Tattarista romaaniksi
Sanakysymyksiä 2/1987

Raimo Jussila

Tattarista romaaniksi

Suomalaisten Suomeen tulo on hämärän peitossa. Tarkoin on sen sijaan tiedossa, milloin ensimmäiset mustalaiset ovat astuneet maamme kamaralle. Asiakirjojen mukaan he saapuivat Ahvenanmaalle 1559 ja Suomen mantereelle 400 vuotta sitten eli 1584. Toisin kuin saamelaiset, jotka elävät omilla alueillaan perimmäisessä Lapissa, mustalaiset ovat levittäytyneet lähes kaikkialle maahamme ja olleet siten läheisesti kosketuksissa kaikkiin suomalaisiin. Niinpä suomen murteissa onkin useita mustalaisen nimityksiä, ja niillä on selvät maantieteelliset levikkinsä. Nykyisistä lähes 6 000 mustalaisestamme valtaosa on asettunut asutuskeskuksiin, mikä jouduttanee kansanomaisten mustalaisten nimitysten häviämistä.

Varhaisimmat mustalaisia koskevat suomenkieliset tiedot ovat Henrik Florinukselta vuodelta 1688. Hän käyttää samassa lähteessä peräti kolmea eri nimitystä, joten ne ovat ilmeisen vakiintumattomia. ”Jos ne Maan juoxiat cuin meidän seasam Mustacansaxi eli Mustalaisixi cutzutan, – –.” Kolmantena nimityksensä on sana tattari (”tattaritten”). Mustakansa on tarkoittanut vanhassa kirjakielessä tummaihoista ihmistä yleensä. Sen sijaan mustalainen on jo alkuaan tarkoittanut pelkästään romaaniväestöä.

1700-luvulla edellisten rinnalle ilmestyy muitakin nimityksiä. Mustalaisten kiertelevä elämänmuoto ei sopinut laisinkaan senaikaiseen yhteiskuntajärjestykseen. Irtolaisuutta rajoittamaan säädettiinkin useita asetuksia. Vuonna 1730 säädettiin tuolloisella virkakielellä näin: ”Mutta ne nijn cutzutut Tattaraiset eli Mustalaiset – – pitä, nijn pian cuin he kijnni saadaan, Waldacunnasta ulosajettaman.” Vuodelta 1739 olevassa asetuksessa mainitaan kuljeksijoina ”Tattarit, Mustalaiset ja moni muu”. Vuodelta 1748 on asetus, jonka juhlava nimi kuuluu ”Cuning:sen Maij:tin Armollinen ASETUS, Nijden nijn cutzuttuin Tattareitten eli Mustalaisten ja Zigeunein, niin myös muun laiscan irtaimen Wäen ymbärins Maata juoxemisen estämisestä”. Asetusten sanamuodoista voi päätellä, ettei mustalaisilla vielä tuolloinkaan ollut vakiintunutta nimitystä suomen kielessä.

Vanhin sanakirjatieto on Jusleniuksen mustalainen = ”cingarus; tattare” (1745). Gananderin sanakirjan käsikirjoitus (1787) tuntee muodot mustalainen (”Mustalaiset ej tahdo ihoons muuttaa”), mustilainen, mustlane, musklainen, lätti ja lättiläinen (”lättiä 1 lättiläisiä on taas lijkkeellä”). Lisäksi Ganander tuntee nimityksen mustakansa, jonka hän toisessa yhteydessä selittää etiopialaiseksi ja neekeriksi.

Vanhassa kirjasuomessa ja vanhoissa sanakirjoissa esiintyvät jo ne päänimitykset, jotka ovat käytössä kansanmurteissamme. Niiden levikkiä voi luonnehtia karkeasti siten, että Savonlinnan ja Kokkolan välisen linjan eteläpuolella käytetään yleiskielistä sanaa mustalainen ja pohjoispuolella muotoa mustilainen. Huomionarvoista on, että tämä linja noudattelee osapuilleen Pähkinäsaaren rauhan rajaa (1323), vaikka mustalaisten saapuessa Sisä-Suomeen valtakunnan raja kulki jo tyystin muualla.

Näiden kahden valtamuodon — mustalaisen ja mustilaisen — ohella on murteissa käytössä ahdasalaisempiakin musta-sanan johdoksia. Ne kaikki ovat äskeisen linjan eteläpuolella. Jos tarkennamme karttakuvaa Kokkolasta päin lähtien, niin eteläpohjalaismurteiden pohjoispuolella Lohtajan ja Perhon välisellä pienellä alueella sanaa on käytetty vanhastaan asussa mustulainen. Kun rajalinjaa siirrytään Keski-Suomen puolelle, asuksi vaihtuu mustolainen. Sitä tavataan rinnan mustalainen- ja mustilainen-asujen kanssa Keski-Suomen pohjoisosista aina Etelä-Savoon Kerimäelle saakka sekä Päijänteen länsipuolitse pitkälle hämäläismurteisiin Tampereen seuduille saakka.

Kannasta musta on versonut vielä muutamia nykyään jo harvinaisuuksiksi katsottavia nimityksiä. Sammatista ja Vihdistä on merkitty muistiin asu mustiainen. Varsinais-Suomessa Turun pohjoispuolella tunnetaan asut musk(a)lainen ja muskulainen. Ne ovat etääntyneet niin kauas kantasanastaan, että alkuperäisen nimitysperusteen voi katsoa jo hämärtyneen. Musta-kantaiset nimitykset perustuvat tietenkin romaaniväestön tummempaan ihonväriin. Vastaavanlaisia sananmuodostustapoja on eri kielissä runsaasti. Tunnetuimpia on neekeri, jonka pohjana on italian sana negro, musta.

Vanhojen kirjallisten lähteiden lätti- ja tattari-nimitykset ovat murteissa sangen harvinaisia. Eräissä sanomuksissa ja sananparsissa ne ovat kuitenkin eläneet sitkeästi näihin asti. Lätti-tiedot keskittyvät Etelä-Pohjanmaalle. Kurikassa on sanottu: ”Huutaa kul lätti.” Evijärveltä on sananparsi ”On vähän vikaa kun lätin lapsessa”. Tattari-kantaisia sanoja on käytetty ilmeisesti paljon laajemmin. Esimerkit ovat kauttaaltaan kiinteämuotoisia sananparsia. ”Kuttumaton viaras on huanompi tattarilaista” (Akaa). ”Se on tyhjä kuin tattarin taaritiinu” (Räisälä). ”Mustilainen on murasilimä, tattarainen talisilimä” (Ylivieska).

Lisäksi satunnaisemmin tavataan esimerkiksi mustalaisten kieleen perustuvia leikillissävyisiä tai tavallista nimitystä kierteleviä sanoja. Sakkolassa tunnetaan nimitys moure. Evijärveltä ja Ylitorniolta on peräisin haipoika (”Haipoikia tuloo, pistäkää ovet pijaan lukkoon”, Evijärvi). Vermlannin metsäsuomalaisilla on nimitys lenkkari, joka tarkoittaa myös kulkuria. Viipurin läänin Pyhäjärveltä on merkitty muistiin halepralle: ”Aha, haleprallet liikkiel”. Tilapäisluonteisia ovat myös kansankieliset nimitykset hertta, hieppalillu, musta mies, Kainin jälkeläinen, sedänpoika, tumma ja toisen veljenpoika.

Nykyisessä kirjakielessä romaaniväestöä nimitetään yleisimmin mustalaisiksi. Kuitenkin mustilainen on kaunokirjallisuudessa melko yleinen vielä 1930-luvulla. Vanhin Nykysuomen sanakirjan kokoelmien tieto romaani-sanasta on vuodelta 1927. Rinnalla on runsaasti lyhytvokaalista romani-asua. Esimerkiksi Isossa Tietosanakirjassa vuodelta 1936 on viittaushakusana ”Romaanit 1. romanit, ks. mustalaiset”. Yhteishyvä nro 5/1935 kirjoittaa: ”Kutsukaamme heitä siis mieluimmin romaneiksi eli kaaloiksi, eikä mustalaisiksi.” Sama lähde tuntee sekä väestön että kielen nimityksenä sanan romaneli (”Ihaninta romanelin, kauneinta kaalon kieltä – jos nimittäin mustalainen saa itse kehua”).

Seuraavaan luetteloon on koottu eri lähteistä löytyvät mustalaisväestön nimitykset:

Vanha kirjakieli Suomen murteet Kirjakieli
mustalainen mustalainen mustalainen
mustilainen mustilainen (mustilainen; NS murt.)
musta kansa musta mies  
musklainen muskalainen  
  muskulainen  
  mustiainen  
lätti(läinen) lätti  
tattari(lainen) tattari(lainen)  
tattara    
ta(r)ttari tattarainen  
    romaani
    (romani; 1930-l., ei NS)
    (romaneli; tilapäinen)
  haipoika  
  halepralle  
  hertta  
  hieppalillu  
  Kainin jälkeläinen  
  lenkkari  
  moure  
  toisen veljenpoika  
  sedänpoika  
  tumma  

Nykysuomen sanakirja mainitsee sekä mustalaisen että romaanin asettamatta kumpaakaan etusijalle. Terho Itkosen Kielioppaassa suositetaan mustalaista. Myös hallinnon kieli käyttää tätä sanaa. Etenkin romaanien keskuudessa on esitetty vaatimus, että heistä tulisi käyttää nimitystä romaani tai romani. Tässä yhteydessä on viitattu muun muassa siihen, että lappalaisia on ryhdytty virallisesti kutsumaan omapohjaisella nimellä saamelaiset. Romaanien tapauksessa nimen vaihtoon on hyvin perusteltuja syitä. Mustalainen-nimitys pohjautuu ihonväriin, eikä tällaista nimeämisperustetta voi pitää asiallisena väestönosan virallisen nimen ollessa kyseessä. Lisäksi nimeen liittyy paljon negatiivista ja affektiivista sanomusperinnettä, kuten edellä esitetyistä vähäisistä näytteistäkin käy ilmi.

Silloin kun niistä suomalaisista, jotka polveutuvat lähes vuosituhat sitten Intiasta vaeltamaan lähteneestä kansasta, on tarpeen käyttää virallisluonteisissa yhteyksissä erityisnimitystä, olisi valittava mieluiten romaani. Sana on johdos romaaninkielisestä sanasta rom, joka merkitsee miestä ja mustalaista. Se lienee lähtöisin sanskritin sanasta doomba-, joka puolestaan tarkoittaa ei-arjalaisen kastin jäsentä. Vaikka viralliseksi nimeksi yleistyisikin romaani, niin mustalainen ja ilmeisesti myös mustilainen säilyvät vielä pitkään niin kansanmurteissa kuin puhekielessäkin. Näillä sanoilla on niin vahvat käyttöperinteet ja pitkä historia, etteivät ne yhdessä miespolvessa karsiudu kielestä. Näin romaanien tulisikin suhtautua ennakkoluulottomasti siihen, että suomalaiset vielä pitkään käyttävät vanhoja nimityksiä.

* Huom. Suositus on muuttunut. Suomen kielen lautakunta käsitteli 9.11.1992 roma(a)ni-sanan oikeinkirjoitusta. Katso tarkemmin Kielikellon 1/1993 artikkelista Romani eli mustalainen.

 

Raimo Jussila