Tieto, tieteen kieli ja oppikirjat
Artikkeli 1/1994

Ilkka Niiniluoto

Tieto, tieteen kieli ja oppikirjat

Oppikirjojen keskeinen tehtävä on kiistämättä tietojen välittäminen. Mitä tieto oikeastaan on? Tätä kysymystä pohtii artikkelissaan teoreettisen filosofian professori Ilkka Niiniluoto.

Oppikirjan tekijänä

Oppikirjan kirjoittaminen kouluja varten on mielenkiintoinen haaste yliopiston opettajalle ja tutkijalle. Olen itse kokeillut sitä elämänkatsomustiedon lukion 2. kurssin oppikirjassa Tieto – hyvän elämän perusta (1989), jonka olen laatinut yhdessä Uotilanrinteen lukion rehtorin Anssi Kuuselan kanssa. Kirjoitettuani ensimmäisen tekstiversion Kuusela, joka on itse ET:n opettaja ja tuntee lukiolaisten ajattelu- ja oppimistapoja, muokkasi sitä luettavampaan muotoon ja muutenkin lisäsi esityksen ihmisläheisyyttä, minkä jälkeen pääsimme varsin nopeasti yhteisymmärrykseen lopputuloksesta.

Palautteen vähäisyys voi kuitenkin muodostua pettymykseksi tekijöille. Oppikirjoja ei enää tarkasteta ennen julkaisemista, eikä niitä yleensä arvostella lehdistössä. Opettajien ja oppilaiden kommentteja saattaa toki kuulla, mutta nekin jäävät satunnaisiksi.

Olen itse saanut Tieto-kirjasta yhden oppilaiden kirjeen, jossa toivottiin enemmän valokuvia, henkilötietoja ja käsitteiden määritelmäluetteloja. Koin tämän viestin ET-oppilailta melko turhauttavaksi – onhan koko kirja vähittäistä johdatusta uusiin käsitteisiin, joita ei pidäkään opetella ulkoa valmiiden määritelmien kautta; korostaahan teos samalla aktiivista tiedonkäsitystä, johon kuuluu halu ja taito etsiä tietoja myös oppikirjan tarjoaman materiaalin ulkopuolelta muista lähteistä.

Informaatio ja tieto

Informaation ja tiedon käsitteiden historiaa ja merkitystä olen käsitellyt mm. teoksessani Informaatio, tieto ja yhteiskunta (1989). Vielä kalevalaisena aikana tieto oli sitä, mikä vie perille, ts. on hyödyllistä toiminnassa. Länsimaisen sivistyksen ja yliopistolaitoksen myötä suomeen vakiintui Platoniin palautuva klassinen määritelmä, jonka mukaan tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus, toisin sanoen aito tieto on erotettava luulosta ja erheestä.

On valitettavaa, että nykysuomessa tieto on otettu käyttöön käännöksenä myös sanalle data, joka voi viitata pelkkiin syntaktisiin merkkeihin ilman semanttista tulkintaa (sähkösykäykset ja piipitykset) tai sitten viesteihin ilman perustelu- ja totuusvaatimusta. Tällöin myös ”automaattista datankäsittelyä” suorittavaa laskukonetta (engl. computer) on ryhdytty juhlallisesti kutsumaan ”tietokoneeksi”. Kun insinöörit tulivat näin jo 1950-luvulla tuhlanneeksi sanan tieto sanan data käännöksenä, 1980-luvun uusien, ”oikeata” tietoa varastoivien ja prosessoivien koneiden yhteydessä on jouduttu keksimään uusi käännös, tietämys, englannin sanalle knowledge.

Oppikirjojen teksti ei ole pelkkää dataa, merkkipötköä, vaan sen tulisi olla aikakauden parhaaseen tieteelliseen tutkimukseen perustuvaa tietoa, siis mahdollisimman luotettavasti perusteltua ja totuudenmukaista. Juuri tässä mielessä me yhä puhumme ”tietokirjallisuudesta”.

Klassisen tiedonkäsityksen pohjalta voi todeta, että tiedon tyypillisenä esitysmuotona ovat asiaintiloja esittävät väitelauseet (ja näiden muodostamat laajemmat kokonaisuudet, teoriat, kertomukset jne.) ja väitelauseiden perusteluja esittävät argumentit. Tämä toteamus ei tietenkään vielä ratkaise sitä, millaisessa kielellisessä muodossa tieto tulisi erilaisia tarkoituksia varten esittää. Viime aikoina onkin virinnyt runsaasti uutta mielenkiintoa ”tieteen retoriikkaa” kohtaan.

Tieteellisen viestinnän muodot

Ihmisillä on itsestään ja ympäristöstään kokemuksen kautta hankittua arkitietoa. Sen systemaattisena laajennuksena on tieteellinen tieto, joka on hankittu tiedeyhteisössä tieteellisen menetelmän avulla. Vaikka suuri osa arkitiedosta on triviaalisti totta ja perusteltavissa, tieteellinen tieto sekä korjaa arkitietoa että ylittää sen rajat.

Tieteellistä tietoa voidaan kommunikoida kolmeen eri kohteeseen seuraavan kuvan mukaisesti (vrt. Niiniluoto 1989a). 1) Tiedon välitys voi tapahtua tiedeyhteisön sisällä, tutkijalta hänen kollegoilleen ja oppilailleen. 2) Tietoa voidaan viestiä käyttäjille ja soveltajille esimerkiksi ammattikoulutuksen myötä. 3) Tietoa jaetaan myös ”suurelle yleisölle” yleissivistävässä koulussa, vapaassa sivistystyössä, tiedelehdissä ja tiedekeskuksissa.

Tieteellisen viestinnän muodot

Rajat näiden tieteellisen viestinnän muotojen välillä ovat edelleen olemassa, vaikka ne ovatkin muuttuneet liukuviksi. Esimerkiksi monien humanististen tutkimusten ja väitöskirjojen julkaisijana on nykyisin jokin kaupallinen kustantaja, jolloin tutkijan on kirjoittaessaan pidettävä samaan aikaan mielessään työtovereitaan ja valistunutta yleisöä. Ammatti- ja yleissivistyksen alueet ovat myös nykyisin monin tavoin päällekkäisiä (vrt. Niiniluoto 1994, luku 3). Tiede 2000 ‑lehden tyypilliseksi tavoitelukijaksi on osuvasti, vääristävää popularisointia välttäen, asetettu valpas lukiolainen.

Akateemisen tieteen kieli

Tieteellistä viestintää sen kaikissa muodoissa leimaa yhä joukko akateemisen kielenkäytön pelisääntöjä, jotka palautuvat tiedeyhteisön sisäisen kommunikaation ehtoihin. Tästä näkökulmasta tiedeyhteisö on oma alakulttuurinsa, johon monien muiden akateemisen etiketin muotojen ohella liittyy leimallisia, omaa identiteettiä ilmaisevia ja tukevia puhetapoja.

Tutkijan eetokseen kuuluu tiedon julkisuus, jonka kautta uuden asian keksijä saa itselleen kuuluvan kunnian (vrt. Niiniluoto 1991). Tullakseen vakavasti otetuksi tutkijan täytyy osoittaa oppineisuuttaan ja asiantuntemustaan. Hänen on oltava kohtelias kollegoilleen, täsmällinen väitteissään, varovainen johtopäätöksissään ja huolellinen perusteluissaan.

Nämä hyveet näkyvät tavallisesti myös tutkijoiden kirjoittamissa oppikirjoissa. Ne voivat harmittaa kärsimätöntä lukijaa, joka haluaisi päästä selville totuudesta nopeammin ja vähemmällä vaivalla.

Tiedeyhteisön itseidentiteetin korostus saattaa johtaa myös strategioihin, jotka tietoisesti luovat eroa tutkijoiden ja maallikkojen väliin. Esimerkkejä tästä ovat lääkärien latinankieliset reseptit, mielellään syvällisinä esiintyvien ajattelijoiden tarkoituksellinen hämäryys sekä monien tieteilijöiden tarpeeton keikarointi vierasperäisillä sivistyssanoilla.

Akateemisten traditioiden pohjalta tieteen retoriikasta saattaa tulla – virkakielen tapaan – turhan jäykkää, raskassoutuista, monimutkaista ja arastelevaa. Esimerkiksi perinteisesti minä-muotoa kartettiin ja kierrettiin tieteellisissä teksteissä yhtä koomisella tavalla kuin arkikielessä on joskus vältetty sinuttelua ja teitittelyä. Nykyisin voi kuitenkin jo nähdä railakkaan ja raikkaan subjektiivisia esityksiä Esa Saarisen oppikirjan Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle (1985) tapaan. Vielä 1960-luvulla ainoa suomalainen matemaatikko, joka uskalsi – määritelmien ja teoreemojen jonojen sijasta – puhua yleisölle alansa suurista linjoista, oli korkeimman arvovallan omaava akateemikko Rolf Nevanlinna.

Tiede ja arkikieli

Ei ole olemassa mitään sääntöä, jonka mukaan tieteellisen tekstin tulisi olla esitystavaltaan kankeaa ja yksitoikkoista. Huonosti kirjoitettu on usein myös huonosti ajateltu (ks. Leikola 1989).

Toisaalta on tärkeää ymmärtää, että tieteen kieli poikkeaa arkikielestä. Tälle erolle on myös systemaattinen perustelu, joka liittyy tieteellisen tiedon tavoittelun onnistumisen ehtoihin ja edellytyksiin (ks. Niiniluoto 1980, 1983).

Todellisuuden kuvaaminen ei ole mahdollista ilman käsitteiden verkostosta muodostuvaa kieltä. Maailma ei kuitenkaan itse lyö lukkoon niitä termejä, joilla sitä voidaan kuvata, vaan tätä varten tutkijan, oppikirjan kirjoittajan ja opettajan on suoritettava valintoja. Tieteen yhteydessä näiden valintojen perustelua kutsutaan opiksi käsitteenmuodostuksesta.

Ensimmäisen järjestelmällisen opin tieteellisten käsitteiden määrittelemisestä esitti jo Aristoteles. 1600-luvulla Descartes ja häntä seuraavat Port-Royalin loogikot asettivat ihanteeksi ”selvyyden ja tarkkuuden”. Vaikka nykyisin onkin kehitetty nk. sumeaa logiikkaa, jonka avulla voidaan käsitellä arkikielelle tyypillisiä merkitykseltään epätarkkoja termejä (esim. valoisa – hämärä – pimeä, suuri, melkein kaikki), tieteen kielessä pyritään yhä irti syntaktisesta ja semanttisesta epämääräisyydestä ja monimielisyydestä. Keinoina ovat tällöin stipulaatio (uusien termien käyttöönotto) ja eksplikointi (vanhojen termien merkityksen jalostaminen).

Tieteelle on tyypillistä myös termien käyttöönotto osana laajempia käsitejärjestelmiä ja teorioita, joiden puitteissa ne saavat merkityksensä suhteestaan muihin termeihin. Tutkijoiden käyttämät nk. tekniset termit ja teoreettiset käsitteet (esim. Celsius-lämpötila, massa, ekosysteemi, kausaliteetti, älykkyysosamäärä, metonymia, anomia) voidaan ymmärtää vain tuntemalla teoriat, joiden osia ne ovat.

Koska tieteen tehtävä on kuvata ja selittää maailmaa, erottelu- ja ilmaisuvoimaisten käsitteiden valinta tapahtuu ensisijaisesti todellisuuden ehdoilla. Tämän lisäksi on kiinnitettävä huomiota tieteen kielen kommunikatiiviseen ulottuvuuteen – sen kykyyn palvella ajattelun kirkkautta ja viestien oikeaa ymmärtämistä. Tästä näkökulmasta tieteen omat erikoistermit eivät ole kielellistä keikarointia, vaan niiden käyttöön liittyy tietoinen pyrkimys päästä irti arkiajattelun monesti harhaanjohtavista vivahteista ja mielikuvista.

Kun Aristoteleen teoksia on vihdoin 2 500 vuoden odotuksen jälkeen käännetty suomeksi, toimittajat päättivät käyttää monia latinalaisperäisiä ilmaisuja, kuten substanssi, aksidentaalinen ja potentiaalinen, koska niiden mahdolliset suomenkieliset vastineet (oleva, satunnainen, mahdollinen) helposti sekoittuvat myöhäisempiin käyttötapoihin ja ajatustottumuksiin. Kun nykypäivän kognitiotieteilijä puhuu ”kognitiosta”, hän haluaa välttää arkipsykologian monin tavoin rasitettuja termejä uskominen ja tietäminen.

Filosofina, tieto-opin tutkijana, en ole itse hennonut luopua klassisesta tiedon käsitteestä. Valistuksen perintöön kuuluva tiedon vaaliminen sisältää myös huolenpidon sanan tieto käyttötavoista.

KIRJALLISUUTTA

Aristoteles 1990: Metafysiikka. Gaudeamus, Helsinki.

Kuusela, A. ja Niiniluoto, I. 1989: Tieto – hyvän elämän perusta. Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Leikola, A. 1989: Tieteen kieli – tiedonvälityksen este. Teoksessa Peräsalo, I., s. 72–77.

Niiniluoto, I. 1980: Johdatus tieteenfilosofiaan: Käsitteen- ja teorianmuodostus. Otava, Helsinki.

Niiniluoto, I. 1983: Tieteellinen päättely ja selittäminen. Otava, Helsinki.

Niiniluoto, I. 1989: Informaatio, tieto ja yhteiskunta – filosofinen käsiteanalyysi. Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Niiniluoto, I. 1989: Tieteestä tiedottamisen vastuu. Teoksessa Peräsalo, I., s. 106–119.

Niiniluoto, I. 1991: Tiedeinstituutio ja tutkijan eettiset valinnat. Teoksessa P. Löppönen, P. H. Mäkelä ja K. Paunio (toim.): Tiede ja etiikka. WSOY, Porvoo, s. 38–52.

Niiniluoto, I. 1994: Järki, arvot ja välineet. Otava, Helsinki.

Peräsalo, I. (toim.) 1989: Tiede tiedotusvälineissä. Tieteen tiedotus ry., Vammala.

Saarinen, E. 1985: Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. WSOY, Porvoo.

Voutilainen, T., Mehtäläinen, J. ja Niiniluoto, I. 1989: Tiedonkäsitys. Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Ilkka Niiniluoto