Jaana Kapari-Jatta on tullut tunnetuksi J. K. Rowlingin Harry Potter kirjojen suomentajana. Teoksessaan Pollomuhku ja Posityyhtynen hän valottaa työskentelytapojaan ja sitä, mitä kaikkea on ollut tarpeen ottaa huomioon suomennettaessa fantasiakirjallisuuden erikoisia sanoja. Hän käsittelee myös monipuolisesti erilaisia nimenomaan Potter-kirjojen kääntämiseen liittyviä kysymyksiä. Kirjan 160 tekstisivua jakaantuvat 46 eri otsikon alle niin, että lyhimmät luvut ovat vajaan sivun mittaisia ja pisin, ”Miten kirjan kieli vaihtuu?”, käsittää 19 sivua. Tämä pitkä luku selvittää vaihe vaiheelta, miten tekijä käytännössä suomennostyötään tekee.
Erittäin kiinnostavaa on saada tietää, miten Kapari-Jatta suomentaa erisnimiä ja keksittyjä sanoja. Rowlingin käyttämissä erisnimissä, sekä paikkojen että henkilöiden nimissä, on usein paljon latausta, niin merkitykseen kuin äänneasuunkin liittyvää. Ensimmäiseksi on ratkaistava, tuleeko nimi kääntää (kuten Tylypahka) vai säilyttää alkuperäisenä, kuten Dumbledore. Monet Rowlingin nimistä kuljettavat tarinaa, luovat tunnelmaa tai pyrkivät välittämään mielikuvia, joten ne on tarpeen kääntää vastaavaan henkeen. Esimerkiksi Severus Snape assosioituu englannin sanaan snake ’käärme’, mutta assosiaatio ei ole liian ilmeinen; suomentajan ratkaisu onkin Kalkaros.
Nimien ja keksittyjen sanojen kääntämismetodiaan Kapari-Jatta havainnollistaa esimerkkien avulla. Käännettävän sanan käyttöyhteydestä on ensin selvitettävä sanan sisältö, kuten huispauksen termit kaato, sieppi ja ryhmy. Sitten on vuorossa sanan analysointi: miksi se on muodostettu tietyllä tavalla, minkä mielikuvan se luo? Jo kirjain- ja äännetasolla on usein merkitystä, mutta erityisen tärkeitä ovat tavut ja laajemmat yksiköt. Suomentajan ensin näin eriteltyä käännettävää sanaa on vuorossa sama prosessi toiseen suuntaan: palasista on rakennettava vastaavansävyinen suomen kielen uudissana.
Seitsenosaisen sarjan kääntäjän on täytynyt olla jatko-osien takia varuillaan: käännöksen on oltava täsmällinen mutta se ei saa lyödä asioita lukkoon liian lopullisesti. Kun Severus Snape oli aiemmassa kirjassa jo suomennettu Severus Kalkarokseksi, joukkoon ilmestyi kolmannessa kirjassa hahmo nimeltä Igor Karkaroff. Jotta nämä kaksi nimeä eivät sekaantuisi, Kapari-Jatta suomensi jälkimmäisen Igor Irkoroffiksi.
Rowlingin uudissanojen ja nimien kääntämisessä on otettava huomioon usein myös rytmi ja alkusointu sekä mahdolliset vihjeet lukijalle. Esimerkiksi anagrammin Tom Marvolo Riddle (I am Lord Voldemort, siis: minä olen lordi Voldemort) suomennokseksi tuli lopulta Tom Lomen Valedro (ma olen Voldemort), jossa sukunimen vale-alkua ei ole tarkoitettu suoranaiseksi vihjeeksi vaan mahdolliseksi vinkiksi: ”siinä on vissi ero, ja nyansseissa on oltava tarkkana, kun suomentaa J. K. Rowlingin tekstiä”, kuten Kapari-Jatta sivulla 154 toteaa.
Lukija saa Kapari-Jatan kirjasta hyvän käsityksen siitä, miten Potterien tyyppisen, runsaasti uudissanoja sisältävän fantasiakirjallisuuden suomentaminen on suonut mahdollisuudet haastavaan mutta antoisaan luovaan kääntämiseen, ja suomentamisen prosessia sekä ratkaisujensa taustaa tekijä onnistuu kirjassaan valottamaan kiinnostavasti.
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston suomen kielen professori.
Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen. Tammi. Helsinki 2008.