Teemana oppikirjojen kieli
Artikkeli 1/1994

Päivi Rintala

Teemana oppikirjojen kieli

Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja sen suomen kielen lautakunta ovat aikaisemmin kaksi kertaa järjestäneet ajankohtaiseen kielenviljelyn lohkoon keskittyvän teemapäivän. Ensimmäistä teemapäivää vietettiin lokakuussa l984, jokseenkin tasan yhdeksän vuotta sitten. Aiheena oli silloin kielen normien opettaminen. Toisena teemapäivänä helmikuussa 1986 käsiteltiin julkisuuden puhekieltä. Johtoajatus on joka kerta ollut sama: koota yhteiseen keskusteluun niitä henkilöitä ja niiden organisaatioiden edustajia, jotka eri näkökulmista kohtaavat saman ongelman.

Tämän teemapäivän yksi juuri tulee kielen normien opettamisen teemapäivästä. Tuossa tilaisuudessa osanottajina oli äidinkielen opettajia, ylioppilastutkinnon äidinkielen kokeen tarkastajia ja kielilautakunnan jäseniä. Myös alustajat olivat näistä ryhmistä. Opettajat käsittelivät alustuksissaan yhtenäistä aihetta ”Mikä kielen normien opettamisessa on vaikeaa”. Esiin tuli monenlaisia vaikeuksien lähteitä: itse normeihin liittyviä, opetussuunnitelmiin ja opetusjärjestelyihin liittyviä ja varsinkin oppilaiden kielelliseen ympäristöön liittyviä. Vähän yllättävääkin oli, että peräti kaksi alustajaa kolmesta mainitsi oppikirjat huonojen mallien antajina. Lainaan kolme lausumaa syksyltä 1984 (Kielikello 1/1985):

”Oppikirjakaan ei välttämättä tarjoa esikuvallista kielenkäyttöä. Jos teksti käy yli ymmärryksen, oppilas saattaa yleistää vaikeuden ulottumaan oppiaineen kaikille osa-alueille.”

”Oppilaat huomauttavat usein, että oppikirjoissa ja muissa opetusteksteissä vilisee samoja virheitä, joista äidinkielen tunneilla varoitetaan. Oikeinkirjoituksen uudet normit tuntuvatkin ehtivän kovin hitaasti oppikirjoihin, ja esimerkiksi yhteiskuntaopin kirjat ovat tyyliltään aikamoista kapulakieltä. Muilla kuin äidinkielen tunneilla ei kielivirheistä juuri välitetä, eikä esim. reaalikoevastauksissa yleensä edes huomauteta kielestä. Kaikki kelpaa.”

”Kuten aikaisemmin totesin, abiturienttikin on melko kokematon lukija. Lisäksi ne vähätkin hänen kohtaamansa mallit voivat olla huonoja. Tarkimmin lukiolainen on lukenut kapulakieliset oppikirjansa, joiden kieltä hän sitten reaalikokeissa yrittää tavoitella.”

Tuo yhdeksän vuoden takainen teemapäivä jätti suomen kielen lautakuntaan kytemään ajatuksen, että oppikirjojen kielenkäyttöön on syytä palata. Oppikirjat ovat kaikille opiskelijoille tärkeä, joillekin jopa ainoa asiaproosan malli. Oppikirjojen kielenkäytöllä on siis melkoinen kerrannaisvaikutus.

Toinen tämän teemapäivän juuri tulee keskustelusta, jota suomen kielen lautakunta vuosien 1990 ja 1991 vaihteessa kävi suomen kielen tulevaisuudesta, erityisesti Euroopan yhdentymisen vaikutuksista suomen kieleen ja sen käyttöön. Lautakunta pyrki selvittämään, vaikuttaako Euroopan yhdentyminen kansalliskielten asemaan, mitä kanavia myöten ja millä tavalla se vaikuttaa, mitä seurauksia tästä on ja miten kielilautakunnan olisi otettava nämä seuraukset toiminnassaan huomioon. Keskustelu ei ollut pelkästään periaatteellista, vaan etsimme erityisesti niitä kielenkäytön lohkoja, joihin vaikuttamalla voisimme vaikuttaa suomen kielen säilymiseen käytössä ja käyttökelpoisena. Tässä yhteydessä tuli puheeksi myös oppikirjojen kieli.

Lainaan muutamia otteita kielilautakunnan sihteerin Anneli Räikkälän laatimista muistiinpanoista (Kielikello 2/1991):

”Yhtenä kielenhuollon alueeseen kuuluvana kysymyksenä pidettiin oppikirjojen kieltä. Viime aikoina on kuitenkin selkeästi osoitettu, että kielentarkistus ei riitä oppikirjojen kielen selvittelyssä, vaan kysymys on tiedon struktuurista, siitä miten tieto on pakattu ja miten tiiviisti se on esitetty, miten luettelomaisesti, ja siitä, mitä asioita on valittu mukaan ja mitä jätetty pois. Siihen ei ulkopuolinen kielentarkistaja pääse vaikuttamaan, vaan alan asiantuntijat haluavat sanoa sen, mitä pitää ottaa mukaan ja mitä jättää pois.”

”Peruskoulun ja lukion oppikirjojen ongelmana on popularisoinnin ongelma: asiantuntijat ilmaisevat asian vaikeasti ja tarpeettoman tiiviisti. Kun kirjoittaja itse on asiasta hyvin perillä, hän usein yliarvioi lukijan vastaanottokyvyn. Tiedon pitää olla strukturoitua, jotta asia saataisiin perille. Oppikirjojen vaikeatajuisuudessa on realiteettien tajun puutetta: mukaan otetaan liikaa vaikeita asioita.”

”Oppikirjojen kieleen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Juuri oppikirjat antavat asiatyylin kielenkäytön malleja nuorille. Jo yksinkertainen kielentarkistus parantaa tekstiä. Asiaan olisi tarpeen paneutua perusteellisesti. Hyvänä keinona edistää oppikirjojen kielen tasoa tuotiin esiin ajatus kiinnittää huomiota hyviin oppikirjoihin. Hyville oppikirjoillekin pitäisi järjestää jokin palkinto.”

Tätä keskustelua käytäessä oli tiedossa, että Pirjo Karvosella on tekeillä tekstianalyyttinen lisensiaatintyö oppikirjojen kielestä. Päätimme jäädä odottamaan sen valmistumista ja palata asiaan, kun se on käytettävissä keskustelun pohjaksi. Nyt tuo aika on käsillä, ja yhtenä alustajana on Pirjo Karvonen.

Oppikirjoissa on kyse tiedon välittämisestä. Kun suomen kielen lautakunnassa suunnittelimme tätä teemapäivää, halusimme liikkeelle lähdettävän ydinkysymyksestä, mitä tieto on. Iloksemme saimme ensimmäiseksi alustajaksi alan merkittävän asiantuntijan professori Ilkka Niiniluodon.

Oppikirjan tuottaminen on monivaiheinen prosessi, jossa lähtökohtana ovat opetukselle määritellyt tavoitteet ja kirjatut opetussuunnitelmat. Lopullisen kielellisenkin muotonsa oppikirja saa tässä monivaiheisessa prosessissa. Olemme yrittäneet koota teemapäivän ohjelman ja kutsua osanottajat niin, että mukana ovat prosessin kaikki osapuolet: opetushallitus, kustantajat ja oppikirjatoimittajat ja tietysti oppikirjojen tekijät. Tärkeänä olemme pitäneet myös oppikirjan käyttäjän eli koululaisen näkökulmaa ja äidinkielen opettajan näkökulmaa. Siinä teemapäivän ohjelman runko.

Toivon, että yhdessä löydämme keinoja kehittää oppikirjojen kieliasua tekemättä vääryyttä eri oppiaineiden tiedonrakenteille.
Päivi Rintala