Toimivia välineitä. Paavo Tikkanen suomen kielen kehittäjänä
Artikkeli 4/1990

Terho Itkonen

Toimivia välineitä. Paavo Tikkanen suomen kielen kehittäjänä

Kiuruvetinen tohtori Paavo Tikkanen (1823–1873) oli lehtimies, tiedemies ja liikemieskin, viime vuosisadan huomattavimpia suomalaisuusmiehiä. Hänen kotitaloonsa Hingunniemeen oli Kiuruveden kulttuurilautakunta järjestänyt heinäkuussa seminaarin ”Sanat ja sanomat”, jonka aiheena olivat Tikkasen elämänvaiheet ja elämäntyö. Professori Terho Itkonen valaisi seminaarissa Tikkasen osuutta suomen kielen kehittäjänä.

Hypätäänpä suoraan Paavo Tikkasen syntymävuoteen 1823. Useimmilla meillä on jonkinlainen aavistus siitä, millaista suomen kieli siihen aikaan oli. Murteet, kansan puhekieli, elivät vereksinä pitäjästä toiseen, ja kaikkialla niillä pystyttiin ilmaisemaan kaikki se kouraantuntuva ja silminnähtävä, mikä maaseudun arkisessa kanssakäynnissä tuli puheeksi. Silloin niin kuin nytkin murteet olivat luovuttamaton osa kotiseutua ja sen alkuperäistä elämänpiiriä.

Pelkästään murteiden perinnäisin keinoin ei kuitenkaan voitu keskustella maan ja maailman asioista laajemmalti. Puuttui semmoinen kirjakieli, josta puhekielikin olisi voinut ammentaa tarvitsemansa lisät.

Suomen kirjakieli oli Tikkasen syntymävuotena kyllä jo liki 300 vuoden ikäinen. Omassa lajissaan – Raamatun ja hengellisen kirjallisuuden kielenä – se oli pitkälti vakiintunut; myös lakia sillä voitiin ilmaista ja tulkita. Mutta sen avulla ei juuri voitu kirjoittaa muuttuvan yhteiskunnan asioista, ei uusista aatevirtauksista eikä politiikasta, ei tieteistä, taiteista eikä tekniikasta, eikä se soveltunut vaativan ajattelun välineeksi kaikkiaankaan, kun siitä puuttui välttämätön käsitteellinen sanasto: lukuisien kouraantuntumattomien asioiden nimitykset. Senkin minkä se ilmaisi, se ilmaisi yksipuolisesti länsi- ja lounaissuomalaisittain ja usein ruotsinvoittoisesti; itäsuomalaisesta se tuntui vieraalta ja kankealta.

Kangasniemeläinen Reinhold von Becker oli sanaston puutteen vastikään joutunut omakohtaisesti kokemaan, kun hän perustamissaan Turun Viikko-Sanomissa oli koettanut viestiä aikansa asioista. Hän oli myös koettanut lievittää puutetta omatekoisilla uudissanoilla. Sellaisia sanoja, joita hän parivuotisena toimittajakautenaan 1820–22 otti käyttöön, oli kymmenittäin: sateenvarjosta, ilmapuntarista ja höyrylaivasta itseensä sanomalehteen asti, lisäksi sellaisia tärkeitä vähemmän esineellisten seikkojen ilmaisimia kuin eläke, keksintö, tilaisuus, toimenpide, väestö, sivistys, ihmiskunta.

Visio vuodelta 1823

Mitä Tikkasen syntymävuonna sitten voitiin suomeksi ilmaista ja mitä ei? Varmaan silloisillakin näkijöillä oli pitkälle yltäviä tulevaisuudenkuvitelmia, niitä joita uusimmassa suomessa näkee sanottavan visioiksi. Niinpä voimme poiketa puolestamme vähäiseen menneisyydenkuvitelmaan ja ajatella, että kirjeenvaihtaja jostain kaukaisesta Ylä-Savosta olisi lähettänyt Turun Viikko-Sanomiin seuraavan vision:

Kohdistaessamme katseemme tulevaisuuteen arvioimme elinkeinojen alueellamme elpyvän. Teollisuuden asiantuntijoilta kehitettyjen ohjelmain perusteelle suunnitellaan maaseudullaki ajanmukaisia tehtaita. Yleisesti toimisivat laitokset nykyaikaisilla höyrykoneilla, vastaisuudessa oletettavasti sähkölläki. Pyrintöjemme varsinainen tavoite, itsenäinen vauras Suomi, on vielä edessämme. Kaukaisena päämääränä on presidentiltä hallittu, Yhdistyneisin kansakuntiin kuuluvainen ja yhdistyvän Europan talouteen kiintiästi liittynyt kansakunta.

Huomasiko joku, että tässä visiossa oli jokin vuotokohta? Asiallinen? Jos ei asiallinen niin kielellinen? Oliko siinä jotain mahdotonta vuoden 1823 suomen kielen kannalta? Teen nyt pienen paljastuksen, jonka päälähteenä on ollut akateemikko Martti Rapolan teos kirjakielemme sanojen ensi esiintymistä: kaikki tekstini sanat loppupuolen sanaan itsenäinen saakka olivat siihenastiselle kirjasuomelle outoja. Sen sijaan kaikki sanat sanasta vauras näytteen loppuun asti olivat kirjallisuudessa jo esiintyneet, useimmat lukuisia kertoja.

Äskeinen näyte siis osoitti, minkälaisia sanoja kirjasuomessa jo vuonna 1823 oli, mutta ennen muuta sen, millaisia sanoja siinä ei vielä ollut. Joillakin sitä myöhemmillä sanoilla oli tietysti jo tuohon aikaan jonkinlaisia korvikkeita. Kerta kaikkiaan puuttuivat kuitenkin esimerkiksi sanat, jotka olisivat yksiselitteisesti merkinneet konetta, tehdasta, teollisuutta, elinkeinoa, ohjelmaa, itsenäisyyttä. Miten puhua näistä asioista, kun ei ollut sanojakaan? Ruotsiksi samat asiat pystyttiin ilmaisemaan, suomeksi ei.

Esimerkkini kuvasi 1823 vallinnutta ilmaisukeinojen vajausta tietenkin tihennetysti: olin tahallani kasannut siihen sanoja, jotka silloisesta suomesta puuttuivat. Asia voidaan ilmaista numeroinkin. Professori Pauli Saukkonen työryhmineen on erityyppisistä teksteistä selvittänyt suomen tavallisimpien sanojen esiintymistaajuuksia. Sen perusteella hän on voinut panna likimääräiseen yleisyysjärjestykseen toistakymmentätuhatta nykykielen tavallisinta sanaa. Todelliseksi nykysuomen sanastorungoksi niistä voidaan katsoa tuhat ensimmäistä. Ja noissa tuhannessa on noin 140 sellaista, jotka on luotu omista aineksista kieleen vasta vuoden 1822 jälkeen. Ainakin joka seitsemäs sana nykyisessä runkosanastossamme on siis sellaisia, jotka puuttuivat kielestä Paavo Tikkasen syntymävuonna.

Sanaston vajaus vähenee

Paavo Tikkanen kävi koulunsa ruotsiksi alkuun savolaisessa Kuopiossa, sitten ruotsalaisessa Porvoossa. Omin silmin ja korvin hän koki sen, että mikä ruotsiksi oli helppo sanoa, ei läheskään aina ottanut suomentuakseen. Kun Tikkanen pääsi 20 vuoden ikään, siis 1843, oli tuo 140 sanan vajaus kyllä jo supistunut noin 120:een; ainakin teoriassa kieleen jo kuuluivat esimerkiksi Elias Lönnrotin kirjallisuus, julkaista, ongelma, lääkäri Wolmar Styrbjörn Schildtin (Volmari Kilpisen) henkinen, oppilas, suhteellinen ja eri tahoilla muualla kirjoihin päässeet alue, kone ja tehdas – nämä kolme perimmältään kansankielen sanoja. Sanoin teoriassa, sillä uudissana ei yleensä vakiinnu hetkessä nykyäänkään, saati tuolloisen niukan ja kituliaan suomenkielisen lehdistön ja kirjallisuuden aikana.

Kielen kehitystä Paavo Tikkanen pääsi ainakin eräiltä osin seuraamaan läheltä. Ja pian hän, vuodesta 1845 alkaen, rupesi julkaisemaan kirjoja ja kirjoituksia suomeksi. Vuonna 1847 hän yhdessä kahden muun savokarjalaisen – Aug. Ahlqvistin ja Taneli Europaeuksen – ja satakuntalaisen Antero Vareliuksen kanssa perusti viikkolehden, Suomettaren, ja sen toimitustyössä hän pysytteli 1860-luvun alkuvuosiin saakka.

Juuri 1840-luvun jälkipuolisko oli kansallisen nousun suurta aikaa. Se oli myös suomen kirjakielen kehityksen vauhdikkainta aikaa. Nykysuomen 1 000 tavallisimmasta sanasta puuttui siis vuoden 1843 päättyessä vielä noin 120. Kuuden vuoden ajalta 1844–49 voidaan luetella peräti kolmisenkymmentä samaan kärkituhantiseen yhä nykyään kuuluvaa uutta sanaa. Kasvuvauhti oli siis viisi ydinsanaa vuodessa – viisinkertainen vauhti verrattuna edelliseen 20-vuotiskauteen ja lähes satakertainen verrattuna koko meidän vuosisatamme suomeen. Silloin saivat alkunsa Lönnrotin ohje ja virallinen, Kilpisen kirjailija, yksityinen ja yleisö, Pietari Hannikaisen tulevaisuus ja yliopisto ja monet muut.

Nuoren Tikkasen luovuus

Entä Tikkanen? Kerran takavuosina kirjoitin oppilaitani varten tekstin, joka on hiukan samalla tavalla keinotekoinen kuin tuo vastaesittämäni kokoon keitetty teksti. Askeisen tekstin alkupuoli koostui siis sanoista, joita kirjasuomessa ei ollut vielä 1823. Seuraavassa tekstissä on kolme sanaa – saada, ja ja ei –, jotka ovat kuuluneet kieleen ammon ajoista. Muista sanoista ei yhtäkään tunnettu kirjasuomessa 1843, mutta jo tuon merkillisen kuusivuotiskauden päättyessä vuoden 1849 lopussa ne kaikki oli nähty painetussa sanassa:

Sain pääsylipun luennolle. Luentosalissa asiantuntijat tarkkasivat sanomalehdistön silmäänpistävää vastuuta valtion teollisuuden vähäpätöisimpiäkin tuotteita esiteltäessä. Säteilevän viehättäviä luentoja, ajanmukaisia mielipiteitä valtiollisista ilmiöistä! Sopeutuisinko? En, varaudun toimimaan. Tarjoutuvathan välineikseni edustavat tilastot ja sanomalehdistön mielipideosastot.

Teksti valaisee ja oli tarkoitettukin valaisemaan tuon kuusivuotiskauden luovaa henkeä. Erikoisempaa on, että se valaisee yhden ainoan nuoren miehen luovuutta. Kaikki tekstin sanat ovat Paavo Tikkasen kirjakieleen tuomia ennen 27. ikävuottaan. Paria sanaa on tosin käyttänyt samoihin aikoihin (1847) kuin Tikkanen myös toinen mies, niin että lopullinen keksijyys jää auki. Nämä sanat ovat teollisuus (myös Pietari Hannikaisella) ja tuote (myös Ahlqvistilla). Ainakin osuus noidenkin sanojen julkistamiseen Tikkasella oli, ja huomataan, että kaikki sanat ovat jääneet kieleen pysyvästi. Yhdeksän näistä yhden miehen sanoista kuuluu nykyään yleiskielen 1000 tavallisimman sanan joukkoon. Nämä sanat ovat nykyisen yleisyysjärjestyksensä mukaisesti valtio, edustaa (vasta Tikkasella nykymerkityksessään), esitellä, mielipide, osasto, teollisuus, vastuu (Tikkasella merkitys ’vastaus, vastustus’), ominaisuus ja tuote.

Asiantuntijan mielipide

Kielen sanat eivät yleensä synny tyhjästä, vielä vähemmän kirjakielen uudissanat. Kannattaa katsoa, miten Tikkasen sanat ovat syntyneet.

Tavallaan helpointa on ollut suora käännös, jommoinen varsinkin yhdyssanoissa tuli usein kyseeseen. Ruotsia ja suomea kylliksi taitavan oli helppo päätyä siihen, että sakkännare on asiantuntija, tidsenlig vastaavasti ajanmukainen. Tikkasen hyvää kielivaistoa kuitenkin osoittaa se, ettei hän tähän tapaan yhdyssanojakaan kääntäessään aina menetellyt aivan koneellisesti. Nykysuomessa puhutaan ruotsia koneellisesti suomentaen usein ”sisäänpääsytutkinnosta” (inträdesprov) ja ”sisääntulotiestä” (infartsväg), kun pääsytutkinto ja tulotie riittäisivät. ”Sisäänpääsylipusta” (inträdesbiljett) ei kukaan puhune; siitä kuuluu ansio Tikkaselle, joka oivalsi sen suoraan suomentaa pääsylipuksi. Lipun siirtäminen piletin nimitykseksi oli sekin hänen luova keksintönsä.

Eräät Tikkasen yhdyssanat olivat jo verraten vapaita käännöksiä. Osuvaa johtokeinoa hän käytti luodessaan von Beckerin sanomalehti-sanan pohjalta johdoksen sanomalehdistö (ruotsissa yhdyssana tidningspress). Reformation-sanan hän suomensi uskonpuhdistukseksi. Alun perin tämä latinanlähtöinen sana on merkinnyt vain uudistamista, uudestaanmuodostamista, ja siten Tikkanen tuli valaneeksi itse käsitteeseen myös ruotsin sanasta puuttuvaa aatesisältöä.

Tärkeä sana mielipide oli sekin Tikkasen yhdyssanoja. Sille eivät ruotsin åsikt, opinion enää antaneet mitään mallia. Tikkasen sananluonti on arvatenkin pohjautunut siihen, että åsikt on jotakin, mikä on niin ja niin jonkun mielestä. Pelkkä mieli ei kuitenkaan riittänyt, ja niin hän vahvisti sitä pitää-verbin johdoksella pide, jolla näyttää olleen yhtä ja toista savolais-kansanomaista pohjaa. Vielä tällä vuosisadalla on Maaningan murteessa voitu sanoa ”Niill on ollu yhteiset neovompitteet” (= neuvonpidot) ja Nilsiän murteessa ”Mut se olj kuullunna niihen tuummampitteet” (= tuumat, aikomukset). Menettely oli samantapainen kuin Beckerin luodessa 1820-luvulla sanan toimenpide, jolla hän koetti selventää monimerkityksistä sanaa toimi.

Tikkasen uudisluonnin varsinaista alaa olivat kuitenkin johdokset. Kun ruotsissa sanottiin esiliiteverbejä käyttäen ”föreställa” tai ”framställa” – siis ”eteenasettaa” –, hän loi vastineeksi suomen johtokeinoja käyttäen luontevan verbin esitellä. Sen pohjalta syntyi sitten muutamaa vuotta myöhemmin verbi esittää – muuten sana, joka on suomen kaikista tietoisesti sepitetyistä uudissanoista nykykielessä tavallisin. Kun taas ruotsissa sanotaan föreläsning, siis ”esiluku”, Tikkanen suomensi sen luennoksi, ja hänen suomennoksensa piti.

Kapine, media, välikappale: väline

Useiden muiden Tikkasen johdosten yhteys sanan ruotsalaiseen vastineeseen on melko vähäinen. Ruotsin avdelning-sanan vastineeksi hän toi sanan osasto, yhteistä siis del = osa. Tätä sanaansa Tikkanen muuten alkuun käytti yliopiston ”osaston”, tiedekunnan, merkityksessä: filosofinen tiedekunta oli hänelle viisaus-opin osasto, lääketieteellinen tiedekunta lääkintä-opin osasto. Runsaskäyttöinen sana väline sukeutui taas luontevasti vanhan kirjasuomen välikappaleen pohjalta. Ajatus on perimmiltään sama kuin ruotsin sanassa medel, siis jokin mikä on keskellä, välissä. Taustalla häämöttää latinan ’keskikohtaa’ merkitsevä medium, jonka monikkomuotoa media meilläkin näkee nykyään käytettävän tiedotus- tai mainosvälineen, ts. viestimen merkityksessä.

Tikkasen keksintö oli taas kömpelön yhdyssanan korvaaminen johdoksella. Mutta mistä tuo ‑ine-johdin? Tuskin mistään muusta kuin tutusta kansanomaisesta sanasta kapine, joka käytännössä merkitsee usein juuri välinettä: työkapine on sama kuin työkalu, tikkaslaisittain työväline. Näin siis välikappale ja kapine Tikkasen käsissä risteytyivät hyödylliseksi välineeksi. Merkillistä kyllä sen hyötyä ei pitkään aikaan huomattu; se alkoi yleistyä oikeastaan vasta tämän vuosisadan puolella.

Varsinaisesti ruotsin malli ei ollut enää kyseessä, kun Tikkanen loi sanan tilasto. Ruotsissa sanotaan statistik, ja sana on ranskasta lähtöisin, pohjana latinan sana status, joka merkitsee asemaa, tilaa. Senhän tunnemme nykysuomessa ainakin statussymboleista. Tikkanen oli paitsi lehtimies myös tilastomies, ja hänen tilastonsa olivat ensi sijassa kansan, sen väestön tilaa osoittavia kuvauksia. Hänen väitöskirjassaan 1859 ne olivat nykyaikaiseen tapaan myös yksityisten tietojen numerollisia yhdistelmiä ja taulukoita.

Tässä tapauksessa Paavo Tikkanen on luonut suomalaisen vastineen ruotsin sanalle latinantaitoaan hyödyntäen. Samantapaista on täytynyt olla takana, kun hän ja Antero Varelius ottivat yhtaikaa käyttöön sanan teollisuus nykyaikaisessa merkityksessään. Teollinen-sanaa oli jo aiemmin käytetty merkityksessä ’käytännöllinen’. Nykymerkityksensä teollisuus sai, kun Tikkanen ja Varelius tekivät siitä ruotsin industri-sanan vastineen. Tämä ruotsin sana oli varhemmin merkinnyt vain ahkeruutta, työteliäisyyttä, samoin kuin sen lähtökohtana ollut latinan industria. Työ ja teko ovat lähellä toisiaan, niin myös työteliäisyys ja tekoihin perustuva teollisuus – tällaista uraa pitkin Tikkasen ja Vareliuksen ajatus näyttää kulkeneen.

Tikkasen leimahteinen keksintö

Ruotsin ajatusmallia Tikkanen ei sen sijaan seurannut, kun hän religion-sanan vastineeksi loi sanan uskonto – siis usko, uskoa ‑pesyeen pohjalta. Ruotsin religion-sanan takana on latinan religio, joka alkuaan on merkinnyt vain arvelua, empimistä, sitten uskonnollista arvelua, omantunnon epäilyä, taikauskoista pelkoa ja huolta. Mikään ruotsin malli ei liioin ole ollut synnyttämässä lähinnä Tikkasen nimiin luettavaa sanaa valtio. Sen pohjana on tietysti varhemman kielen valtakunta. Erikoista on, että johdokset valtioinen ja valtiollinen ilmaantuvat Tikkasen tekstiin ennemmin kuin itse valtio; näin Suomettaren ensimmäisen vuosikerran kirjoituksessa ”Suomen Suuriruhtinanmaan tila v. 1846”: ”Itsekunki kansan edestys ja pysähdys on kolminainen: tiedollinen (intellectuell), ruumiillinen (materiell) ja valtioinen (administrativ).”

Valtioinen näyttäisi siis tässä liittyvän ’hallitsemista’ merkitsevään vallita-verbiin suoremmin kuin valtaan ja valtakuntaan; ruotsin administrativ on ’hallinnollinen’. Martti Rapola on arvellut, että kyseessä voisi olla kirjoittajan varovaisuuskin. Lehdelle olisi voinut olla kohtalokasta, jos se heti alussa olisi ruvennut näkyvästi puhumaan suuriruhtinaanmaan valtiollisista, siis poliittisista asioista.

Ei ole yhteyttä ruotsiin myöskään verbillä toimia. Tämä nykysuomen käytetyimpiin kuuluva verbi siis puuttui suomen kielestä ennen vuotta 1847, ja Tikkanen sen otti käyttöön; niinpä hän joulun alla saattoi kirjoittaa: ”Suomettaren ensi-vuosi on loppumallansa! Ilolla ovat Suomettaren toimittajat havanneet merkityksi edes heidän hyvä halunsa rehellisesti toimia ja vaikuttaa kansallisen menestyksen työssä.” Yhä nykyään tätä verbiä on vaikea yksiselitteisesti ruotsintaa. Substantiivi toimi oli kyllä vanhastaan tunnettu. Vanhassa kirjasuomessa se tarkoitti tavallisesti järjestystä, järkeä ja ymmärrystä; vasta 1700-luvulta lähtien se alkoi vähitellen siirtyä merkitsemään työtä, tehtävää, askaretta, virkaa.

Meistä tuntuu peräti yksinkertaiselta, että kun kerran on substantiivi toimi, niin on myös verbi toimia. Onhan vastaavasti huoli : huolia, mieli : mieliä, kuori : kuoria jne. Yksinkertaisenkin keksiminen vaatii kuitenkin joskus leimahdusta. Tikkasen toimia oli tuollainen leimahteinen keksintö.

Missä määrin Tikkanen käytti uudisluonnissaan hyväksi pohjoissavolaista kansankieltä? Suoranaisesti ei kovin paljon. Hän viljeli kyllä kirjoituksissaan varsin tuoreesti itäsuomalaisen sävyistä puheenpartta, mutta taitavan tyyliniekan tavoin vain kohtuullisessa määrin; hän otti huomioon myös länsisuomalaisen lukijakunnan totunnaiset mieltymykset. Monet hänen itäsuomalaisuutensa ovat sittemmin syrjäytyneet, mutta kirjakielen pysyvään pääomaan ovat jääneet mm. tärkeät verbijohdokset sopeutua, tarjoutua ja varautua. Sanat viehättää ja vähäpätöinen kuuluvat samaan itäsuomalaisuuksien ryhmään, samoin teonnimien asut vastuu ja kaipuu (siihen asti vain vastaus, kaipaus).

Suomettaren porvaristo ja kommunistit

Kertaan vielä: kaikki edellä mainitut sanat ovat kuuden vuoden ajalta aina vuoteen 1849, jolloin Tikkanen vasta täytti 26 vuotta. Nämäkin havainnot ovat Martti Rapolan. Tikkanen, toisin kuin esimerkiksi Kilpinen, ei pitänyt tapanaan merkitä sanasepitteitä nimiinsä, ja kun hänen tuonaikaiset Suomettaren-kirjoituksensakin olivat vailla kirjoittajan nimeä tai nimimerkkiä, hänen osuutensa on ollut tavallaan piilossa.

Juuri Rapola kehitti aikoinaan tekstikriittisen menetelmän, jolla hän pystyi erottamaan Suomettaren 1. vuosikerran nuorten toimittajien – Ahlqvistin, Europaeuksen, Tikkasen ja Vareliuksen – osuudet toisistaan. Varmaa onkin, että Tikkasen uudisluonti keskittyy tuohon vuosikertaan. Siinä hän kumppaneineen jo sai täytetyksi suomalaisen sanomalehden polttavimmat ilmaisutarpeet. Periaatteessa olisi selvitettävissä sekin, mitä kaikkea uutta hän toi kieleemme Suomettaressa vielä 1850- ja 1860-luvulla. Rapola on luetellut joukon Suomettaren uusia sanoja, joista – kuten hän alustavasti lausuu – ”suuri osa tuntuisi palautuvan Tikkaseen”. Siinä on monenmoista maatilasta ja salaojituksesta kauppalaan ja katusulkuun, on porvaristosta sosialistiin ja kommunistiin, on laivurista lennättimeen ja junaan saakka.

Tämä alustava toteamus kaipaisi jatkokseen tarkempaa tutkimusta. Sen verran voidaan panna merkille, että väitellessään tohtoriksi 1859 Suomen ”väki-luvun ja asukasvaiheiden suhteista” Tikkasella oli tarpeellinen sana-aineisto jo hallussaan; väitöskirjasta ei juuri löydä uusia uudissanoja. Sen voima on uusissa tiedoissa ja uusissa ajatuksissa, ja ne hän saattoi nyt tuoda ilmi omilla ja kumppaniensa sanoilla, niillä joita me nykysuomalaisetkin käytämme. Jopa lauserakenteeltaan ja tyyliltään hänen väitöskirjansa alkaa lähetä nykysuomalaista ilmaisua. Näytteeksi kappale vielä uomiaan etsivästä Tikkasen tyylistä vuodelta 1847 ja pari katkelmaa hänen virkeästä väitöskirjatyylistään kahtatoista vuotta myöhemmin. Katkelmat kuvaavat samalla hänen suhtautumistaan maamme vähemmistökansallisuuksiin.

1847

Luetut ovat ne kansat, joita on kohdannut niin kova onni kuin suomalaista, että tieto ja valistus on vaatetettu vieraan kielen kylmään pukuun. Vaan tämä on enemmän ulkonaisen sattuman vika; sen saattavatki Suomalaiset, kerran sen pol’uille päästyä, helposti poistaa. Kolkompi oli se kylmäkiskonen ylenkatse, jolla Suomen omat muukaloidut kasvatit aina näihin päiviin kohtasivat isänmaansa kalliinta hengellistä tavaraa, sen kieltä ja kirjallisuutta. – – Mutta alku on jo pantu; nämä viimeiset vuodet ovat jo tuottaneet kokeita, joita saatat pitää vaan valmistuksena, ehkäpä mitättöminä yrityksinä. Ne ovat kuitenki aamuruskon ensi säteitä, toivon ensi huohmaamia. Ne näyttävät kaikestaanki, että kielemme voipi käsittää kaikki nousevan sivistys-kielen vaatimukset, ja ett’ei kielemme köyhyys estä aivottua työtä.

1859

Norjassa opetetaan lapinkieltä yliopistossa kaikille, jotka aikovat papeiksi ja virkamiehiksi Lappalaisiin paikkakuntiin; Ruotsissa on sitä vastaan Lappalaisia pyydetty melkein pakolla Ruotsalaisiksi ja Suomessa samote Suomalaisiksi. Suomalaisille, Lappalaisten likimäisille heimoille, tämä seikka on senki suhteen kamala, että heidän pitäisi Lappalaisten kansallisuutta pitää pyhänä ei ainoastaan heimolaisuuden tähden mutta enemmin vielä ansaitaksensa omalle kansallisuudellensa enemmän kunnioitusta ja oikeutta kuin sillä tähän asti on ollut. Kuin Norjan hallitus myöski on Lappalaisillensa hankkinut ja kustantanut kirjoja näiden omalla kielellä, niin ei olekaan kumma että Lappalaistenki kansallisuus siellä menestyy ja kasvaa, vaan Suomessa ei. Oma kirjakieli ja sivistys onki jokaisen kansallisuuden turva ja sitkeyden antaja; sitä pitäisi Suomenki kansan sekä sen ystäväin aina muistossa pitää.

Niinkuin nyt on, lukisimme melkein eduksi että Suomalaisuuden rinnalla on Ruotsalaisten virkeä ja sivistynyt kansallisuus ikäänkuin kilvoitukseksi ja ainaki yllytykseksi kilvoittelemaan keskenänsä tiedon ja taidon jaloissa harrastuksissa. Se kyllä olisi voinut olla mahdollista, että Suomenkieltä ei olisi näin kauvan voitu pitää takaperällä eikä sen luonnollisia oikeuksia kieltää, jos ei olisi ollut Ruotsalaisia asukkaita maassamme. Mutta asiaa tarkemmin ajatellessa havaitsemme, että jos totuutta tahdottaisiin ja olisi tahdottu kuunnella, ei Ruotsalaisten oloa maassamme olisi koskaan voitu panna syyksi Ruotsinkielen pysyttämiselle valtio- ja koulu-kielenä.

Sanat ja sanomat: toimivia välineitä

Miltei nuorukaisena Tikkanen toi siis kieleemme muutamassa vuodessa 9 sanaa, jotka kuuluvat nykysuomen tuhannen tavallisimman joukkoon. Saavutus nousee varsinaiseen arvoonsa, kun rinnalle asetetaan 1800-luvun tunnetuimpien kielenkehittäjien Elias Lönnrotin ja Volmari Kilpisen vastaavat määrät: Lönnrot 10, Kilpinen 11 sanaa noista tuhannesta, kumpikin noin neljännesvuosisadan mittaan. Tikkanen keskittyi yleiskielen kannalta tärkeimpään; kaikkiaan hänen nimiinsä voidaan viedä muutamia kymmeniä sanoja, Kilpisen nimiin satoja ja Lönnrotin nimiin tuhansia sanoja, joista valtaosa erityisalojen termejä.

Mikään nykysuomalainen tietoteksti ei tule toimeen ilman Tikkasen sanoja. Saukkonen kumppaneineen on kaikkiaan tilastoinut yli 400 000 sanan verran 1960-luvun suomalaista painotekstiä ja radiopuhetta. Tuossa tekstimäärässä olen laskenut Kilpisen sanojen esiintyvän yhteensä n. 3 000 kertaa, Lönnrotin n. 2 650 kertaa, Tikkasen sanojen n. 1 450 kertaa. Tämän kärkikolmikon tasalle ei kukaan muu ylety. Useampi kuin joka kolmassadas sana suomalaisessa nykytekstissä on Paavo Tikkasen tekoa. Tikkasen puumerkki on keskimäärin jokaisella nykysuomalaisen kirjan sivulla, ja umpeen ladotulla sanomalehden sivulla noita puumerkkejä on hyvinkin kymmenkunta.

Miten on mahdollista, että nuori Paavo Tikkanen ylti tällaiseen saavutukseen?

Ensimmäinen syy on tietysti se, että suomen sanastossa oli sellainen määrä aukkoja, jotka vain odottivat täyttäjäänsä.

Toiseksi Tikkanen snellmanilaisittain käsitti, miten suomalainen kansallisuus oli nostettavissa oikeuksiinsa: sille oli luotava yhteinen kirjakieli – sivistyssuomi –, jolla voitiin viestiä oman maan ja koko maailman asioista. Sitä tietä oli saatava suomalaiset tiedostamaan tilansa ja asemansa. Siksi hän myös halusi osallistua tuon kielen Iuomiseen.

Kolmanneksi näyttävät tulevan kielelliset ympäristö- ja perintötekijät. Ihminen voi kieli- ja tyylikorvaansa pitkälti kehittää, ja Tikkanen on varmasti ollut kotiseutunsa kansankielen aktiivinen kuuntelija ja omaksuja. Mutta kielellisen lahjakkuuden on täytynyt kuulua jo hänen biologiseen perimäänsäkin. Muuten on vaikea selittää sitä ilmiömäisen luontevaa vaivattomuutta, jota hänen luomansa sanasto ja koko hänen kirjoitustyylinsä henkii. Molemmat antoivat mallia muille, nuoremmille kielenkäyttäjille, ja molempien kaukovaikutus tuntuu yhä meidän päiviemme suomessa.

Neljänneksi tulee vihdoin se, että Tikkanen käytti sanojaan ja esitti ajatuksiaan joukkoviestimessä, ts. Suomettaressa. Vaikka sen levikki alkuun oli mitättömän pieni, vain 258 tilaajaa, se kuitenkin levisi juuri niihin piireihin, jotka tunsivat suomen kielen asian omakseen. Suometar toimi hänelle aatteiden tunnetuksitekemisen välineenä, mutta lehden sanoman voivat välittää vain sanat, se kieli, johon hän itse oli tuonut sekä toimimisen että välineen. Sekä Suometar että suomen kielen sanat olivat Paavo Tikkaselle toimivia välineitä.
Terho Itkonen