Toimittaja ja virkakieli kohtaavat
Artikkeli 4/1999

Riitta Hyvärinen

Toimittaja ja virkakieli kohtaavat

Lehtiteksti on toisinaan sietämättömän kankeaa, mutta syy ei ole toimittajien. Jäljet johtavat suoraan sylttytehtaalle: virastoon. Sieltähän se kapulainen kieli toimituksiin tulee, samalla paperilla päätösten ja tiedotteiden kanssa. – Tai hetkinen, onko asia muka noin yksinkertainen? Toimittaja Riitta Hyvärinen (T) ja virkakielen tutkija Riitta Hyvärinen (V) kinaavat sanomalehden virkakielestä.

T: Kun aamun lehdessä lukee, että Vanhuspalvelujen talousarviosäästöt toteutetaan rakennemuutosta vaarantamatta, ei lukijan tarvitse masentua sitä, ettei ymmärrä. Toimittaja se vain on jutussaan siteerannut laiskasti ajateltua ja traditionaalisesti kirjoitettua viranomaistekstiä eikä ole kääntänyt ilmausta suomeksi.

Sanomalehden toimittajan arkityöstä ovat hohto ja gloria kaukana. Virastot, valtuustot, yhdistykset ja toimikunnat lähettävät päivittäin toimituksiin erilaisia päätöksiä, kokouspöytäkirjoja ja tiedotteita, jotka kertovat levätutkimusten alkamisesta tai kaupungin budjetin rahanjaosta. Niistä olisi tehtävä juttu. Sellainen, jota luetaan ja jonka sanoma ymmärretään.

Vaikea aihe, kiemurainen kieli

T: Jos päätöksessä on kyse toimittajalle tuntemattomista tai hankalista ja monipolvisista asioista, kuten mikrobiologiasta, kuluu asian hahmottamiseen ja olennaisen löytämiseen aikansa. Mikä tässä pätkässä on uutisen väärti? Mikä kiinnostaa meidän lukijaamme? Mitä aiheesta on kirjoitettu aikaisemmin?

Monesti energiaa tuhlautuu kuitenkin pelkkään kapulakielen suomentamiseen. Jotta olennainen löytyisi, olisi ymmärrettävä ajatus virkkeestä Organisaation uudistamisen tavoitteena on mahdollistaa pelastuslaitoksen sisäisten toimintojen mahdollisimman joustava järjestely ja nopea muuntautumiskyky joka mahdollistaa asiakasläheisten laadukkaiden sekä myös kustannuksiltaan tarkoituksenmukaisten palvelujen tuottamisen. Mitä ovat sisäiset toiminnot, missä ja millaisia?

Virkakieli on virkakieltä ja lehtikieli lehtikieltä. Ne ovat eri tarkoituksiin tehtyjä, eikä pidä olettaa, että minkään lautakunnan päätökset olisivat kopioitavissa suoraan aviisin sivulle. Silti viranomaisen tekstillä ja uutistoimittajan jutulla on samanlaisia tavoitteita: ne kertovat tietämisen ja ymmärtämisen arvoisista asioista. Tämän takia molemmissa kielen olisi oltava hyvää suomea.

V: Mitä tarkoittaa ”hyvä suomi”? Tekstin tekijälle nämä joustavat järjestelyt voivat olla aivan selkeä asia. Eivätkö hyvyys ja huonous ole teksti- ja lukijakohtaisia?

Tuulimyllyt, kananmunat ja diskurssit

T: Mutta kun ne eivät opi mitään! Virkakieltä on pilkattu ja parjattu vuosikaudet, siitä on kaivettu surkuhupaisia esimerkkejä kahvipöytäkeskusteluihin. Todellisuuteen törmääminen ei töissä juuri naurata, sillä virallinen kieli on pahimmillaan tönkkösuolattua.

Monta kertaa tuntuu, että hallinnollista tekstiä on kirjoittanut kiireessä joku, joka ei ole kielen ammattilainen. Hänellä ei ole aikaa eikä kykyä hioa sanontaansa, ei välineitä tekstin tekoon tai kielen tarkkailuun. Sanat ladotaan huolettomasti peräkkäin kuin ostokset kaupan kassahihnalle: vielä on mahduttava muutama purkki ja varotaan sitten kananmunia.

V: Totta, virastojen kirjoittajilla on harvoin koulutusta kirjoittamiseen. Kielen ammattilaisia löytää enemmän vaikkapa toimituksista, joissa päätyönä on kirjoittaminen. Virkakieli ei silti ole vain muuttumatonta kapulaa. Kun virkahenkilöitä oli tarpeeksi parjattu täyteen ahdetuista virkkeistä, niin nyt he mammuttivirkkeiden pelossa kirjoittavat vain lyhyitä päälauseita, joita ei sidota toisiinsa.

T: Pieni paha toimittajan kannalta se on, kuten sekin, että virkakieli on tehty voimattomista verbeistä. Hoitotoimenpiteiden suorittaminen kääntyy rutiinilla hoitamiseksi. Ongelmallisempaa on, että kirjoittajat eivät luota yksinkertaisten sanojen voimaan. Tuskin kukaan kotonaan puhuu organisaatioiden mukaisista toimintayksiköistä tai sosiaaliviraston talousarvion kokonaisuuden puitteista, mutta paperilla ne näyttävät uhkuvan tärkeyttä.

Erikoisalojen termit ovat tavallisissa tiedotteissa harvoin tarpeen. Vaikka sanomalehden toimituksessa tajuttaisiinkin resurssien ja diskurssien vivahteikkuus, niitä ei tavallisten lukijoiden silmien eteen päästetä.

Toisaalta kielen epämääräisyyttä voidaan mainiosti käyttää omiin päämääriin virkatekstejä tehtäessä. Tiedottajan on helpompi kirjoittaa ympäripyöreästi organisaatiouudistuksista ja töitten uudelleenjärjestelyistä kuin konkreettisesti siitä, että lajittelukeskus muuttaa pois tästä kaupungista ja ihmisten työpaikat häviävät samalla.

V: Ehkä sovinnaiset tavat ohjaavat tietynlaiseen kirjoittamiseen? Ehkä ei ole mahdollisuutta kirjoittaa toisin; ihmiset eivät halua taistella tuulimyllyjä vastaan.

Aina kiire ja hirveä hoppu

T: Toimittajalla on karkeasti otettuna kaksi vaihtoehtoa käsitellä hankalaa tekstiä. Hän voi tuntea itsensä tyhmäksi, panna juttuunsa suoria lainauksia alkuperäistekstistä käsittämättömällä kielellä ja olla kuin ei olisi koko pätkää käsistään päästänyt. Enemmän nöyryyttä vaativa vaihtoehto on tuntea itsensä vielä tyhmemmäksi ja myöntää ääneen, ettei ymmärrä suomea. Tällöin tekstin avaamisessa on kysyttävä apua työkaverilta ja tuhrattava aikaa moiseen rääpäleeseen. Avaajana tuntee myös tekevänsä turhaa työtä: miksi minä joudun ajattelemaan tämän uudelleen?

Päättäjille voi toki soittaa ja tivata: mitä tämä tarkoittaa? Mistä päätitte, paljonko menee yhteensä rahaa, kuinka taulukkoa on tulkittava? Aina tähän varmisteluun ei ole mahdollisuutta, sillä toimistojen virka-aika on päättynyt, kun kysymykset syntyvät. Toisinaan taas aika ei riitä oikean henkilön esiin kaivamiseen.

Toimittaja valitsee käsittelytavan sen mukaan, onko hänellä aikaa ottaa selvää postin tuoman tai faksin suoltaman tekstin syvimmästä olemuksesta. Jutun teossa on usein kiire, sillä lehden säännöllinen ilmestyminen vaatii aikataulussa pysymistä. Toimittajan on naputettava konettaan siihen tahtiin, että taittajat, painokoneella työskentelevät ja lehdenjakajat pääsevät ajoissa töihin. Työmääräykset saattavat tulla minuutin varoitusajalla. Hiottavana on monta tekstiä, tai samana iltana valtuustopäätösten kirjoittamisen kanssa on käytävä paikallisissa koirakisoissa ja raportoitava traktorijuopoista.

V: Voi sinua, autuas pata! Entä jos sillä virkahenkilöllä on myös tekstiä kirjoittaessaan kiire, pomo hönkii niskaan, lapset pitäisi hakea tarhasta ja päätäkin särkee? Tai jos tekstiä tekemässä onkin leegio väkeä, joilla kaikilla on omat intressinsä? Sinä onnellinen saat hioa juttusi yksin, virkahenkilön teksti ei koskaan ole vain hänen. Se on viraston omaisuutta.

Keisarin uudet vaatteet?

T: Huonosti kirjoitettu virallinen teksti on vaarallista. Toimituksissa se nostattaa verenpainetta, alentaa itsetuntoa ja vie työaikaa. Pahinta on, että mahdollisesti tärkeät päätökset jäävät kieliongelmien tähden ymmärtämättä ja lukijoille kirjoittamatta.

Kirjoittaminen on luovaa työtä. Tämä nuhjaantunut sanonta tarkoittaa, että kirjoitettaessa on ajateltava. Jos ei ajattele, perustele sanavalintojaan ja juonen kuljetteluaan, on tuloksena huonoa tekstiä. Pelkkä vanhojen kaavojen toisto on turhaa, koska jokainen teksti on ainutkertainen. Sillä on uusi kirjoittaja, uusi yleisö, uusi sisältö tai uusi tarkoitus. Jos mikään ei muutu, on tarpeetonta tuhlata printterin mustetta.

Huonosta kielestä pääsee eroon kiinnittämällä huomiota kielenkäyttöön. Julkaistavaksi aiottua tekstiä on mukautettava vastaanottajan vaatimuksiin. Esimerkiksi kaupunginvaltuuston paperit ovat julkisia asiakirjoja, joita kaikkien täyspäisten on ymmärrettävä.

Toisaalta lukijoitten tulee vaatia selväjärkistä tekstiä. On vain niin noloa myöntää, ettei ole ymmärtänyt lukemastaan mitään. Helposti menee siihen halpaan, että uskoo kirjoituksen olevan kunnossa ja itse olevansa tyhmä. Teksti saa kulkea keisarin uusissa vaatteissa juuri niin kauan, kuin kielenkäyttäjät antavat.

V: Mutkat suoriksi ja asiat yksinkertaisiksi – näin maailma pelastuu? Ei ole vain hyviä ja huonoja, mustia ja valkeita tekstejä, tänne mahtuu harmaita, raidallisia ja vihertävänkukertaviakin.

 

Filosofian maisteri Riitta Hyvärinen on ollut uutistoimittajana Hämeen Sanomissa ja Warkauden Lehdessä sekä tehnyt juttuja vapaana toimittajana eri lehtiin. Syksystä 1999 alkaen hän on työskennellyt kielenhuoltajana Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa, erikoisalanaan virkakielen huolto.

Riitta Hyvärinen