Urpaanit parpaarit. Oikeinkirjoituksen ja oikeinääntämyksen kysymyksiä
Näkökulma 2/2007

Riitta Korhonen

Urpaanit parpaarit. Oikeinkirjoituksen ja oikeinääntämyksen kysymyksiä

Vankkana elää uskomus, että suomea puhutaan niin kuin kirjoitetaan – ja päinvastoin. Missä määrin se pitää paikkansa? Entä miten uudet vieraat sanat tulevat suomeksi, yhtäältä kirjoituksessa ja toisaalta puheessa?

Kirjoitetaan niin kuin puhutaan vai puhutaan niin kuin kirjoitetaan?

Aika ajoin törmäämme väittämään, että suomea kirjoitetaan niin kuin puhutaan: yhtä äännettä vastaa keskimäärin yksi kirjain ja pitkää äännettä merkitään kahdella kirjaimella. Sanottu pitääkin kohtalaisen hyvin paikkansa yleiskielen mukaisesta suomesta. Aika harvat kuitenkaan puhuvat yleiskielisesti, mikä saattaa aiheuttaa hankaluuksia kirjakielen salojen sisäistämisessä. Lapsi törmää koulussa jo varhain sellaiseen periaatteelliseen kummallisuuteen, että vaikka sanon Kanttarellit on keltasii, niin koulussa kirjoitan Kantarellit ovat keltaisia. Ja toisaalta vaikka tekstissä lukee Mia, vauva tai internetiin, ne sanotaan Miia, vauvva ja internettiin tai intternettiin.

Lapsella äännetyn ja kirjoitetun erojen opetteluun kuuluu sellaisiakin asioita kuin että sanassa kohta on vain yksi h (vaikka sanottaisiin [kohhhta], sanassa varma on kirjoituksessa yksi r, vaikka miten suussa täryilisi [varrrma], sanan [vauvva] keskelle mahtuu vain yksi v. Vähän pidempään harmia kirjoittamisessa saattavat joillekuille aiheuttaa vaikkapa sellaiset sanat, joissa lähinnä vain yleiskielessä käytetään i-loppuista diftongia (esim. punainen, sanoi) tai muuten vain monet sanatyypit, joiden taivutusmuodon lopussa (vain) yleiskielessä on i: vastasi, tulisi, anteeksi.

Valtaosa koululaisista alkaa kuitenkin mukisematta kirjoittaa niin kuin opettaja neuvoo, ainakin äidinkielen oppitunneilla. Mainitunlaiset puheen ja kirjoituksen erot eivät yleensä tuota ongelmia aikuiselle äidinkieliselle kirjoittajalle. Moni saattaa joskus kyllä hetken empiä joidenkin yksittäisten sanojen kirjoitusasua, esim. olikos se nyt suuremmoinen vai suurenmoinen, ompa vai onpa, onpi vai ompi (jälkimmäiset vaihtoehdot ovat suosituksen mukaisia). Tällaisissa tapauksissa yleiskielinen ääntämystapa ei siis aina ohjaa toivottuun kirjoitusasuun.

Lisäksi kokenutkin aikuiskirjoittaja voi pysähtyä epäilemään muutamien verbien i:llisyyttä. Tällaisia ovat kolmitavuiset ‑ttaa-loppuiset verbit, joiden toisessa tavussa on o, esim. hajoittaa vai hajottaa, harjottaa vai harjoittaa, kehoittaa vai kehottaa (jälkimmäiset suosituksen mukaisia). Tähän i vai ei i:tä ‑pohdintaan kuuluvat myös sellaiset adverbit kuin viikottain vai viikoittain, vähintäin vai vähintään. Sanojen ääntämystapa on suurelle joukolle suomen puhujia joka tapauksessa i:tön. Tällaisista verbeistä ja adverbeistä on yleensä esitetty ainakin jonkinlainen lista kielioppaissa ja äidinkielen oppikirjoissa. – Muistijälki ikuisesta epävarmuudesta on siis tätenkin taattu. Lisäksi jotkut saattavat maistella myös sellaisia tapauksia kuin minullekkin vai minullekin, tuleppas tänne vai tulepas tänne, joissa sanan lopun ja liitepartikkelin rajalla on ääntämis- ja kirjoitusasun välillä selvä ristiriita.

Suomea ei siis tunnetustikaan kirjoiteta aivan niin kuin puhutaan. Kaikille äänteille ei edes ole omaa kirjoitusmerkkiä. Kirjoitusmerkitön tapaus on mm. sanoissa kenkä ja kengät esiintyvä äng-äänteeksi kutsuttu äänne. Peruskoulun 3. luokan äidinkielen oppikirjoissa äng saatetaan esittää omana lukunaan, ja harhaanjohtavasti kerrotaan, että kun sanassa kuuluu ”kaksi ängää” (äng-äng?), niin sitten kirjoitetaan ng : kengän. Joku koululainen ehkä kohottelee kulmakarvojaan, mutta opettajan ja oppikirjan arvovalta voittaa epäilykset.

Vierassanojen haasteita

Vierassanoissa on enemmältikin vaihtelua. Esimerkiksi erilaisia kirjoitustapoja saatetaan ääntää samalla tavoin: pizza ja pitsa, cafeteria ja kafeteria celsius ja sedimentti, Vilenius ja Wilenius, Oolanti ja Åland, sherri ja šerri, charmikas ja sharmikas. Omanlaistaan miettimistä vaativat vierasperäiset sanat, joiden ääntämys voi selvemminkin poiketa yleiskieleen suositetusta kirjoitusasusta. Toisaalta kirjoitusasu on kyllä saattanut ohjata ääntämystä, esim. oni-, ori- ja oli-loppuiset sanat moni ääntääkin kirjoitussuositusten mukaisesti lyhyt-o:llisina: makaroni (pro makarooni), hormoni, meloni. Kirjoitusasu voi vaikuttaa ääntämykseen ensimmäisenkin tavun vokaalin pituuden suhteen: monien suussa sellaiset sanat kuin media, helium, laser, virus, bonus, folio, radon ääntyvät ehdottomasti ensimmäiseltä tavultaan lyhytvokaalisina, toiset taas suosivat pitkävokaalista ääntämystä, varsinkin lyhyemmistä sanoista kuten boa ja bio-.

Konsonanttiäänteen pituus aiheuttaa enemmänkin hämmennystä: selvemmin kirjoituksesta poikkeavalla tavalla ääntyvät yleensä sellaiset sanat kuin sekunti [sekuntti], kantarelli [kanttarelli], sampoo [samppoo], kampanja [kamppanja], popia [poppia], golfata [golffata], surfata [surffata], info [inffo]. Miksi tällaisia sanoja ei voisi kirjoittaakin niin kuin ne tuntuvat suuhun sopivammilta? Golffata ja surffata löytyvätkin jo Kielitoimiston sanakirjasta golfaamisen ja surfaamisen ohella, samoin sanalle pop tarjotaan kahtalaisia taivutusmuotoja, esim. poppia ja popia, poppiin ja popiin.

Kenelle kirjoitamme?

Suomenkielisessä tekstissä kirjoitamme sellaisille, jotka osaavat suomea. Kirjoittajan ei siis periaatteessa tarvitsisi ajatella, miltä vierassana suomeen mukautettuna näyttää vieraan kielen näkökulmasta. Todennäköisesti toiseen kieleen mukautetut vierassanat näyttävät aina enemmän tai vähemmän oudoilta alkukielen kannalta, olipa mukauttajakielenä suomi, viro tai vaikkapa japani.

Kun haluamme suomenkielisessä tekstissä käyttää vieraskielistä sanaa, on hyvä miettiä, miten hyvin se sopii suomen taivutuskaapuun ja vokaalisointuun. Jonkin vieraan sanan kirjoitusasu saattaa olla niin vakiintunut, että ”suomalaisempi”, suomalaista ääntämystä paremmin vastaava kirjoitustapa ei olisi helposti ymmärrettävissä, esim. baseballin muuttaminen peispoolliksi. Mutta entäpä miten luemme ääneen sellaiset sanat kuin navy ja houseband? Onko tietty sinisen sävy suomeksi navya vai neiviä? Puhummeko tv-ohjelman housebandista vai hausbändistä? Toisaalta vallitsee pyrkimys kirjoittaa alkukielen kirjoitustavan mukaan, toisaalta on mahdollista kirjoittaa enemmän alkukielen ääntämystavan kaltaisesti ja näin antaa lukijalle ääntämisvinkkiä. Kahtalaista kirjoitustapaa onkin käytössä mm. sellaisissa tapauksissa kuin vaikkapa brandi ja brändi, maili ja meili, fleace ja fliisi.

Kuitenkin kun mietimme vieraan sanan suomalaista kirjoitusasua, on hyvä muistaa, että suomenkielisessä tekstissä suomeksi taivutettu vierassana ei välttämättä heti edes hahmotu vieraaksi (esim. navynsininen). Lukija ei siis aina välittömästi huomaa alkukielistä lukutapaa (neivinsininen?). Toiseksi on selvää, että kaikki lukijat eivät voi hallita vieraita kieliä kulloisenkin kirjoittajan lailla. Tekstissä esiintyvän vierassanan ainoa lukutapa saattaa monille siis olla pelkästään suomen kielen mukainen.

Sanat suuhuni sopivat

Kun ajattelemme ääntämisen ja kirjoittamisen vastaavuutta, yritämme toisaalta kirjoittaessamme noudattaa yleiskieltä koskevia oikeinkirjoitussuosituksia. Yleensä vakiintuneista kirjoitustavoista on asiateksteissä syytä pitää kiinni, jotta muoto ei veisi pois huomiota sisällöistä. Neutraalissa, mahdollisimman vähän ärsyttävässä yleiskielessä kun kaikki kukat eivät voi kukkia. Totutusta poikkeava muoto närkästyttää yllättävän monia. Jopa siinä määrin, että aika ajoin Kielitoimiston puhelinneuvontaankin tulee soittoja, joissa joko ihmetellään kirjoittajien huonoa oikeinkirjoitustaitoa taikka tiedustellaan, ovatko oikeinkirjoitussuositukset, ”säännöt”, mahdollisesti muuttuneet, kun lehdissä näkee kirjoitettavan eri tavalla kuin mihin itse on vanhastaan tottunut.

Toisaalta yritämme yleiskielisesti puhuessamme noudattaa ääntämistä koskevia suosituksia. Monien vierassanojen suositettu ääntämystapa jää vain suositukseksi. Kaikkien suu ei suostu suositukseen. Niinpä parpaarisesti ajelemme pussilla, huolehdimme hykieniastamme, vastailemme kalluppeihin ja kuuklaamme milloin mitäkin inffoa intternetissä. Asiasta riittävästi ärsyyntyvät kirjoittavat aiheesta joskus harmistuneita lukijakirjeitä sanomalehtiinkin. Vielä haasteellisempaa monille suomenkielisille on puhua kieliä, joissa b:t, g:t ja th:t ja soinnilliset s-äänteet ovat tavallisia. Suomessa jaksetaan irvailla poliitikkojen tapaa ääntää vieraita kieliä, varsinkin englantia, tankeromaisesti suomalaisin ääntötavoin ja painotuksin. Ääntämystavan taustalla on kuitenkin pyrkimys mukauttaa vieraatkin äänteet oman kielen ääntämyksen tapaan; sanat suomettuvat omaan suuhun sopiviksi.

Savolaiseen kielimaisemaan syntyneenä kuulun niihin, joiden puheesta suomalais-savolainen ääntämys kuuluu riippumatta siitä, mitä kieltä puhun. Aksentin tunnistavat tosin lähinnä vain toiset suomalaiset, kuulevat tietysti muutkin. Tästä kielellisen taustan läpikuultavuudesta, korostuksesta, pitäisi tehdä enemmänkin ylpeilyn kuin häpeilyn aihe: Minusta kuulee, mistä kielestä minä olen lähtöisin. Olen sitä, mistä tulen! Yhtä lailla arvostavasti pitäisi tietysti osata suhtautua myös toisenlaisella korostuksella puhuttuun suomeen, tulipa korostus läheltä tai kaukaa läntisten tai itäisten rajojen takaa tai vaikkapa eteläisistä äänimaisemista. Kuitenkin kestänee varmasti kauan, ennen kuin esim. television ja radion uutislähetysten lukijoiksi hyväksytään yleissuomea korostuksella ääntäviä ihmisiä.

Puheesta riippumatta on järkevää pyrkiä kirjoittamaan yleiskielisissä asiayhteyksissä kutakuinkin vallitsevien suositusten mukaan. Tämä voi taata ilmaisumuodon neutraaliuden ja ärsyttämättömyyden. Uusien vierassanojen osalta kirjoittajan täytyy tehdä valintoja: kirjoitanko ”pelkästään silmälle” alkukielisen kirjoitustavan mukaisesti vai ”korvalle” toivoen, että lukija lukee – mielessään tai ääneen – sanan tietyllä toivotulla tavalla. Valintaa voi pitää myös kielipoliittisena kannanottona.

Kirjoittaja työskentelee Kielitoimistossa.
 

Hyvät opettajat ja koululaiset!
Herättikö kirjoitus kysymyksiä, vastalauseita tai muita kommentteja? Kielikello on halukas julkaisemaan lyhyitäkin puheenvuoroja, jotka tulevat koulumaailman ytimestä. Aiheena voi olla mikä hyvänsä kieltä ja kielenkäyttöä koskeva kysymys.
Riitta Korhonen