Tekstipohjainen kirjoittaminen vaatii esimerkiksi lukiolaisen opinnoissa vaihtelevia  referoinnin keinoja. Ensinnäkin on osattava suora esitystapa johtolauseineen ja lainattuine lauseineen, esimerkiksi:

Kirjoittaja huomauttaa: ”Autotkin pestään monesti pohjavedellä, joka on käytännössä lähdevettä.”

Yleisempi ja usein luontevampi tapa viitata tekstiin on kuitenkin epäsuora esitys, jossa ei tyydytä vain toistamaan pohjatekstin ilmaisuja. Edellä oleva esimerkki voitaisiin muuntaa epäsuoraksi esitykseksi seuraavasti:

Kirjoittaja huomauttaa, että monesti autotkin pestään kallisarvoisella pohjavedellä.

Joskus kuitenkin halutaan epäsuorassakin esityksessä korostaa pohjatekstin sanamuotoa. Silloin voidaan käyttää yhdistelmärakennetta, jossa referoija upottaa omaan ilmaisuunsa yhden tai useamman sanan tai lauseen pohjatekstistä. Tällainen sitaatti osoitetaan lainausmerkeillä, ja jos virke päättyy lainaukseen, piste merkitään loppulainausmerkin jälkeen – toisin kuin suorassa esityksessä:

Kirjoittaja huomauttaa, että ”autotkin pestään monesti pohjavedellä, joka on käytännössä lähdevettä”.

Ainakin kouluopetuksessa tällaiseen ilmaisuun liittyy kuitenkin yksi hankaluus: lainaustyypillä ei ole vakiintunutta nimitystä. Ehdotankin, että nimeämme lainaustyypin uppolainaukseksi. Lauseopissa puhutaan kyllä toisenlaisessa yhteydessä upotetuista lauseista tai upotteista, mutta tuskin on vaaraa, että nämä termit sekoittuvat uppolainaukseen.

Kirjoittaja on Alavuden lukion äidinkielen  ja kirjallisuuden lehtori