6), templi on tässä korvattu melko oudolla sanalla pyhäkkö (48:1), pääsö on pääsy (605:6), tuskat haikeat on nyt tuskat painavat (56:2), Herralle huokeaa on nyt mahdollista (370:6), sanasi suloinen on nyt kuin hunaja (43:2), pyhyyttä pyytää noutaa on muutettu pyhyyteen pyrkii aina (414:1), Hengelläsi valista on korjattu muotoon valaise (302:3), väkevällä väelläs on muodossa väkevällä kädellä (280:4) ja ei niin vähää väetöntä on muodossa ei siis pientä, voimatonta (612:7).

Monien outouksien poistamiseen on tarvittu sanan muutosta isompi korjaus, muutamat sanat taas ovat poistuneet luonnollista tietä, kun koko virsi on joutanut pois. Virsien todellinen reliktisana ratki on enimmäkseen häivytetty (esim. runsaasti ratki ravitset on nyt ajallaan kaikki ravitset, 331:5), mutta muutamaan virteen se on nähty hyväksi jättää (617, 618). Samoin eijaata huutavat tulevatkin sukupolvet ainakin virsissä 20, 24 ja 619. Ah- ja oi-huudahduksia on huomattavasti vähennetty, mutta jo yksikin niistä on liikaa.

Tavallisten sanojen ylätyylisiä rinnakkaismuotoja on edelleen: en unhottaa sua koskaan vois (21:9), Herra, joka vartioitset (253:1), se synneissänsä leikitsee (599:1), lastasi harhaavaa (402:1), houkuttaa maailma (403:1), hänen armonsa voisiko laata (310:4), niin huuto kaikaa (163:1), sielunikin päästä halaa (621:1), sieluani kirvoittaa, tuskan alta virvoittaa (598:9), synnin ja kuolon valta (446:5), on suuri herrautensa (33:5, vrt. herruutensa). Myös suvi ja ehtoo, joita tapaa aivan uusistakin virsistä, ovat useimmille huomattavasti ylätyylisempiä kuin kesä ja ilta.

Oudoissa yhteyksissä käytettyjä vaikkakin enimmäkseen tuttuja sanoja on seuraavissa satunnaisissa poiminnoissa: hekumaa kun rakastan (75:4), ilosaatossa Kristuksen (6:1), näin ruumis peittyy purppuraan (70:4), kirkas käsi (138:4), pois tyköäsi viehätä (79:13), kun murhe murtaa mieltäni (25:4), rakkaudella sydämemme kylmät liikuta (446:3), jo mahtaisimme yötä ja päivääkin kiittää (345:1), myös suonut kuritusta (599:3), meitä Herra ei nukkumaan heitä (310:6), luo leikin armautta (524:3), kun tunnon taakan alla (291:1), uusi luonto Jumalasta (386:4), päivääsi auta muistamaan (599:6), hyvyyden voiman uskollinen suoja (600:5). Mennyttä maalaiskulttuuria edustava ies on mukana edelleen (55:2, 410:2), samoin nisunjyvä (249:6), toisaalla kyllä vehnänsiemen (61:1). – Sanojen nykykielistämisperiaate on keikahtanut pahan kerran päälaelleen silloin, kun aivan vanhentunut, joskin hauska sana toukomettinen on jätetty ihmeteltäväksi vieläpä uuteen virteen (105:3).

Hengellisen kielen erikoissanastoa näkyy korjaillun vähän ja varoen. Etenkin keskeisiä sanoja vanhurskas, kilvoitus, armoitettu jne. käytellään runsaasti uudessakin virsikirjassa. Oudompia ilmauksia on kyllä pyritty uudistamaan. Mainituissa kohdissa (s. 4–5) veriylkä on muutettu muotoon ristin Herra (250:6), katkera kalkki on pilkka katkera (58:1), tosin se toisaalla on säilytetty (362:10), ja sarvi autuuden on muodossa iloni ikuinen (349:8), kaikki nykyihmiselle paljon ymmärrettävämpiä ilmauksia kuin alkuperäiset.

Edellä vanhan virsikirjan tarkastelussa (s. 4) mainittuja outoja sanontoja on pyritty korjaamaan esimerkiksi seuraavasti: läsnä seurakuntaas > täällä seurakunnassa (11:2, tosin toisaalla on: tässä, Herra, olet meitä läsnä 217:3), sanastasi syödä annat > pöydässäsi syödä annat (43:2), nimeäs tunnustan > uskoni tunnustan (167:7), niin usein mieles rikoimme > me teimme paljon pahuutta (36:2), vaikka muotos halpa on > hahmoon orjan halvimman (3:5), vuosi yksi alentunut ajasta > on yksi vuosi mennyt (37:1). Sen sijaan oudot ilmaukset sydän sortuu rinnassa (58:3), sydän haluinen (7:3) ja tähti kirkas Jaakobista (47:1) esiintyvät uudessakin virsikirjassa. Kovin onnistuneena korjauksena ei voi pitää Herran kartanon muuttamista taivaan taloksi (612:11), ja selvästi huonompaan suuntaan on korjaus siellä onni muuttumaton (455:10) > etsi meno muuttumaton (612:11).

Virsien uudistustyössä ei ole mielestäni riittävästi yritetty, ehkä ei ole haluttukaan, vapautua hengellisestä sisäpiirikielestä. Tavalliselle ihmiselle ja ylipäätään yleiskielelle outoja ilmauksia, kovin kaanaankielisiäkin, löytää helposti. Varsinkin uskaltaa-verbin kummalliseen käyttöön törmää usein, vieläpä monissa uusissa virsissä: uskalsi Jumalaan (52:4), yhteen Herraan uskallamme (449:1), ken Jeesukseen ei uskalla (260:4), me siihen uskallamme (313:5); outo on myös suostua-verbi: päälle ristinpuun suostui kärsivä Messias (35:2), kuljit keskellämme, suostuit ihmisiin (417:2).

Muita yleiskielessä outoja ilmauksia ovat esimerkiksi Herrassa vaeltava (414:1), eläisin sinussa (520:2), otan sinut ystävyyteeni (406:3), sanan saarna (420:7), sielujen toiviotie (30:1), maan piiri hukkuu, raukeaa (599:4), autuuden koitto (310:3), kaikki mitä teemme, kirkastakoon sinua (449:2), pakene turhuuden teitä (521:1, kaksiymmärteinen!), jo vajaa lakkasi (145:5), sinua tunnustaisin. Häiritsevän konkreettisilta tuntuvat hengelläs vyötä (173:3), vyötä lahjomattomuuteen (522:3), kytke minut tarkoitukseen (523:3), sinussa kiinni riipun (224:7). Uusiakin kielikuvia on kehitetty, esimerkiksi laupeuden kehto (52:5), toivon kynttilät (600:3).

Uusien virsien uudet sanat. On syytä tarkastella uuden virsikirjan sanastoa myös siltä kannalta, miten se heijastaa nykyistä maailmanmenoa. Yhtenä virsiuudistuksen tavoitteenahan oli saada virsiä, jotka entistä paremmin koskettaisivat nykyajan ihmisen elämänpiiriä. Liian vähän kuuluu mielestäni uusistakin virsistä tehtaan koneiden kolke tai liikenteen melu, näkyy raskaan tai yksitoikkoisen työn tai työttömyyden työikäiselle aiheuttama stressi, rikkinäisten perheiden ahdistus tai huumeisiin sortuvan nuoren epätoivo.

Jonkin verran sanastosta sentään näkyvät virsien uudet aiheet ja ns. maailman kohtaamisen linja. Onhan virsikirjan viimeistä edellinen osasto otsikoitu Muuttuva maailma. Nykyihmisen ongelmia heijastavat seuraavat ilmaukset: turtumus uhkaa vaatimusten alla (213:2), rohkaise meitä murrosajan halki (213:3), maailman tungoksessa (410:1), kun töiden ruuhka mieltä ahdistaa (523:2), työ ja kiire rauhaton (598:1), ei tarkoitusta missään näy (410:1), toimii toista syrjien (598:2), ja uskottomuus rehottaa (599:2), kun tuho uhkaa koko maailmaamme, ja vaatimusten kierre suunnaton maan, veden, ilman saastuttanut on (602:4). Yhteistoimintaa ohjaavat seuraavat: poista neuvotteluistamme epäilys ja itsekkyys (522:2), ohjaa laajakatseisuuteen (522:3), siunaa vastuunkantajat (422:5).

Psykologian näkökulma on seuraavissa: hämmennys valtaa usein tajuntamme (602:1), tilille myös asenteista meidät kaikki kutsutaan (453:1), suo taito, itseluottamus (524:4). Muutama muotisanakin on mukana: paineitten alla siunaa todistajiasi (424:2), esikuvan meille antaa rakkauteen toimivaan (437:1), voin jakaa (vrt. engl. share), minkä itse saan (511:6). Avaruusaikakin pilkahtaa hiukan: ääret avaruuden (450:1), hän ihmetellen tutkii avaruutta (602:2). Tietoyhteiskuntamme ilmentymiä lienee, että vanhan virsikirjan taito on muutettu tiedoksi kohdassa on tieto puutteeton (618:2). Myös luonto on aikaisempaa enemmän esillä virsissä, ja niinpä mukaan ovat päässeet mm. lumivaippa (576:1), talvihanki (576:3), ruska (575:3) ja kaamos (576:2).

Uuden sanan istuttaminen perinteiseen virsityyliin ei aina suju vaivatta. Niinpä nykyajan ongelmiin kantaa ottavassa virressä 602:1 oli ensin sana ydinvoima (Uusia virsiä 79 s. 176), mutta se muutettiin myöhemmin epämääräisemmäksi voimavaraksi. Vanhan virren säkeistö (137:3) ”Vaan monella on esteitänsä. Ken tahtoo nähdä peltojaan, Kell’ esteenä on emäntänsä, Ken koettelee härkiään” yritettiin modernisoida näin reippaasti: ”Vaan monilla on esteitänsä. On töitä, liikehuolia, kenellä rakkain ystävänsä, kenellä uusi autonsa” (Virsikirjauudistuksen periaatteet, s. 42). Vaikka siinä mielestäni on luontevasti ilmaistu tyypillisiä nykyihmisen esteitä, muutosta pidettiin kuitenkin pahana ylilyöntinä, varsinkin autoa pidettiin virteen sopimattomana sanana, ja komitea päätyi paljon heikompaan ratkaisuun: ”Vaan moni meistä torjuu kutsun, se hukkuu huoliin, tehtäviin, sai yksi ostaa uuden pellon, on toinen mennyt naimisiin” (413). Etenkin pellon osto koskettanee nykyään harvoja.

Mainitut esimerkit kuvaavat hyvin virsikirjakomitean varovaisuutta sananvalinnassa samoin kuin koko uudistustyössä. Työtä arvostellut palaute osoittaa kuitenkin, ettei uudistaminen olisi kestänyt yhtään kovempia otteita; yhdenkin sanan muutos oli monille liikaa.

Oikeakielisyys. Lauseyhteydessään turhia persoonapronominien genetiivejä tapaa edelleen, lähinnä virsikirjaehdotuksen korjailun johdosta: ja oikein käytä sun aikasi (433:6), oi Jeesus, kiitos nimellesi sun (142:1). Edellisiä pahemmilta tuntuvat kuitenkin ne tapaukset, joista puuttuu tarpeellinen persoonapronominin genetiivi. Vaikuttaa siltä, ettei komitea ole pitänyt niitä tapauksia kovin pahana virheenä, koska niitä näkee uusissakin virsissä: seimeen syntyy poikansa (53:2), on suuri herrautensa (33:5), heitä sanan valolla matkallansa johdata (240:2), kiitos soikoon Pojallensa (227:1).

Muitakin oikeakielisyysrikkeitä näkee, mm. svetisististä adessiivin käyttöä: pois hän häipyy häpeällä (74:2), niin että edessäsi seisoisin riemulla (349:7), etsi sillä huolella (269:4), käskien et hallitse, Kristus, et vaatimuksella (415:1). Epäsuomalaisia ovat myös ilmaukset mies Jumalalta (12:1), uusi luonto Jumalasta (386:4), päälle ristinpuun suostui kärsivä Messias (35:2). Väärä rektio on esim. tein väärin, sinut rangaistiin (62:9), kiitosta nyt uhratkaamme (87:1) ja väärä objekti säkeessä jolloin Jeesus löysi mun (312:1). Hyvältä ei näytä myöskään minun köyhän luokseni (367:4, po. luokse), ja emme (po. emmekä) Herraa kiellä (116:4). Passiivi ilmauksessa salattu Herra (386:1) edellyttäisi, että joku on Herran salannut, mikä on mahdoton ajatus.

Riimiparit. Riimien yhteensovittaminen on aina hankalaa. Niinpä seuraavan kaltaisia heikohkoja riimipareja voisi poimia runsaasti: lähde – tähden (132:1), istuimeltaan – valta (138:1), soimata – tuomita (95:3). Omituisin ratkaisu on mielestäni tiellä – sieltä (383:1), jonka kirkolliskokous asiasta keskusteltuaankin päätti jättää silleen, vaikka korjaaminen olisi ollut hyvin yksinkertaista.

Olen tarkastellut, kuinka virsikirjauudistuksessa on onnistuttu lähentämään virsien kieltä nykykieleen. Yleiskielestä poikkeamista koskevat huomautukseni saattavat olla joiltain osin kohtuuttomiakin, koska virsikieli on sentään aina runokieltä, jossa jo mitallisuudenkin vuoksi on sallittava enemmän vapauksia kuin yleiskielessä. Runojen hengellinen sisältö antaa virsille normaalikielestä poikkeavaa ylätyylistä väritystä, joka myös vaikuttaa sanojen ja muotojen valintaan. Uusi virsikirja on monenlaisten kompromissien tulos, joten kielenuudistusperiaatteiden toteutus on jäänyt eräissä suhteissa vaillinaiseksi. Jokainen voi kuitenkin todeta, että virsikirjan kieli on huomattavasti nykyaikaistunut – ainakin muutaman sukupolven verran.