Uskonnollinen kieli pysyy ja muuttuu
Julkaisuja 3/2014

Elina Heikkilä

Uskonnollinen kieli pysyy ja muuttuu

3_14_sanaa_tutkimassai.jpg

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Riikka Nissin ja Aila Mielikäisen toimittama artikkelikokoelma Sanaa tutkimassa on perusteos, joka esittelee suomalaistutkimusta uskonnollisesta (kristillisestä) kielestä ja kielenkäytöstä. Tutkimuskohteet ulottuvat kirjoitetuista teksteistä suulliseen vuorovaikutukseen, ja uskonnollista kieltä moninaisissa käyttöyhteyksissään tarkastellaan mm. reseptiontutkimuksen, keskustelunanalyysin ja kognitiivisen semantiikan näkökulmista.

Ensi sijassa kokoelma sopii suomen kielen tutkijoiden ja opiskelijoiden luettavaksi mutta tarjoaa kiinnostavia havaintoja ja pohdittavaa myös laajemmalle yleisölle, kuten teologeille ja kirkon nuorisotyöntekijöille.

Kirjoittajissa on useita raamatulliseen ja muuhun uskonnolliseen kieleen perehtyneitä suomen kielen tutkijoita: Mielikäisen ja Nissin lisäksi Maria Kela ja Esa Lehtinen. Taru Kolehmainen on tutkinut suomalaisen kielenhuollon historiaa ja toiminut kielen asiantuntijana evankelisluterilaisen kirkon työryhmissä. Laura Niemen ja Mirja Oksasen artikkelit perustuvat tuoreisiin opinnäytetöihin. Kirjallisuudentutkimusta edustaa Tuulia Toivanen ja sosiologiaa Melisa Stevanovic.

Raamatunsuomennosten historiaa

Artikkelikokoelma jakautuu kolmeen osaan: ensimmäisessä edetään yhtenäisestä raamattukielestä muotojen moninaisuuteen, toisessa tutkitaan keskusteluja, joissa tasapainotellaan pyhän ja profaanin rajapinnalla, ja kolmannen muodostaa yksinään Kelan artikkeli, jossa käydään uskonnollisen metaforan ja väitelauseen rajaa. Mielikäinen ja Kolehmainen kulkevat artikkeleissaan 1500-luvulta 1900-luvulle, muut käsittelevät nykysuomea.

Aila Mielikäinen kuvaa uskonnollisen suomen kielen kehitystä Agricolan suomennoksista aina nykypäivään asti. Kehityskulussa hahmottuvat jännitteet säilyttämisen ja uudistamisen sekä kirjoitetun ja puhutun välillä. Niin kauan kuin suomeksi julkaistiin pääasiassa hengellistä kirjallisuutta ja säädöksiä, suomen kirjakieli oli lähes yhtä kuin uskonnollinen kieli. Vasta 1800-luvulla suomen kieltä alettiin tietoisesti kehittää yhteiskunnan eri aloilla käyttökelpoiseksi sivistyskieleksi, ja tällöin uskonnollinen kieli erkaantui selvästi muusta kielenkäytöstä.

Taru Kolehmainen esittelee kielentarkastuksen ja ‑tarkastajien osuutta raamatunsuomennostyössä. 1800-luvulta lähtien suomennosten kieliasusta huolehtimaan nimitettiin kielentutkijoita, kirjailijoita ja lopulta ammattimaisia kielenhuoltajia.

Kielenhuollon näkökulmasta raamatunsuomennosten historian voi kiteyttää sarjaksi pyrkimyksiä irtautua vieraista malleista paitsi sananvalinnassa ja lauserakenteissa myös oikeinkirjoituksessa. Vuoden 1642 Bibliaa saamme kiittää tiiviistä lauseenvastikkeista, jotka vieläkin raskauttavat jokapäiväisiä tekstejämme, ja vuoden 1776 Biblia ehti muovata usean sukupolven käsityksiä siitä, millaista raamattukielen kuuluu olla. Tuolloisen Biblian teksti oli Antti Lizeliuksen jäljiltä jo huomattavasti edeltäjiä modernimpaa, mutta lehtimiehenä Lizelius suosi vieläkin uudenaikaisempaa ortografiaa: Bibliassa vielä emändä, jongun, kaldainen, mutta Suomenkielisissä Tieto-Sanomissa jo emäntä, jonkun, kaltainen. Tästäkö alkoi raamattukielen ja maallisen kielen eriytyminen?

Kun lukee Kolehmaisen selostusta vuoden 1938 raamatunsuomennosta edeltäneestä pitkästä ja monivaiheisesta komiteatyöskentelystä, ei tiedä, itkeäkö vai nauraako: aluksi pyrittiin eroon arkaismeista, mutta varsinkin Juhani Ahon tyylitaju vaati palauttamaan tekstiin vanhakantaiset sivulauserakenteet, runsaat pronominit ja lauseenloppuiset predikaatit. Niinpä lopullinen suomennos edusti hyvin erilaista kielimuotoa kuin muu 1900-luvun alkupuolen kirjallisuus.

Tuulia Toivanen analysoi vuoden 1992 raamatunkäännöksestä julkisuudessa käytyä keskustelua ja käännösehdotuksista annettua palautetta. Kieltä koskevassa keskustelussa puhuttivat eniten erisnimien kirjoitusasut sekä yksittäisten sanojen ja ilmausten kääntäminen (esim. tuleeko raskaaksi neitsyt vai nuori nainen). Kyse oli toisaalta teologisesti merkittävistä, toisaalta suurelle yleisölle tutuista ja rakkaista raamatunkohdista. Siitä, kirjoitetaanko luomiskertomuksessa Jumalan henki isolla vai pienellä h:lla, jopa äänestettiin kirkolliskokouksessa!

Mirja Oksanen tarkastelee kristinuskon keskeisten käsitteiden kontekstualisointia hengellisessä nuortenlehdessä ja osoittaa, kuinka sekä tekstilaji että jutun aihepiiri ohjaavat kielikuvien valintaa. Rap-sanoituksessa Jumala voi vertautua nyrkkeilijään: On olemassa Jumala sen kans ei oteta erää / Ken uskaltaa hampaansa kanveesista kerää. Bisnesmaailmasta puolestaan on lainattu luonnehdinta Jeesuksesta ihmiskunnan historian parhaana esimerkkinä mentoroimisesta.  Oksasen ja Kelan artikkeleilla on sen verran yhteistä pohjaa, että ne olisi ehkä voinut yhdistää samaankin osastoon.

Keskusteluja pyhän ja profaanin rajalla

Kirjan toisen osan yhteinen nimittäjä on etnometodologinen keskustelunanalyysi. Osan avaa Esa Lehtisen katsausartikkeli, joka havainnollistaa, kuinka pohjimmaltaan uskonnollisessa vuorovaikutustilanteessa hyödynnetään eri tavoin myös yleistä kulttuurista tietämystä ja osaamista.

Sekä Riikka Nissi että Laura Niemi ovat tutkineet nuorten seurakunta-aktiivien keskusteluja. Nissi analysoi sitä, miten raamattupiiriläiset leikittelevät Raamatun tekstillä – siis toimintaa, joka lähtökohtaisesti on ristiriidassa raamattupiirin institutionaalisen tarkoituksen kanssa. Perimmältään on kyse osallistujien me-henkeä vahvistavasta sisäpiirihuumorista, koska kielellinen ilottelu pohjaa genresidonnaisten piirteiden manipulointiin ja vaatii siis osallistujilta tietoisuutta uskonnollisen kielen piirteistä.

Laura Niemi tarkastelee slangin käyttöä seurakuntanuorten vapaissa keskusteluissa: millaisia ääniä ja näkökulmia slangin avulla tuodaan keskusteluun, ja mitä tehtäviä sillä on sosiaalisten identiteettien rakentamisessa. Melisa Stevanovicin artikkelissa lukija pääsee kurkistamaan pappien ja kanttorien arkisiin työpalavereihin, joihin virren siteeraaminen voi tuoda häivähdyksen kokemusta pyhän läsnäolosta. Virsisitaatista on moneksi: se toimii milloin osoituksena virren kytkeytymisestä päivän aiheeseen, sopivuudesta osallistujille tai kieliasun ymmärrettävyydestä, milloin myönteisen palautteen hakuna, milloin jo annetun palautteen aitouden havainnollistamisena.

Maria Kela tutkii Uuden testamentin metaforia ja erottaa aineistostaan erityisen uskonnon kielen ”metaforisen väitelauseen” Jeesus on Jumalan poika, jonka tulkinta metaforaksi tai väitteeksi riippuu täysin tulkintakontekstista. Raamatunkohdassa, jossa Pilatus kuulustelee Jeesusta, asettuvat mielenkiintoisesti vastakkain lauseen minä olen kuningas kirjaimellinen ja metaforinen tulkinta: onko Jeesus julistautunut juutalaisten kuninkaaksi mahdollisesti kiihottamaan kansaa roomalaisia vallanpitäjiä vastaan vai metaforiseksi kuninkaaksi – jumalaksi? Vaikka Kela sivuaa artikkelissaan myös teologisia kysymyksiä, hän pysyy tiukasti lingvistisessä analyysissa.

Innostava avaus

Toivottavasti Sanaa tutkimassa innostaa lisää tutkijoita uskonnollisen kielen(käytön) ääreen – vaikkapa tekemään Mielikäisen peräänkuuluttamaa tutkimusta uskonnollisen kielen ja teologisen terminologian kehityksestä 1800-luvun mittaan. Minut kirja motivoi lukemaan rinnakkain eri-ikäisiä raamatunsuomennoksia ja herätti pohtimaan monenlaisia kysymyksiä: Entä jos seuraava virallinen raamatunsuomennos vuoden 1776 jälkeen olisi saatu käyttöön nopeammin kuin 160 vuoden päästä? Kuinka paljon tilanteista vaihtelua mahtuu uskonnollisen kielenkäytön rajoihin? Voisiko Isä meidän ‑rukous alkaa Isämme, Meidän isä tai Kuule isi?

Kirjoittaja työskentelee Kotimaisten kielten keskuksessa Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittajana.

Sanaa tutkimassa. Näkökulmia uskonnolliseen kieleen ja sen käyttöön. Toimittaneet Riikka Nissi & Aila Mielikäinen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014

Elina Heikkilä