Toimeentulorajoitteinen laitostalousoppilaitos¹
Artikkeli 2/1988

Osmo Ikola

Toimeentulorajoitteinen laitostalousoppilaitos¹

Viime keväänä oli eräässä lehdessä uutinen, että Varsinais-Suomen emäntäkoulu muuttuu syksyllä Naantalin koti- ja laitostalousoppilaitokseksi. En tiedä, onko nimenmuutos toteutunut, mutta ei se olekaan tärkeää. Jo se, että sellaista sanahirviötä kuin laitostalousoppilaitos vakavassa mielessä ehdotetaan, on aivan tarpeeksi pöyristyttävää. Tosin ei Suomessa taida muuallakaan enää juuri olla kouluja. On vain erilaisia asteita: ala-, ylä- ja keskiaste. Niistä ylin on keskiaste, kuinkas muuten. Milloinkahan kouluhallitus muuttuu astehallitukseksi?

Koulujen tavoin ovat sairaalatkin käyneet vähiin. Tokihan terveyskeskuksen vuodeosasto on paljon hienompi nimitys. Yhteiskunnan korkea kehitystaso näkyy siinäkin, ettei joukossamme enää ole – ainakaan virallisesti – köyhiä eikä juoppoja. Sen sijaan on valitettavasti kuitenkin toimeentulorajoitteisia ja sosiaalisesti työrajoitteisia ihmisiä. Nyt työskentelevä raamatunkäännöskomitea on kyllä vanhoillisuudessaan kääntänyt entiseen malliin: ”Köyhät teillä on luonanne aina, mutta minua teillä ei aina ole” (Matt. 26: 11). Eikö tämäkin olisi pitänyt nykyaikaistaa: ”toimeentulorajoitteiset teillä on luonanne aina – –”?

Oman lukunsa muodostaa korkeakoulujen uuden tutkintojärjestelmän uljas sanasto. Ennen opiskelija sai valita jonkin eri linjoista, mutta ei enää. Nyt on valittavana eri suuntautumisvaihtoehtoja. Ennen opiskelijan aineyhdistelmässä oli yksi pääaine ja sen lisäksi sivuaineita. Nyt ne ovat vaihtuneet päävastuiseksi tieteenalaksi ja sivuvastuiseksi tieteenalaksi. Vielä voisi mainita vaikkapa opintojakson, opintokokonaisuuden ja opetuskokonaisuuden. Ne tarkoittavat korkeakoulujen tutkintoasetuksissa kaikki eri asioita, joista on perillä vain tuohon salatieteeseen vihkiytynyt.

Tämäntapaisten esimerkkien luettelemista voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Kieli tietenkin aina muuttuu, mutta varmastikaan ei muuttuminen aina ole edistystä. Mistä tässä hahmoteltu kehityssuunta sitten johtuu?

Syitä on erilaisia. Toisinaan on syynä se, että halutaan välttää sanaa, joka sanoo asian suoraan, kaunistelematta. Esimerkiksi jonkun nimittäminen sosiaalisesti työrajoitteiseksi kuulostanee hienotunteisemmalta kuin juoposta tai alkoholistista puhuminen. Mutta sittenkin?

Toisissa tapauksissa taas on päätekijänä byrokratia – tai ehkä oikeammin se, että halutaan termistönkin osoittavan, kuinka perusteellinen jokin uudistus on ollut, kuinka täydellisesti kaikki vanha ja vanhentunut on lakaistu pois. Kuusi- ja seitsenkymmenlukujen ylioppilasaktivismin aikana jotkut halusivat heittää romukoppaan professorinimityksen, koska sillä heidän mielestään oli vanhoillista painolastia. Eräät virkamiehet taas halusivat poistaa tiedekunta-sanan, samasta syystä. Nämä pyrkimykset jäivät toteutumatta, mutta pää- ja sivuaineet ynnä linjat kuitenkin saatiin korkeakouluista pois. Opiskelijoiden onneksiko? Enpä usko.

Alakoulu, yläkoulu ja keskikoulu heitettiin menemään lähinnä kai siksi, että vanhassa koulujärjestelmässä käytettiin näitä nimityksiä. Ja kun kerran luotiin uusi – monessa suhteessa oikein hyvä – terveyskeskusjärjestelmä, ei siihen kuuluvista sairaaloistakaan haluttu käyttää vanhaa sairaala-sanaa. Piti keksiä uusi nimitys: terveyskeskuksen vuodeosasto. Mahdollisimman kömpelöä kapulakieltä. Varsinais-Suomen emäntäkoulun nimen muuttamista taas perusteltiin sillä, että laitostalousoppilaitos on uuden ammatillista koulutusta koskevan lainsäädännön mukainen nimitys. Jos todella näin on, niin silloin on kyllä itse lainsäädäntö pielessä!

Mainitunlaisia perusteluja on aina helppo esittää, mutta jos vähän enemmän ajateltaisiin tavallisia ihmisiä, niitä, joita noiden järjestelmien ja laitosten on määrä palvella, asia näyttäisi toiselta. Väitän, että tämänsuuntainen sanaston uudistaminen on mitä suurimmassa määrässä epädemokraattista. Ihmiset puhuvat sairaaloista, ja kyllä he sairastuessaan varmasti mieluummin menisivät sairaalaan kuin johonkin kummalliseen vuodeosastoon. Korkeakoulujen opiskelijat oppivat ennen aika helposti tuntemaan tutkintojärjestelmänsä, johon kuuluivat pääaine, sivuaine, eri linjat jne. Toisin on nyt.

Vetoan päättäjiin, uudistajiin, lakien laatijoihin. Koettakaa uudistuksissakin välttää teennäisiä, paperinmakuisia sanoja. Koettakaa uskoa, että uusi järjestelmä voi olla yhtä tehokas ja hieno, vaikka sen käsitteistä käytettäisiinkin yksinkertaisia nimityksiä, sellaisia, jotka eivät tavallisesta suomalaisesta tunnu vierailta ja pelottavilta.

¹ Julkaistu Suomen Kuvalehdessä 7/1988
Osmo Ikola