Tekstinhuollon tuolla puolen – kommentteja ja kysymyksiä kielenohjailusta
Artikkeli 4/1999

Vesa Heikkinen

Tekstinhuollon tuolla puolen – kommentteja ja kysymyksiä kielenohjailusta

Pääkirjoitusten ideologisista merkityksistä väitellyt Vesa Heikkinen esittelee seuraavassa tutkimuksensa tuloksia ja pohtii, miten lingvististä tekstintutkimusta olisi mahdollista soveltaa kielenohjailussa, esimerkiksi mediatekstien huollossa. Kirjoitus on samalla kommentti kielenohjailun perusteista ja mahdollisuuksista käytävään keskusteluun.

”Kielen tietoinen kehittely eli kielenohjailu ei tapahdu tyhjiössä vaan kytkeytyy kiinteästi kulloinkin vallitsevaan käsitykseen kielestä. Kielikäsitykset taas ovat riippuvaisia oman aikansa ideologisista suuntauksista ja yhteiskunnallisista ilmiöistä.” Tätä mieltä on muun muassa suomen kielen lautakunnan entinen puheenjohtaja professori Päivi Rintala. (Rintala 1998, s. 47.)

Yksi moderni käsitys kielestä on, että kieli tehdään näkyväksi teksteinä, joita on mahdollista ja tarpeen huoltaa. Tekstinhuolto onkin ottamassa paikkansa kielenkorjauksen ja muun perinteisemmän kielenohjailun rinnalla. Mutta mitä kielenohjailu oikein on? Ketkä kieltä ohjailevat ja missä? Ohjaillaanko kieltä vai ihmisiä? Millaisiin käsityksiin kielestä kielenohjailijat työssään nojaavat ja millaisia käsityksiä tuo työ luo tai vakiinnuttaa? Onko tekstinhuolto kielen tietoisen kehittelyn äärimmäinen muoto? Onko tarpeen tai edes mahdollista ulottaa kielenohjailu entistä useammin kielityön tuloksista eli teksteistä itse kielityöhön tai kielikäsityksiin?

Esittämäni kysymykset ovat laajoja, osittain retorisia ja varmasti provosoivia. Mielestäni on harhaanjohtavaa puhua yleistäen kielenohjailusta tai tekstinhuollosta ja siitä, mitä ne tekevät. Tekijöitä ovat ihmiset, ja ohjailuja ja huoltoja on monenlaisia, eikä ainakaan minulle ole tullut selväksi, millaisista perusoletuksista ohjailu kulloinkin kumpuaa. Ohjailu voi olla julkista, mutta se voi olla myös kahden- tai muutamanvälistä. Ohjailu voi olla (virka)työtä, harrastus tai elämäntapa. Ohjailu voi olla normeja asettavaa tai kyseenalaistavaa. Ohjailu voi olla yksittäisten suositusten tai laajojen kielipoliittisten linjausten antamista, mutta se voi olla myös käytännön tekstinhuoltoa ja koulutusta. Ohjailuna voidaan pitää kielentutkimusta siinä missä kielenopettamista ja ‑korjaamistakin.

En tarkoita sitä, että mikä tahansa touhuilu kielen parissa on kielenohjailua tai että kuka tahansa voi olla kielen ja sen tietoisen kehittelyn ammattilainen. Päinvastoin: ohjailun moninaisuus vaatii kielen ammattilaisilta paljon, ja erityisen paljon vaatii mielestäni sen miettiminen ja kertominen, millaisiin valintoihin kulloinenkin ohjailu perustuu.

Ohjailun kentän moninaisuutta teroitetaan Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielipoliittisessa ohjelmassakin (julkaistu mm. Kielikellossa 2/1998, ks. Lue myös). Sen mukaan keskuksen harjoittaman kielenhuollon ”pyrkimyksenä on auttaa jokaista itse analysoimaan kieltään, ja siten tavoitteena on kielenkäyttäjien kielitietoisuuden ja omatoimisen tiedonhankinnan lisääminen”. Samalla ohjelmassa kuitenkin esitetään kielenhuollon lähtökohtana se, että ”yhteiskunta tarvitsee yhteisen, julkisesti normitetun kielimuodon, ja toiminta tähtää tällaisen kielimuodon luomiseen, ylläpitoon ja kehittämiseen”. Joku voisi nähdä näissä muotoiluissa perustavan ristiriidan: ”jokaisen itsen” ja ”yhteiskunnan” toiveet tai tarpeet eivät välttämättä käy yksiin.

Ohjailun salat?

Toivoisin, että julkisissa kielenohjailukirjoituksissa pohdittaisiin nykyistä useammin, millaisiin käsityksiin kielestä ohjailussa nojataan ja millaisia valintoja tehdään. On nimittäin todennäköistä, että tietyt ”oman ajan ideologiset suuntaukset” vakiintuvat kielenohjailutyössäkin ohjailijoille itsestään selviksi normeiksi. Nyt tilanne on kokemukseni mukaan sellainen, että kielestä kiinnostuneet maallikot eivät saa riittävästi kaipaamaansa tietoa julkisen kielenohjailun taustaoletuksista tai kytköksistä muuhun yhteiskunnalliseen todellisuuteen – eivätkä välttämättä osaa tietoa vaatiakaan. (Tässä joudun korostamaan ammattilaisten ja maallikkojen vastakkainasettelua sekä omaa yläpuolisen tarkkailija-tietäjän asemaani.)

Uskon ainakin jossain määrin kaikuteoriaan: niin ohjailtavat vastaavat, kuin ohjailijat opettavat. Jos kansalaiskeskustelu kielikysymyksistä on enimmäkseen tai pelkästään keskustelua jonkin kirjaimen isoudesta tai pienuudesta tai jonkin sanan merkityksestä ja alkuperästä tai siitä, miten saa sanoa tai ei, meidän kielen ammattilaisten on ehkä syytä katsoa peiliin. Ehkä emme osaa itse keskustella kielityömme perusteista emmekä antaa muille eväitä keskusteluihin.

Miten on ymmärrettävä esimerkiksi se, että kielipoliittisen ohjelman julkisuudessa herättämän keskustelun kiinnostavinta antia on kirjoittelu niistä asioista, joita ohjelmassa ei suoranaisesti mainita, kuten suomen kielestä suojelukohteena? Onko tämä seurausta siitä, että ihmiset ovat oppineet kielen esineluonteen eli sen, että kieli on milloin minkäkin väline (ajattelun, toiminnan, vallan) tai kohde (huollon, museoinnin, suojelun)? Kuka on opettanut suomalaisille, että suomen tulevaisuudesta pitää olla huolissaan? Onko äidinkielen esittäminen sairaana ja uhanalaisena kenties myyvempää kuin sen esittäminen elinvoimaisena, jatkuvasti muuttuvana ja moninaisena? (Kielipoliittisen ohjelman vastaanotosta lehdistössä on kirjoittanut Harri Mantila Kielikellossa 1/1999.)

Kielitieteellisen tekstintutkimuksen yhtenä hyödyllisenä periaatteena pidän pyrkimystä kaikenlaisten itsestään selviksi vakiintuneiden eli luonnollistuneiden käsitysten avaamiseen. Vaikka syntyjen syvien pohtiminen ei julkisissa kielenohjailukirjoituksissa ehkä useinkaan ole mahdollista, toivoisin kielenohjailun perustan pohtimisen ja tutkimisen innoittavan erityisesti kielen- ja tekstinhuoltajia. Heillä on ymmärtääkseni paras kokemuksen kautta saatavissa oleva tieto kielenohjailun todellisuudesta ja taustoista. Sekä tieteellisinä julkaisuina että populaareina kirjoituksina nämä tutkailut ja pohdiskelut kirvoittaisivat parhaimmillaan uudenlaista ja ehkäpä entistä säkenöivämpää kielikeskustelua. Tämä voi olla idealistinen ja utopistinenkin toive, itsekäs se ainakin on. Lukisin mielelläni aiempaa enemmän sellaisia kielenhuoltotekstejä, joissa huoltaja valikoi ja hylkää teorioita ja metodeja, analysoi aineistoaan tekemiään valintoja eritellen ja pohtii tulosten soveltamismahdollisuuksia käytännön kielenohjailussa.

Jos olen tulkinnut oikein, samansuuntaisia toiveita on muillakin. Esimerkiksi Päivi Rintala huomauttaa, että suomen kielen huoltoon ei ole järjestelmällisesti sovellettu mitään kirjakieliteoriaa tai kielenhuoltoteoriaa. Hän uskoo, että vaikkapa funktionaalisesta teoriasta olisi saatavissa hyödyllisiä virikkeitä kielenohjailuun. (Ks. Rintala 1998, s. 62.)

Esitän tässä kirjoituksessani kommentteja, jotka kumpuavat toisaalta julkista kielenohjailua koskevista käsityksistäni, toisaalta väitöskirjatyöstäni, joka perustuu osittain juuri funktionaaliseen teoriaan, tekstien tehtävien analysointiin. Pohdin, miten lingvistisen tekstintutkimuksen lähtökohdat ja yksittäisen aineiston analyysien tulokset ovat sovellettavissa kielenohjailutyössä. Pyrin kysymään myös, ovatko ne ylipäänsä sovellettavissa.

Tutkin väitöskirjassani sataa kotimaan politiikasta kertovaa pääkirjoitusta. Tarkastelen tekstien luomaa kuvaa maailmasta, tekstejä vuorovaikutuksena ja pääkirjoitustekstilajin erityispiirteitä. Nyt popularisoin tutkimustani, mikä merkitsee väistämättä yleistämistä ja kärjistämistä. Aineistosta poimimani esimerkit kursivoin.

”Sisällön” ohjailua?

Pääkirjoitukset kuvaavat pysähtynyttä määrittely- ja riippuvuusuhteiden maailmaa, jonka oliot ja olosuhteet, muun muassa yhteiskunta, konsensus ja taito, nimetään abstraktisti. Pääkirjoitusten rakentamassa politiikan maailmassa asiat tapahtuvat kuin itsestään tai asioita tulee, ilmaantuu ja paljastuu. Toimijoina eivät ole niinkään ihmiset vaan erilaiset taloudelliset suureet ja poliittiset oliot: suhdannetaantuma siirtyy, menojen kasvu jatkuu, verouudistus etenee. Tässä todellisuudessa toimivat ihmismäisinä esitettävät ryhmät: hallitus kompuroi, keskusta pelaa korttinsa taitavasti, oppositio hyökkää. Politiikka näyttäytyy muun muassa taisteluna, teatterina ja pelinä. Vain muutamat asiantuntijat ja johtavat poliitikot tulevat erisnimin yksilöidyiksi.

Kuinka paljon kielenohjailijoilla, erityisesti käytännön ohjailutyöläisillä, on mahdollisuuksia tarttua näihin merkitysseikkoihin, joita toisinaan kutsutaan tekstin ”sisällöksi”? Vastaus on ”ei riittävästi”, jos tulkitsen oikein niitä tietoisen kielenohjailun linjauksia, joita ovat Kielikellossa esitelleet muun muassa dosentti Irmeli Pääkkönen ja tekstinhuoltaja Katariina Iisa. Pääkkönen kiteyttää, että ”kielenkorjaaja tavoittelee ihannetekstiä ja pyrkii työssään noudattamaan oikeina pitämiään kielen ihanteita”. Iisa taas kuvaa tekstinhuoltoa sellaiseksi kielenhuolloksi, jossa ”tekstiä tarkastellaan kokonaisuutena ja kiinnitetään huomiota mm. lauserakenteisiin, tekstin kokonaisrakenteeseen ja havainnollisuuteen, vastaanottajan huomioon ottamiseen ja tekstin sävyyn”. (Iisa 3/1997: Kielenhuoltoa, tekstinhuoltoa, tekstintarkistusta, koulutusta; Pääkkönen 1/1997: Ajatuksia kielenkorjauksesta ja kielenhuollosta, ks. Lue myös.)

Jos ja kun kielenohjailun kohteita ovat niin sanotusti valmiit tekstit, kielenohjailija todennäköisesti joutuu jättämään perustavimmista valinnoista ja näkökulmista keskustelemisen muille. Tekstinkorjausvaiheessa hän voi ainakin periaatteessa vaikuttaa esimerkiksi pääkirjoituksen yksittäisiin sanavalintoihin, lauserakenteisiin ja asioiden esittämisjärjestykseen, mutta kiperämpi kysymys on, voiko hän puuttua niihin käsityksiin pääkirjoituksen olemuksesta tai politiikan todellisuudesta, joita teksti omalta osaltaan vahvistaa.

Ehkä pääkirjoitustoimittajat voitaisiin istuttaa pulpettiin ja panna miettimään esimerkiksi sitä, kuka politiikassa tekee ja mitä, kun asioita tapahtuu tai kun abstraktiot toimivat. Heitä voitaisiin ohjata havaitsemaan, että työttömyyden kasvusta tai talouden ongelmista puhuminen rakentaa todellisuutta, jossa eivät elä työttömät ja jossa vaikeuksissa eivät ole yksilöt arjessaan, vaan jossa työttömyys on teknisluontoinen, hallittavissa oleva tilanne. Pääkirjoitustoimittajilta voisi kysyä, millä perusteella heidän mielestään todellisuutta voidaan kuvata numeroin tai missä mielessä työttömyys on pikemminkin Suomen ongelma kuin suomalaisen. Heiltä voisi tivata, miksi he ovat taipuvaisia antamaan sanansijaa vain johtaville poliitikoille. Kielen ammattilainen osoittaa mielestäni ammattitaitoaan myös siten, että hän ei anna ohjailutyössään valmiita vastauksia, vaan käyttää tutkimustietoa ja erityisosaamistaan siten, että panee tekstien tuottajat kysymään tällaisia kysymyksiä.

Arvojen aika?

Mutta millä kielenohjailun tasolla ohjailun kohteeseen liittyviä kysymyksiä pitäisi pohtia tai mistä uudenlaisten kielenohjailun ajatusten tulisi sinkoilla? Käännän tässä katseeni ylöspäin, erityisesti suomen kielen lautakuntaan, jonka toivoisin olevan entistä useammin isojen kysymysten esittäjä ja pohtija.

Isoihin linjakysymyksiin keskittyminen tarkoittaisi ehkä väistämättä sitä, että lautakunnalla olisi entistä vähemmän mahdollisuuksia vastata pienempiin kysymyksiin. Ehkä lautakunta voisi olla entistä useammin arvokysymyksiä aprikoiva kielineuvosto, jottei siitä pääsisi syntymään – kuin itsestään – mielikuvaa pelkästään yksityiskohtiin keskittyvästä kieliviisasten kerhosta.

Kielitoimiston esinainen Pirjo Hiidenmaa esittää rakentavasti, että ”jos kieli kytketään yhteisön valintoihin ja toimintaan, sen perusteista voidaan keskustella, valintoihin voidaan vaikuttaa tai voidaan päätyä erilaisiin valintoihin ja erilaisiin valintakriteereihin” (Hiidenmaa 1999, s. 16). Tämä voisi tarkoittaa käytännön kielenohjailutyössä sitä, että kielen ammattilainen osallistuisi aktiivisesti tekstien tuottamiseen esimerkiksi joukkotiedotusvälineissä, muissa yrityksissä ja julkisessa hallinnossa. Yleisemmällä, koulutuspoliittisella tasolla puolestaan pitäisi mielestäni tehdä valintoja, jotka vahvistaisivat suomen kielen koulutuksen ja erityisesti kielitietoisuuskoulutuksen asemaa.

Yksittäisten tekstien tuottamisprosesseihin ohjailijan on tätä nykyä vain harvoin mahdollista vaikuttaa, mutta julkisissa kielenohjailuteksteissä pystytään vaikuttamaan kielikäsityksiin ja vaikutetaankin jatkuvasti. Nyt pitäisi miettiä tovi jos toinenkin sitä, millaista asennekasvatusta me kielen ammattilaiset julkisessa sanassa harjoitamme ja haluamme harjoittaa.

Kirjoittajat ja lukijat?

”Sisältöjen” välittämisen ohella pääkirjoituksissa rakennetaan rooleja viestijöille ja viestien vastaanottajille. Kun sanon, että teksteihin kirjoittuu erilaisia kirjoittajia ja lukijoita, en tarkoita todellisia henkilöitä, vaan tietynlaista vuorovaikutusmerkitystä, jota tuotetaan tekstuaalisesti, kielellisin valinnoin. Tarkastelen esimerkiksi seuraavaa tekstikatkelmaa:

Kunnallisvaaleissa meillä on varaa vain voittoon. Lokakuussa on kokoomuksen aika vetää sininen viiva.

Lauseiden kielelliset valinnat osoittavat, että tekstiin kirjoittuu niin kirjoittajaksi kuin lukijaksikin kokoomuksen kannattaja ja kirjoittajaksi lisäksi tietäjä ja suostuttelija, joka ohjailee lukijaa toimimaan haluamallaan tavalla. Tällaista vuorovaikutussuhdetta rakentavat yhteishenkeä nostattava me-pronomini, vaihtoehdottomuudesta kielivä vain-partikkeli sekä tässä kulttuurissa positiivinen substantiivi voitto. Rivienvälisesti katkelmassa viitataan myös poliittiseen vastustajaan – sininen viiva tuo mieleen historiallisen ”punaisen viivan” – ja korostetaan sitä, että kyse on lopulta hyvän ja pahan välisestä taistelusta.

Poliittisiin pääkirjoituksiin kirjoittuvat lukijaryhmiksi laajat kansanjoukot, puolueiden oma väki, poliitikot ja asiantuntijat. Vastaavasti kirjoittajien roolikirjo on laaja: kirjoittaja on esimerkiksi asioiden tietäjä, selostaja, kuvailija, yleistäjä, kyselijä ja opastaja. Kirjoittaja voi olla myös tietynlaisten selviöiden vakiinnuttaja ja yhteiskunnallisten rakenteiden pönkittäjä. Kirjoittaja voi esittää asioiden olevan luonnollisesti, tietenkin ja totta kai jollakin tavalla, tai hän voi esittää subjektiivisia arvioita, ikään kuin ne olisivat yleispäteviä totuuksia. Sellaiset mielipiteen merkitsimet kuin ”olen sitä mieltä, että” tai ”lehtemme linja tässä asiassa on se, että” puuttuvat pääkirjoituksista tyystin. Lukijan tulkittavaksi siis jätetään, mikä lausuma on ymmärrettävä kannanotoksi, mikä ei – tai pikemminkin lukijaa ohjataan pois tuollaisten kysymysten ääreltä.

Leimallista on, että kun pääkirjoitus suunnataan laajoille kansanjoukoille, tietävä kirjoittaja vetoaa samanmieliseen järkevään lukijaan. Omalle väelleen viestivä kirjoittaja taas pyrkii noudattelemaan joukkonsa mielipiteitä ja vahvistamaan me-henkeä. Poliittisille päättäjille suunnatuissa pääkirjoituksissa kirjoittaja voi esittäytyä yleisen mielipiteen välittäjänä tai yhteisen hyvän varmana tietäjänä. Asiantuntijoille suunnatuissa pääkirjoituksissa myös kirjoittaja ottaa itselleen asiantuntijan roolin: näissä teksteissä nojataan selviönomaisiin merkityssysteemeihin, esimerkiksi talouden kieleen nettolainatarpeineen, EMU-kriteereineen ja kehysbudjetointeineen.

Pääkirjoituksissa on lisäksi käytössä kahdenlaisia vaikuttamisstrategioita: vihjailu ja avoimuus. Pääkirjoitusten kirjoittajat siis pyrkivät vaikuttamaan lukijoihinsa joko peitellymmin tai suorasukaisemmin.

Viestijöiden ohjailua?

Vuorovaikutuksen analysointi johtaa pohtimaan tekstinhuoltajan tai muun kielenohjailijan ja tekstinkirjoittajan suhdetta. Onko esimerkiksi tekstinhuoltajan ohjattava kirjoittajaa avoimuuteen vai onko hänen opetettava kirjoittajalle uusia piilovaikuttamisen keinoja?

Kielen ammattilaisina kielenohjailijat ovat myös kielellisen propagandan ja manipuloinnin ammattilaisia, vaikka tätä jännittävää mutta vastuullista asemaa ei aina ehkä tiedostetakaan. Harvoin siitä ainakaan näkee sen enempää kielentutkimuksessa kuin tutkimusten sovelluksissakaan keskusteltavan. Tämä on sääli, sillä ainakin minä lukisin mielelläni sellaisia kielenohjailijoiden kirjoittamia juttuja, joissa pohditaan kielenohjailun arvopohjaa ja suhdetta muuhun yhteiskuntaan. Tällöin voitaisiin esittää yleisesti merkittävällä tavalla näkemyksiä esimerkiksi siitä, mitä vaikkapa sanat tietoyhteiskunta, työtön ja rotu merkitsevät – ja erityisesti siitä, mitä tarkoittaa se, että jokin merkitsee jotakin. Ehkäpä näin löytyisi vastauksia professori Jan-Ola Östmanin esittämään monimieliseen kysymykseen ”Miten maailmasta tulisi parempi paikka, jos kielitieteilijät saisivat vallan?” (ks. Östman 1999).

Kielenohjailukin on vuorovaikutusta tekstein. Käytännön kielenohjailutyössä tekstintuottaja on nykyisin usein asiakas, jota ohjailija palvelee. Tekstinhuoltajat esimerkiksi havahduttavat yritysasiakkaansa näkemään kielen osana yrityksen imagoa ja kohteliaan viestinnän osana asiakaspalvelua. (Ks. esim. Iisa 1997.) Perinteisemmässäkin kielenhuollossa on toki pohdittu sitä, miten kielenkorjaajan tulisi suhtautua tekstin kirjoittajaan ja samalla kirjoittajan käsityksiin tekstinsä vastaanottajista. Tiettyjen kielenkorjauksen ihanteiden toteuttamisen on uskottu johtavan siihen, että ”saadaan heikoinkin virke kuntoutetuksi ja toimivaksi, sananvalinta täsmälliseksi ja tekstin kirjoittaja onnelliseksi” (Pääkkönen 1997, s. 7). Kaikki tämä on mielestäni hyväksyttävää, mutta ehkä kielenohjailussa eri tasoillaan voitaisiin tehdä vieläkin enemmän ja pyrkiä vieläkin merkittävämpiin saavutuksiin.

Moni kielen ammattilainen on valmis jakamaan auvoa tekstien lukijoiden joukkoon. Niinpä kielenohjailija voi ottaa pääkirjoitustoimittaja-asiakkaansa kanssa keskusteltavaksi vaikkapa sen, millä perusteilla toimittaja tekee itsestään selväksi käsitystä sellaisesta vuorovaikutuksesta, jossa lukijalle jää hyväksyjän ja ohjattavaksi antautuvan osa.

Uudenlaista, entistä kriittisempää kielenohjailua olisi sellainen keskustelu, jossa asetettaisiin kysymyksenalaiseksi, millä oikeudella mediateksteissä jatkuvasti puhutaan kaikkien kansalaisten ja samalla jokaisen yksilön nimissä. Kenen luvalla iltapäivälehti esimerkiksi julisti, että Aki pelasti suomalaiset joissakin kepinviskaajien kesäjuhlissa, minut muiden joukossa? Ainakaan minä en olisi valmis rajaamaan näitä kysymyksiä kielenohjailun ulkopuolelle, sillä samalla kun joukkotiedotuksen teksteissä rakennetaan kielellisesti tietynlaisia viestijän ja viestien vastaanottajien rooleja, niissä myös rakennetaan tietynlaista kielenulkoista todellisuutta. Tuo todellisuus näyttää esimerkiksi mediatekstien läpi tarkasteltuna mielestäni turhan usein vaihtoehdottomuuden, tasapäisyyden ja yleisyyden todellisuudelta, jossa kaikki on myytävänä ja ostettavana.

Kielen ammattilaisena kyselen mielelläni, miksi maailma halutaan esittää tällaisena. Ovatko tarkoitusperät ehkä journalistisia, yleishumanistisia tai pyyteettömiä?

Kysymys vuorovaikutusrooleista on kielellisen vallan kysymys, ja me tutkijat, huoltajat, opettajat ja muut kielenohjailijat joutunemme entistä useammin pohtimaan asemaamme näissä valtakuvioissa, kun melkein kaikki ajateltavissa oleva yhteiskunnallinen toiminta muutetaan mediavälitteiseksi. Ehkäpä ei kannattaisikaan odottaa tilannetta, jossa joudutaan tekemään jotakin. Yksi merkittävä (kieli-, koulutus- ja työvoima)poliittinen ratkaisu olisi suomen kielen opetuksen tuntuva lisääminen kaikessa koulutuksessa mutta erityisesti korkeakouluopetuksessa. Kun Suomessa nyt panostetaan toisaalta tekniikkaan ja toisaalta tietoon, olisi luontevaa panostaa myös kieleen, jolla ja jossa niin tekniikka kuin tietokin tehdään olevaksi, todeksi.

Teksteistä lajeihin?

”Sisältöjen” ja vuorovaikutuksen ohella analysoin pääkirjoituksista myös niiden tekstuaalista erityislaatua ja tekstilajille ominaisia piirteitä. Pohdin, mikä pääkirjoituksen kielellisissä valinnoissa ja tekstihahmossa ohjaa tulkitsemaan tekstin juuri pääkirjoitukseksi.

Mielestäni viestinnän tutkijoiden ajatus välineestä viestinä on jalostettavissa ajatukseksi, jonka mukaan käytettävät tekstin ja kielen keinot välittävät sellaisinaan joitakin merkityksiä. Esimerkiksi sanomalehden esinemäisyys ja pääkirjoitusten tietynlainen muoto sekä kiinteä paikka informaatiovirrassa opastavat lukijaa tulkitsemaan tekstin juuri pääkirjoitukseksi.

Tekstien hyväksyttävyyden ja toimivuuden pohtiminen johtaa vääjäämättä tekstilajien tarkasteluun. Tekstilajeilla tarkoitan yhteisössä vakiintuneita tapoja toimia kielellisesti, ja uskon, että jokaisella tekstillä on tehtävänsä myös tekstilajia koskevien odotusten ja yleisemmin kielikäsitysten vahvistamisessa.

Mutta miten kielenohjailijoiden tulisi suhtautua tekstilajeihin? Kielipoliittisessa ohjelmassa huomautetaan, että kielenhuollon kohteina ovat ”kaikentasoiset kielelliset elementit erisnimistä teksteihin” ja että oikeinkirjoitusnormien ja kielen ”luonnollisten sääntöjen” lisäksi on olemassa tekstistrategioihin liittyviä ”tilanne- ja tekstilajinormeja”. Ohjelman perusteella kielenhuollon suhde tekstilajeihin liittyviin sopivuusnormeihin on ongelmallinen: ”kaikkea pragmaattisin ehdoin tapahtuvaa moninaista kielenkäytön vaihtelua ei voi ottaa huomioon kielenkäytön kodifioinnissa” (eli säännöstöksi kokoamisessa). Toisaalta jos uskotaan, että myös sopivuusnormeja tuotetaan tekstuaalisesti, kielen keinoin, tekstinhuoltajat ja muut kielenohjailijat pääsevät käymään jatkuvaa keskustelua näistäkin kysymyksistä.

Tekstilajipiirteiden tarkastelua on myös sen pohtiminen, mitkä tekijät vaikuttavat siihen, että teksti on tulkittavissa kiinteäksi merkityskokonaisuudeksi. Pääkirjoitusten merkitysrakenteelle on ominaista sellainen yhtenäisyys, jota toteutetaan tekstin keinoin esimerkiksi luomalla tiettyjen puheenaiheiden ympärille merkityskenttiä. Samalla vahvistetaan ajatusta, jonka mukaan se, mikä on kielellisesti kuvattavissa yhteenkuuluvana, on yhteenkuuluvaa myös kielenulkoisessa todellisuudessa. Kun aiheena on esimerkiksi työttömyys, tekstissä esitetään luonnollisena merkityssysteeminä, että työttömyydestä puhuttaessa pitää puhua myös työttömyystilastoista, tulonsiirroista, leikkauksista ja työvoimaministeristä ja että nuo asiat kuuluvat yhteen muutenkin.

Kaikuvia ääniä?

Pääkirjoitukset voivat olla, kuten tiedotustutkimuksissa usein todetaan, tyypillisiä mielipidekirjoituksia, mutta ne ovat paljon muutakin. Pääkirjoituksissa on paitsi mielipiteen, myös uutisen, mainoksen ja keskustelun piirteitä.

Pääkirjoitukset, kuten kaikki tekstit, rakentuvat toisista teksteistä ja monista puheenaiheista sekä kielenkäytön tavoista, ja tutkimukseni perusteella on mahdollista pohtia, mitä vieraita aineksia kulloinkin on käytössä ja millä perusteilla ne on mukaan otettu. Esimerkiksi se, että pääkirjoitus toistaa politiikassa ja taloudessa vakiinnutettua kielenkäyttöä, ei voi olla luomatta kuvaa pääkirjoituksesta vain näennäisen omaäänisenä lehden linjaa määrittelevänä tekstinä.

Ehkäpä tähän tekstuaaliseen todellisuuteen on mahdollista tarttua kielenohjailussa? Ehkäpä toimittajilta voi toivoa sitä, että mediateksteissä avataan esimerkiksi politiikassa ja taloudessa yleisiä ajattelutapoja eikä vain tyydytä kaiuttelemaan vieraita ääniä ja pönkittämään jossakin muualla vakiinnutettuja käsityksiä todellisuudesta, kielestä ja vuorovaikutuksesta?

Pääkirjoituksista välittyy vahvana sellainen käsitys kielestä, jonka mukaan ihmisen on mahdollista kielen keinoin ottaa todellisuus monin tavoin haltuun. Miksi pääkirjoituksissa ei tehdä sitä kunkin tiedotusvälineen omin ehdoin? Mistä kertoo se, että joissakin suomalaisissa sanomalehdissä usko kielen kaikkivoipaisuuteen on horjunut siinä määrin, että pääkirjoitusten julkaiseminen on lopetettu kokonaan?

Työtä kielestä?

Esitän lopuksi yhden käsitykseni mukaan tuoreehkon näkökulman kielenohjailuun. Meille suomalaisille muistutetaan päivittäin muun muassa mediateksteissä, että elämme tietoyhteiskunnassa. Mitä tieto muuta on kuin kieltä ja tekstejä? Miten muuten tietoa muodostetaan, levitetään, ostetaan, myydään ja vaihdetaan kuin kielellisesti, teksteinä? Mitä muuta mediatekstit ovat kuin kielityön tuotoksia? Mitä muuta kielenohjailukaan on kuin puhuttujen ja kirjoitettujen tekstien tuottamista?

Näihin kysymyksiin toivoisin meidän kielenohjailijoiden tarttuvan entistä aktiivisemmin jo työllistymisemmekin takia. Olen näkevinäni hamassa tulevaisuudessa sellaisen todellisuuden, jossa kielen ammattilaiset ovat kysyttyjä työntekijöitä niin julkisessa hallinnossa kuin yksityisten yritystenkin palveluksessa. Tulevaisuuden tietotöissä ovat ymmärtääkseni ja toivoakseni kysyttyjä erityisesti sellaiset kielenohjailutyöläiset, jotka hallitsevat tietoisen kielenkehittelyn arvokkaan tradition ja kielenhuollon monet menetelmät ja jotka osaavat etsiä uuden kielityön rajoja.

En tarkoita sitä, että kielen ammattilaisia palkattaisiin hallintoon ja yrityksiin ensisijaisesti kiillottamaan imagoja tai levittämään yksipuolista propagandaa. Muualta on jo kokemuksia sellaisesta kieli- ja työllisyyspolitiikasta, jonka tuloksena esimerkiksi sairaaloihin palkataan kieli-ihmisiä tekemään työtä rinnan sairaanhoitajien, lääkäreiden ja hallinnoijien kanssa – vaikuttamaan siellä käytettävään kieleen, teksteihin, jokapäiväiseen työhön ja vieläpä potilaidenkin elämän laatuun. Tällaisissa töissä kieli-ihmiset olisivat entistä aktiivisemmin luomassa käsityksiä kielestä ja muovaamassa (Päivi Rintalan sanoin) ”oman aikansa ideologisia suuntauksia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä”.

Aineisto

Väitöskirjani pääkirjoitusesimerkit ovat Helsingin Sanomista, Kansan Uutisista, Demarista (Suomen Sosialidemokraatista), Suomenmaasta (Liitosta) ja Nykypäivästä vuosilta 1984, 1988, 1992 ja 1996.

Lähteet

Heikkinen, Vesa 1999: Ideologinen merkitys kriittisen tekstintutkimuksen teoriassa ja käytännössä. SKS, Helsinki.

Hiidenmaa, Pirjo 1999: Mikä tekee kielenhuollosta kielenhuollon? Kielikuvia 1/1999.

Iisa, Katariina 1997: Kielenhuoltoa, tekstinhuoltoa, tekstintarkistusta, koulutusta. Kielikello 3/1997.

Mantila, Harri 1999: Äidinkieli vai valtionkieli, kulutushyödyke vai suojelukohde? Kielikello 1/1999.

Pääkkönen, Irmeli 1997: Ajatuksia kielenkorjauksesta ja kielenhuollosta. Kielikello 1/1997.

Rintala, Päivi 1998: Kielikäsitys ja kielenohjailu. Sananjalka 40.

Östman, Jan-Ola 1999: Kielitieteilijä maailmanparantajana. Tieteessä tapahtuu 6/1999.

Vesa Heikkinen