Tekijät ja lukijat tekstien välissä
Artikkeli 3/2001

Vesa Heikkinen

Tekijät ja lukijat tekstien välissä

Viranomaisten tekstejä on syytetty vaikeaselkoisiksi ja kapulakielisiksi. Syitä on etsitty virkakielen tyypillisistä piirteistä, mm. monimutkaisista lauserakenteista. Mikään rakenne tai teksti ei kuitenkaan synny tyhjästä. Nykyiset tekstintutkijat kysyvätkin, voiko tekstin ymmärtää, jos ei tiedä, mikä on sen suhde toisiin teksteihin ja miksi teksti on tehty? Tekstien väliseen merkitysten pöheikköön eksyy joskus niin tekstin tekijä kuin lukijakin.

Tietoyhteiskunta on tekstien maailma, jossa tekstityöläiset käsittelevät, siirtelevät, tuottavat ja kopioivat tekstejä sekä puhuvat niistä toistensa kanssa. Ihmiset järjestävät työtään tekstien ehdoilla: tuon suunnitelman pitää olla valmis tänään, sen raportin huomenna. Tätä ns. tekstityötä tutkittiin Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen hankkeessa vuosina 1997–2000. Aineistona oli virkatekstejä. Yksi tutkimuksen lähtökohdista oli ajatus, että kieli ei ole vain väline, jolla siirretään ”valmiita” merkityksiä. Sen sijaan merkityksiä – kuvaa maailmasta ja viestijöiden rooleja sekä käsityksiä viestijöille yhteisestä tiedosta – tuotetaan tekstein.

Merkitysten tuottaminen tarkoittaa sitä, että teksteissä luodaan kielellisin valinnoin kuvaa todellisuudesta ja esitetään maailma esimerkiksi joko joltisenkin abstraktina tai kohtalaisen konkreettisena. Samalla tekstit ovat vuorovaikutusta, jossa kirjoittajalle annetaan esimerkiksi tietäjän ja lukijalle hyväksyjän rooli.

Lisäksi teksteissä tuotetaan käsitystä siitä, minkä pitäisi olla kirjoittajalle ja lukijalle yhteistä tietoa. Tekstissä saatetaan sen kummemmin perustelematta tai käsitteitä purkamatta puhua esimerkiksi kilpailukyvyn kehittämisestä ja tulospalkkausjärjestelmästä, ikään kuin asiat olisivat kaikille tuttuja. Näin kielen keinoin kiteytetään pitkiä aiempia keskusteluja ja taustatietoja sekä samalla suljetaan osalta mahdollisista lukijoista pääsy tekstin merkitysten maailmaan.

Lukija ihmemaassa

Tekstiyhteiskunnan teksteissä on toisinaan läsnä niin paljon muita tekstejä, että jo tekstien paljous voi aiheuttaa lukijalle ymmärtämisongelmia. Esimerkiksi yhdessä lautakunnan kokouksen esityslistassa saatetaan mainita kymmenittäin muita virkatekstejä, kuten ohjelmia, aloitteita, esityksiä, mietintöjä ja raportteja. Nimetyt tekstioliot eivät ole pelkästään toiminnan tuloksia tai kohteita, vaan ne saavat teksteissä inhimillisen toimijan ominaisuuksia: muistio ottaa kantaa, suunnitelma tarkastelee tasa-arvoa ja laki puhuttelee työntekijää.

Virka)tekstien lukijasta tuntuu toisinaan siltä, että ”varsinainen asia” hukkuu teksteistä puhumisen alle. Tekstintekijällä taas voi olla vaikeuksia saattaa eri lähteistä leikatut palaset sellaiseksi kokonaisuudeksi, joka etenisi loogisesti ja olisi tyyliltään yhtenäinen. Monesti tekstin kokoaja ei selvästi osoita, mistä pohjateksteistä mikin pala on uuteen tekstiin otettu, saati sitä, mitä on jätetty valitsematta. Toisia tekstejä siteerataan, referoidaan tai omitaan lähdettä mainitsematta uuden tekstin aineksiksi.

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus tekstien välisistä suhteista. Jokaisella tekstillä on suhde myös eri tilanteille ominaisiin kielimuotoihin. Niinpä on oletettavaa, että kirje kaverille sisältää erilaisia kielellisiä valintoja kuin viranomaiselle laadittu muistutus verotuksesta.

Tekstillä on suhde myös eri elämänalueiden, kuten lainkäytön tai talouden, tyypillisiin sisältöihin ja niiden tuottamistapoihin, joita toisinaan kutsutaan ”kieliksi”. Esimerkiksi yksittäisessä esityslistassa saattaa olla merkkejä lakikielestä ja talouselämän kielestä. Tekstintekijälle ”kielten” yhteensovittaminen voi olla vaikea tehtävä; lukijalle ”kielten” suhteet jäävät ehkä avautumatta.

Miksi esityslistassa puhutaan erään saaren sotilaallisesta käytöstä tai kirjanpidollisesta avusta? Mitä merkitystä listatekstiin tuo puhe edellä tarkoitetusta sopimuksesta tai kertakaikkisesta korvauksesta? Eikö tällaisia ilmauksia ole lupa ”kääntää” yleistajuisempaan muotoon?

Yksittäisellä tekstillä on aina suhde myös tekstilajeihin. Tekstilajeilla tarkoitan yhteisössä hyväksyttyjä ja vakiintuneita tapoja tehdä erityyppisiä tekstejä sen mukaan, mikä kulloinkin on päämäärä: kirje sopii tiettyihin tarkoituksiin, tekstiviesti taas toisiin. Kun esimerkiksi esityslistaan lainataan katkelmaa laista, muistiosta tai suunnitelmasta, saatetaan listatekstiin tuoda sellaista ainesta, joka ei esityslistan tarkoituksiin istu. Ongelmia tekstintekijälle voi aiheuttaa myös se, että yhdellä tekstillä on useita mahdollisia lukijajoukkoja: esityslistalla ainakin luottamus- ja virkahenkilöt, journalistit sekä asiasta kiinnostuneet kansalaiset.

Lisäksi tekstillä voi ajatella olevan suhde yhteisön perustaviin merkityksiin, ideologiaan. Millaisia ajatuksia hyvästä ja pahasta tai meistä ja muista lainattava katkelma tuottaa? Ovatko ne sellaisia merkityksiä, joita tekstintekijä haluaa omalla tekstillään välittää ja vahvistaa?

Kenen tarkoituksia palvelee esimerkiksi se, että viraston tasa-arvosuunnitelmassa puhutaan yleistäen ja miehisestä näkökulmasta naisten kannustamisesta tai naisaloista?

Läpi tarkoitusten ryteikön

Miksi tekstintekijän tahto ja lukijan toiveet eivät aina kohtaa? Miksi tekstintekijä tuntee olevansa voimaton, miksi lukija jää ihmettelemään tekstin tarkoitusta?

Yksi virkatekstien ymmärtämisongelmien syy voi olla se, että virkahenkilöt näyttävät viestivän lähinnä toisilleen, vaikka useimmat teksteistä ovatkin julkisia. Esimerkiksi esityslista rakentuu vaihtoehdottomuuden logiikan varaan. Asiat esitellään yhteen päämäärään tähdäten eikä tekstissä kerrota tehdyistä valinnoista tai avata muita vaihtoehtoja. Niinpä päätösesityksissä ei yleensä osoiteta minkäänlaista epävarmuutta eikä kyseenalaisteta esityksen ylivoimaisuutta.

Virkatekstejä kohtaavalle kansalaiselle ongelmallista on sekin, että organisaatiossa ”ylhäällä” sovitut muotoilut – kuten kehittämisen lähtökohtana ovat selviytymisstrategiat – läpäisevät koko organisaation ja tulevat myös kansalaisten luettaviksi. Hallinnossa ehkä on perusteltua käyttää paikoin abstraktia kieltä, jotta kokonaisuudet saadaan hallintaan. Tämä kieli kuitenkin suodattuu organisaatiossa ylhäältä alas, hallinnosta asiakaspalveluun asti, jolloin esimerkiksi abstraktisuus tai persoonattomuus ei ole aina perusteltavissa. Tarvitaan siis erilaisia ”kieliä” organisaation eri tasoille ja eri toimintoihin.

Tekstintekijä voi tuntea voimattomuutta tekstipaineen alla ja työkäytänteiden puristuksessa. Tämä kävi hyvin ilmi, kun tutkimuksessamme haastattelimme virkahenkilöitä. Yksi haastatelluista puhui ”ympäripyöreiden muotoilujen välttämättömyydestä”, toinen siitä, miten työryhmissä aina ”ajaudutaan” tietynlaisiin ratkaisuihin.

Viran maailmaan vihkiytymättömälle virkatyö näyttää toisinaan puolustautumiselta ulkoisia hyökkäyksiä tai muita häiriöitä vastaan. Oman toiminnan oikeuttamisen strategioita ovat analyysieni perusteella ”on jo tehty”, ”tehtäisiin, jos olisi varaa” ja ”ei kuulu meille”. Kaikissa strategioissa keskeistä on se, että puolustus perustelee kantaansa vetoamalla teksteihin: tehtyihin suunnitelmiin, tehtävänkuvauksiin, lakeihin, toimintakertomuksiin jne.

Valintaan on varaa

Useimmilla teksteillä on tehtävänsä, virkateksteilläkin. Nekin ovat tulosta jossakin mielessä tarkoituksenmukaisesta toiminnasta. Mutta mikä tekstityössä on tarkoituksenmukaista kenenkin näkökulmasta?

Jos virkatekstit näyttävät olevan esimerkiksi persoonattomia ja abstrakteja sekä valintojaan avaamattomia tai perustelemattomia, kenen tarkoituksiin ne sopivat? Tekstin motivaation pohtiminen johtaa pohtimaan tekstiympäristöjä, esimerkiksi työpaikan työskentelytapoja ja ‑kulttuuria, organisaatiota, arvoja ja henkeä: Voisiko olla toisin? Olisiko mahdollista käsittää kieli valinnanvarana? Miten toteutuisivat tekijän ja lukijan oikeudet teksteihin ja merkityksiin?

Yksi vastaus näihin kysymyksiin on ehkä kielitietoisuus. Kielitietoisuudella tarkoitan erilaisten kielenkäytön luonnollistumien eli itsestäänselvyyksien huomaamista ja pyrkimystä niiden purkamiseen. Useimmiten tietyssä kielenkäyttötilanteessa ei ole olemassa vain yhtä mahdollisuutta, jonka mukaisesti on pakko toimia. Tekstityössä pitäisikin huomata ne selviöt, joiden varassa työskentelee: käytänteet tekstienteossa ja yksittäiset itsestään selviltä tuntuvat valinnat kirjoitettaessa tai puhuttaessa.

Tekstien pintahuollolla päästään usein hyviin tuloksiin, hetkellisesti. Jos perustavampaan muutokseen on tarvetta, sellaiseen päästään mielestäni parhaiten tarkastelemalla avoimin mielin valintoja, joista teksti koostuu, tekoja, jotka tekstiin ovat johtaneet, ja käytänteitä, jotka pakottavat järkevät ihmiset suoltamaan järjettömiä tekstejä.

 

Vesa Heikkinen on Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen erikoistutkija.

Kirjallisuutta

Heikkinen, Vesa – Hiidenmaa, Pirjo – Tiililä, Ulla 2000: Teksti työnä, virka kielenä. Gaudeamus, Helsinki.
Vesa Heikkinen