Tähdenvälejä ja kohokohtia Kielitoimiston vuosikymmeniltä
Kielen juhlaa 75 vuotta 1/2020

Riitta Korhonen, Aino Piehl

Tähdenvälejä ja kohokohtia Kielitoimiston vuosikymmeniltä

Vuonna 2020 tulee kuluneeksi 75 vuotta siitä, kun Kielitoimisto avasi ovensa. Tuosta voi laskea järjestäytyneen kielenhuoltotyön alkaneen. Tässä jutussa esitellään muutamia poimintoja ja välähdyksiä Kielitoimiston vaiheikkaalta taipaleelta. Mitä, milloin, miksi – ja kuinka sitten kävikään? Puhelinneuvontakin on luupin alla.

1940-luku: Kielitoimisto avataan, suljetaan, avataan…

  • 1945 – SKS:n Kielitoimisto perustetaan Otavan ja WSOY:n apurahan turvin
  • 1947 – SKS:n Kielitoimisto sulkee ovensa rahoituksen puutteessa
  • 1949 – valtio tulee apuun: Suomen Akatemian Kielitoimisto perustetaan

• Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) Kielitoimisto aloitti toimintansa 2.1.1945, kun kustantamot Otava ja WSOY olivat anomuksesta myöntäneet tarkoitukseen apurahaa. Tuosta voi laskea järjestäytyneen kielenhuoltotoiminnan ja suurelle yleisölle tarkoitetun säännöllisen maksuttoman kielineuvonnan alkaneen. Kielitoimisto sijaitsi samassa SKS:n rakennuksessa kuin tekeillä olevan Nykysuomen sanakirjan toimitus. Yhteistyö oli tiivistä ja välttämätöntä molemmille. Tiloissa oli yhteisesti käytettävissä myös Nykysuomen sanakirjan yli neljän miljoonan sanalipun aineskokoelma.

Kielitoimiston johtoon valittiin SKS:n kielivaliokuntatyössä vaikuttanut Lauri Hakulinen ja toimiston varsinaiseksi hoitajaksi samoin alalla toiminut työmyyrä Hannes Teppo. Toimiston tarkoituksena oli paitsi tarjota kieli- ja nimineuvontaa yleisölle myös teettää asiantuntijoilla ”mietintöjä” vielä selvittämättömistä kieliopin ja oikeinkirjoituksen kysymyksistä. Näitä kysymyksiä puitiin uudessa 16-jäsenisessä kielivaliokunnassa, johon kuului kielimiesten lisäksi toimittajamiehiä ja lakimiehiä. Varsinaisen (esi)työn teki joukon kielimiehistä koostunut työjaosto.

• Toimisto oli yleisömenestys. Kuitenkin vuoden 1947 lopussa se joutui jatkorahoituksen puutteessa sulkemaan ovensa. Anelukirjelmien ja osin mediajulkisuuden ansiosta valtio kuitenkin tuli apuun: toiminta käynnistettiin uudelleen helmikuussa 1949 tuoreen Suomen Akatemian osana, yhä tiiviisti samoissa tiloissa Nykysuomen sanakirjan toimituksen kanssa. Kielitoimiston johtoon astui Hannes Teppo ja pian hänen jälkeensä Matti Sadeniemi, joka oli jo tuolloin myös Nykysuomen sanakirjan päätoimittaja. Neuvonnan työmyyräksi tuli Paula Vuorela, joka jatkoi ansiokasta uraansa peräti vuoteen 1975 asti.

1940-luvun neuvontapuhelin

Kielitoimiston neuvontapalvelut olivat alusta alkaen suosittuja. Puheluita tuli ensimmäisinä vuosina (1945–47 sekä 1949) yhteensä 10 901, mutta kysymyksiä niissä oli moninkertainen määrä. Näin on ollut myös kaikkina seuraavina vuosikymmeninä. Neuvonta oli aluksi auki kolme tuntia, lopulta viisi tuntia päivittäin. Kysymyksiä lähetettiin myös kirjeitse. Lisäksi toimistoonkin sai astella kysymyksineen.

Mitä kysyttiin?

Puhelinneuvonnan päiväkirjoihin merkittiin sekä kysymys että vastaus. Merkintöjen mukaan 40-luvulla esitettiin hyvin monentyyppisiä oikeinkirjoitus-, kielioppi-, sana- ja nimikysymyksiä, koska kielioppaat olivat esimerkistöltään melko suppeita ja ohjeet siksi hankalasti sovellettavia eikä ohjeistavia sanakirjojakaan vielä ollut. Vastauksissa korostui jo tuolloin käytännönläheisyys ja tilannekohtaisuus. Esimerkiksi kun kysyttiin, mitä manicure on suomeksi, vastaus kuului päiväkirjamerkinnän mukaan näin: ”Käsienhoito miel. kuin kynsienhoito; jälk. hieman ikävän tuntuinen, ed. sananmuk. vastine.”

Usein kysyttiin esimerkiksi sanoista invalidi vai invaliidi ja huoneisto vai huoneusto, tiedusteltiin plastic-sanan suomenkielistä vastinetta ja Ryti-nimen taivutusta (Rydin vai Rytin). Kaikkien aikojen ensimmäinen puhelinkysymys 2.1.1945 koski verbin aikamuotoa epäsuorassa kerronnassa: ”... ilmoitti, että asiakirja oli/on hänen hallussaan?” Päiväkirjaan merkitty vastaus: ”Ed. on suositettu. Kysyjä myös sitä kann.”

Taustaa: kielenhuollon toiminnalliset juuret

Kielitoimisto ei suinkaan ollut ensimmäinen suomen kielen vaalija. Olihan kieltä kehitelty ja huollettu jo vanhan kirjasuomen päivistä alkaen. Varsinkin 1800-luvun puolivälin tienoilta alkaen suomennettiin runsaasti eri alojen tekstejä ja keksittiin kilvan suomenkielistä terminologiaa, laadittiin ennätysmäärä kielioppeja, joissa pyrittiin paitsi luomaan yleistyksiä kielenkäytön säännönmukaisuuksista myös ohjailemaan kielenkäyttöä. Lisäksi vuonna 1880 ilmestyi SKS:n kustantamana Elias Lönnrotin 200 000 hakusanaa sisältävä suurtyö Suomalais-ruotsalainen sanakirja.

Vuonna 1868 SKS:n yhteyteen perustetussa kielitieteellisessä osakunnassa keskusteltiin monenlaisista kielipulmista. Lisäksi ”ylioppilasten kesken” perustettiin vuonna 1876 kielentutkimusta ja ‑vaalintaa edistämään Kotikielen Seura, josta sittemmin kehkeytyi alan tutkijoiden ja opiskelijoiden seura. Sen Virittäjä-lehdessä ilmestyi artikkeleita, joissa käsiteltiin mm. suomennosten kieltä sekä kieliopin ja oikeinkirjoituksen kysymyksiä. Lehti toimi sittemmin pitkään myös Kielitoimiston kieliuutisten julkaisukanavana.

Myös SKS:n kielityö jatkui moninaisena. Vuonna 1928 perustettu kielivaliokunta sai tehtäväkseen maksuttomasti avustaa yleisöä käytännöllisissä kieliasioissa. Valiokunnan jäsenten voimavaroin ei kuitenkaan pystytty vastaamaan läheskään kaikkiin kielenkäyttäjiltä tulleisiin kysymyksiin, ja niin 1930-luvun loppupuolella anottiin pariinkin otteeseen valtiolta rahoitusta erillisen kielineuvontatoimiston perustamiseen. Tuolloin vielä turhaan.

1950-luku: ”Sukupolvien kirja” näkee päivänvalon

  • 1951–1961 – Nykysuomen sanakirja ilmestyy

• Noin 200 000 hakusanaa sisältävä Nykysuomen sanakirja ilmestyi kuusiosaisena vuosina 1951–1961. Sanakirjan päätoimittajan Matti Sadeniemen mukaan aineistoa olisi riittänyt laajempaankin teokseen: toimittajien laskelmien mukaan kerätyt sanaliput olisivat riittäneet 840 000 hakusanaan. – Sanakirjatyö on aina ollut myös karsintaa.

Nykysuomen sanakirja kuvaa 1900-luvun ensimmäisen puoliskon sanastoa. Luonteeltaan se on sekä sanaston merkitystä ja käyttöä kuvaileva että normittava teos. Sen toimitti SKS ja julkaisi WSOY, joka ainoana kustantamoista oli suostunut tähän riskialttiiseen hankkeeseen. Sanakirjasta ei koskaan otettu uusittuja painoksia, alkuperäisen kaltaisia uusia painoksia kylläkin peräti 15. Julkaisijalla oli sittenkin syytä hymyyn.

Nimestä Nykysuomen sanakirja tuli tietenkin nopeasti harhaanjohtava, koska teos edustaa 1900-luvun alkupuolen näkemystä kielenkäytöstä. Sadeniemi totesikin, että nimi ehkä ”hieman hymyilyttää” tulevia polvia, kun he vertaavat jotakin omaa tuotettaan ”meidän Nykysuomen sanakirjaamme”.

• 50-luvulla Sadeniemellä olisi riittänyt työtä jo Nykysuomen sanakirjan päätoimittajan tehtävässä, mutta Kielitoimiston johtajana hän otti myös aktiivisesti kantaa kielikysymyksiin niin haastatteluissaan kuin kolumneissaankin. Ehtipä hän kirjoittaa lukuisia juttuja mm. Virittäjä-lehden Kielemme käytäntöä ‑palstallekin. Lisäksi häntä ja muita kielitoimistolaisia pyydettiin usein esitelmöimään ja kouluttamaan. Keskeisiä kohdeyleisöjä olivat mm. toimittajat, opettajat, mainostajat ja kääntäjät.

1950-luvun neuvontapuhelin

Tieto maksuttomasta puhelinneuvonnasta levisi. Puheluita tuli vuosina 1950–1959 yhteensä 67 545. Kysymyksiä lähetettiin myös kirjeitse.

Mitä kysyttiin?

Edelleen kysyttiin paljon oikeinkirjoitus-, kielioppi-, sana- ja nimikysymyksiä, sillä sanakirja tai tuoreetkaan opaskirjat (kuten E. A. Saarimaan Kielenopas ja L. Kettusen Hyvää vapaata suomea) eivät kuuluneet jokaisen kirjahyllyyn tai työpöydälle. Niistä ei myöskään löytynyt vastauksia mutkikkaisiin lauseopin kysymyksiin.

Myös uudet tapahtumat, ilmiöt ja esineet toivat myötään uusia kieli- ja sanakysymyksiä. Usein kysyttiin esimerkiksi vuosikymmenen urheilutapahtuman nimestä, oikeinkirjotuksesta ja ääntämyksestä: olympiakisat vai Olympian kisat, olympia vai ”olumpia”? Lisäksi monille englanninkielisille sanoille, esim. sketch ja show, tiedusteltiin suomenkielisiä vastineita. Monia askarrutti myös uudenlaisen kulkuväylän nimitys: liukuportaat, rullaportaat vai koneportaat? Neuvonnan päiväkirjassa (10.3.1952) on merkintä: ”Asetettiin ensimmäinen etusijaan, koska portaissa ei kuulemma ole rullaa.”

1960-luku: Kielikelloa ja nimineuvontaa

  • 1968 – Kielikello alkaa ilmestyä

• 1960-luku kuohui maailmalla, mutta Kielitoimistossa puurrettiin arkisten kielikysymysten parissa ja käytiin entistä enemmän myös esitelmöimässä ja kouluttamassa.

• Euroopan hullun vuoden syksyllä 1968 syntyi vakaa kielenhuollon instituutio, kun julkaistiin ensimmäinen kielenhuollon tiedotuslehden Kielikellon numero. Monitoimimies päätoimittaja Matti Sadeniemi kirjoitti pääkirjoituksessaan, että ”lehti haluaa kiinnittää lukijoidensa huomiota kielenkäyttökysymyksiin ja välittää tietoa Suomen Akatemian kielitoimiston suosituksista. Se pyrkii myös avaamaan lukijoille näkymiä kielen maailmaan.”

Ensimmäiset näkymät avattiin vierasperäisiin sanoihin ja nimiin, joiden oikeinkirjoituksesta suomen kielen lautakunta oli juuri antanut suosituksen. Avausartikkeli oli nimeltään ”Sällistä salonkiin, peijoonista pehtoriin”. A5-kokoista numeroa painettiin 8 000 kappaletta, ja niistä 7 000 jaettiin ilmaiseksi opiskelijoille, opettajille, toimittajille ja muille tarvitsijoille. Aluksi Kielikello ilmestyi kerran vuodessa.

• Nykysuomen sanakirjan valmistuttua alettiin suunnitella vierassanoja eli ns. sivistyssanoja käsittelevää sanakirjaa.

• 1960-luvulla alettiin tarjota myös erillistä nimineuvontaa Sanakirjasäätiön nimistöjaoksessa. Myös Kielitoimistossa oli vastattu nimikysymyksiin jo alusta alkaen. Sanakirjasäätiö laati murteiden sanakirjaa, ja sen nimistöjaoksen päätehtävänä oli järjestää paikannimien keruita. Nimistöjaos sai kysymyksiä niin virastoista kuin mm. sanomalehdistä ja Yleisradiosta. Ensin vastattiin kirjeitse; puhelintiedusteluja on kirjattu vuodesta 1965 lähtien.

• Vuonna 1969 Yleisradio alkoi lähettää Kielikorva-nimistä ohjelmaa, jossa oli usein mukana Kielitoimiston väkeä haastateltavana tai vastaamassa yleisön kysymyksiin. Kielikorva ei ollut ensimmäinen radio-ohjelma, johon kielitoimistolaiset olivat osallistuneet. Sitä olivat edeltäneet 1959 aloitettu Kielivartio ja 1960-luvulla ohjelmat Käytännön suomea, Sanalla sanoen ja Sanapohdin. Näissä ohjelmissa käsiteltiin kielenkäyttöä ja nimistöä ohjeistavasta näkökulmasta. Myös yleisö pääsi osallistumaan Kielikorvaan. Kerran kuussa oli pitempi lähetys, johon kuuntelijat lähettivät kysymyksiä ja Kielitoimiston edustajat vastasivat. (Vuodesta 1981 alkaen Kielikorvaan oli mahdollista myös soittaa. Kielikorvaa tehtiin vuoteen 2008 asti, siis 39 vuoden ajan! – Nimi Kielikorva herätettiin henkiin Kotimaisten kielten keskuksen podcast-sarjan nimenä 2018.)

1960-luvun neuvontapuhelin

Kielitoimiston neuvoja kaivattiin aina vain enemmän. Kaikkiaan vuosikymmenen aikana tuli puheluita 92 778. Kirjeitsekin kyseltiin yhä paljon.

Mitä kysyttiin?

Entiseen tapaan kysymyksiä tuli laidasta laitaan niin oikeinkirjoituksesta, kieliopista, nimistä, sanojen merkityksistä kuin sanontojen taustastakin. Varsin paljon kyseltiin vierassanojen oikeinkirjoituksesta, mm. vokaalin pituudesta (hygieeninen, inflaatio, moduuli, organisaatio, kemikaali; makaroni, mikrofoni, esplanadi), mahdollisesta suhu-s:stä (sekki, brosyyri, montaasi, tussi, hasis, plyysi) ja sanojen teknillinen ja tekninen erosta. Toki vuosikymmen toi myös alkukirjainkysymyksen: Kuu vai kuu? Lisäksi pohdiskeltiin puhekielen vaikutusta kirjoitettuun kieleen.

1970-luku: Laitoksesta laitokseen

  • 1970 – organisaatiomuutos: Kielitoimisto osaksi Akatemian uutta Nykysuomen laitosta
  • 1976 – organisaatiomuutos: Kielitoimisto osaksi uutta Kotimaisten kielten tutkimuskeskusta
  • 1979 – virkakielikomitea: miten selkiyttää virkakieltä?

• Vuonna 1970 Suomen Akatemia järjestettiin uudelleen, ja Kielitoimistosta neuvontoineen ja sanakirjahankkeineen muodostettiin Nykysuomen laitos. Se oli edelleen Suomen Akatemian alainen, mutta Kielitoimiston nimestä akatemia jäi pois. Myös kielilautakunta jatkoi työtään Nykysuomen laitoksen suomen kielen lautakuntana.

• Nykysuomen sivistyssanakirja ilmestyi 1973. Siinä on noin 30 000 hakusanaa sekä luettelo ulkomaiden paikannimien suomalaisista nimimuodoista. Teos vakiinnutti vierassanojen oikeinkirjoituksen. Suunnitteilla oli myös uusi yleiskielen sanakirja.

• Nykysuomen laitoksen lisäksi valtio rahoitti muitakin kielihankkeita ja ‑säätiöitä, mutta toiminnan linjaaminen ja kehittäminen hajallaan olevissa hankkeissa oli vaikeaa. Asia ratkaistiin vuonna 1976, kun perustettiin Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Siihen yhdistettiin Nykysuomen laitoksen kanssa Sanakirjasäätiö, johon kuuluivat murresanakirjan, etymologisen sanakirjan, Karjalan kielen sanakirjan ja Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimitukset ja arkistot sekä Suomen nimiarkiston säätiö. Lisäksi uuteen tutkimuskeskukseen yhdistyivät yliopistoista nauhoitearkisto ja lauseopin arkisto sekä ruotsin murteiden sanakirjan toimitus, ruotsinkieliset paikannimiarkisto ja kielilautakunta kielitoimistoineen. Uusi tutkimuskeskus oli opetusministeriön alainen. Laitoksen tuttavalliseksi lyhennenimeksi muotoutui Kotus.

• Organisaatiomuutoksessa Kotukseen syntyi myös nimitoimisto, joka alkoi tarjota säännöllistä nimineuvontaa puhelimitse.

• 1970-luvulla havahduttiin siihen, että viranomaisten kieli oli liian vaikeatajuista. Hallitus asettikin vuonna 1979 komitean selvittämään, mitä virkakielen selkeyttämiseksi pitäisi tehdä. Komiteassa oli hallinnon, viestinnän ja opetuksen asiantuntijoita. Jäsenenä oli myös Kielitoimiston johtaja Esko Koivusalo, joka oli hyvin verkostoitunut valtionhallinnon juristien kanssa ja vaikutti myös komitean asettamiseen. Kielitoimistossa tehtiin komitealle paljon selvitystyötä. Komitea ehdotti vuonna 1981 monia – edelleen – tarpeellisia toimia, kuten kielenhuoltovastaavien nimeämistä virastoihin, kirjoittajien yhteistyötä kääntäjien kanssa ja mallitekstien modernisointia.

• Vuodesta 1978 lähtien Kielikello alkoi ilmestyä kahdesti vuodessa (aiemmin kerran vuodessa).

• Vuonna 1979 ilmestyi esimakuna uudesta yleiskielen sanakirjasta Uudissanasto 80. Tämä 1960–70-lukujen sanastoa kuvaava sanakirja sisältää noin 6 000 hakusanaa.

1970-luvun neuvontapuhelin

Organisaatiomuutokset eivät näkyneet Kielitoimiston puhelinneuvonnassa. Puhelimeen vastattiin 104 938 kertaa. Puhelinneuvoja – vuosikymmenen puoliväliin asti vielä legendaarinen Paula Vuorela – istui SKS:n talon vinttikerroksessa pienessä vähähappisessa huoneessa.

Mitä kysyttiin?

Uudet keksinnöt ja ilmiöt toivat mukanaan uusia kysyttäviä: yliolanheitin, piirtoheitin vai piirto(kuvan)heitin, magnetofoni vai nauhuri, ufo vai UFO, EFTAn vai EFTA:n? Monia askarrutti myös huomioimisen leviäminen huomioon ottamisen alueelle. Lisäksi kysyttiin mm. sellaisista verbeistä kuin veloittaa ja kehottaa: i vai ei?

1980-luku: Virkakielen huolto kunniaan

  • 1982 – valtioneuvoston virkakielipäätös
  • 1986 – ensimmäinen virkakielenhuoltaja

• Kielitoimistolaiset olivat 1970-luvun alkupuolelta asti pitäneet selkeän virkakielen kursseja viranomaisille. Kurssien pohjalta syntyi myös Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen ja Valtion koulutuskeskuksen yhteistyönä vuonna 1980 viranomaisille ensimmäinen opas, Selkeä virkakieli. Virkakielikomitea oli ehdottanut muutoksen takaajaksi valtioneuvoston päätöstä. Sellaisen hallitus antoikin vuonna 1982. Tämä oli varhaisimpia säännöksiä viranomaisten kielenkäytön ymmärrettävyydestä koko maailmassa! Virkakielipäätös aiheutti sitten suoranaisen koulutusbuumin, eikä Kielitoimistossa enää ehditty paljon muuta tehdäkään kuin neuvoa ja kouluttaa. Tarvittiin virkakieleen erikoistuneita kielenhuoltajia, ja määrärahoja virkojen perustamiseen myös saatiin.

Vuonna 1986 Kielitoimistoon perustettiin suomenkielisen virkakielentutkijan virka. Sen ensimmäinen haltija oli Liisa Huovinen-Nyberg, viranomaisia pitkään kouluttanut kielitoimistolainen. Vuonna 1987 oli ruotsin kielen vuoro. (Toinen suomenkielinen virka tuli 1992. Lisää kielenhuoltajia voitiin palkata kurssien tuottamilla tuloilla. Näin syntyi Kotukseen virkakielen asiantuntijaryhmä.)

• Kielikello alkoi vuodesta 1984 lähtien ilmestyä neljästi vuodessa. Sisältö monipuolistui entisestään.

1980-luvun neuvontapuhelin

Neuvontapuhelimelle oli yhä tarvetta. Puheluita tuli peräti 126 760.

Mitä kysyttiin?

Usein kysyttiin esimerkiksi lyhenteiden iso- ja pienikirjaimisuudesta (esim. aids ja AIDS, hiv ja HIV, atk ja ATK) sekä vierassanoista, kuten becquerel, teknologia ja tekniikka, telefax ja telekopio. Myös perestroika ja glasnost askarruttivat, samoin Gorbatšovin ääntäminen. Lisäksi usein kysyttyihin kuuluivat mm. viive-sanan taivutus, ketsupin s:n olemus sekä korkeimman oikeuden alkukirjain.

1990-luku: Sähköä ilmassa, Kielitoimisto katoaa

  • 1990–1994 – Suomen kielen perussanakirja 1–3 ilmestyy painettuna
  • 1994 – organisaatiomuutos Kotuksessa: Kielitoimistosta tulee pelkkä brändinimi
  • 1997 – Pohjoismaiden ensimmäinen sähköinen sanakirja ilmestyy: Suomen kielen perussanakirja CD-versiona
  • 1998 – ensimmäinen EU-kielenhuoltaja

• Ajantasaista kattavaa yleiskielen sanakirjaa oli jo ehditty kaivatakin, kun Suomen kielen perussanakirjan ensimmäinen osa vuonna 1990 ilmestyi. Tämä Nykysuomen sanakirjan perillinen sisältää noin 100 000 hakusanaa, jotka pääosin edustavat yleiskielen keskeistä sanastoa. Painettu teos ei kuitenkaan ollut enää tarpeeksi: pian alettiin suunnitella myös ”mikrotietokoneen avulla käytettävää sähkökirjaversiota”. Ilmestyessään (1997) tuo CD-Perussanakirja oli Pohjoismaiden ensimmäinen sähköinen sanakirja. CD-rompun sai noin tuhannella markalla.

• Vuonna 1990 ilmestyi hakuteos Alastarolla Ylistarossa, joka kertoo, miten Suomen paikannimet taipuivat ja millainen asukkaannimi niistä muodostetaan (esimerkiksi Virrat: Virroilla, virtolainen).

• Vuoden 1994 organisaatiomuutoksessa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen toimistoista tuli tulosvastuullisia osastoja. Kielitoimistostakin tuli kielenhuolto-osasto, mutta nimi Kielitoimisto jäi käyttöön kielenhuolto-osaston ja nykykielen sanakirjatoimituksen yhteisenä käyttönimenä. Yhteistyö siis jatkui saumattomana, vaikka sanakirjan toimittajat ja kielenhuoltajat kuuluvat eri osastoihin. Kielitoimisto katosi vain organisaatiotason papereista.

• Vuonna 1998 oltiin ensimmäisiä maailmassa myös EU-tasolla: Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen perustettiin EU-kielenhuoltajan virka. Samana vuonna alkoi myös jatkuva yhteistyö EU:n toimielinten käännösyksiköiden kanssa.

1990-luvun neuvontapuhelin

Kielitoimiston neuvontapuhelin koki 1990-luvulla suosionsa huipun: puheluita tuli päivittäin 60–80. Vastausaika oli arkisin pääosin kello 9–14, mutta 90-luvun puolivälin maita vastattiin kello 15:een asti, muutaman kuukauden ajan jopa klo 16:een saakka. Puhelimeen vastanneista neuvojista yksi sai rasitusvamman puhelinkäden ranteeseen…

Puheluita tuli 1990-luvulla tuli yhteensä 153 453. Kysymyksiä lähetettiin myös kirjeitse ja vuosikymmenen loppupuolella sähköpostitsekin. Palvelu ihmiseltä ihmiselle oli huipussaan. Mikään muu Pohjoismaa ei yltänyt neuvontaluvuissa lähellekään Kielitoimiston lukuja. Näin oli ollut jo 80-luvun puolella.

Mitä kysyttiin?

Usein maailman muutosten myötä nousivat pintaan nimikysymykset. Kysyttiin yhdistyneen Saksan virallisesta nimestä, jaetun Tšekkoslovakian toisen puolen nimestä (Tšekki, Tšekinmaa), Virosta ja Eestistä, Baltian kirjoittamisesta, tiettyjen lyhenteiden taivuttamisesta (EU:hun vai EU:iin, IVYyn vai IVY:hyn) ja lama-Suomen alkukirjaimesta. Kysyttiin myös mm. ihmiskilven ja reunaehtojen merkityksestä, haverista ja haaverista, huomioon ottamisen ja huomioimisen erosta, tarkastamisesta ja tarkistamisesta, business- ja bisnes-muodoista sekä viive-sanan taivutuksesta.

2000-luvun ensikymmen: Sanakirja vaihtaa nimeä – syntyy Kielitoimiston sanakirja

  • 2004 – sähköinen Kielitoimiston sanakirja ilmestyy
  • 2006 – painettu Kielitoimiston sanakirja ilmestyy

• Uusimmankin sanakirjan kohtalona on syntyä vanhentuneena, vaikka sanasto olisi miten tuoretta. Vuonna 2004 ilmestynyt – silloista nykysuomea kuvannut – sanakirjaversio nimettiin Kielitoimiston sanakirjaksi, perinteistä kielenhuollon brändinimeä kunnioittaen. Haluttiin myös jo kirjan nimen paljastavan, mihin perinteeseen teoksen tekijät kytkeytyvät. Sanakirja ilmestyi sekä cd-rom- että internet-versioina ja pari vuotta myöhemmin myös painettuna. Sähköiseen sanakirjaan kuului erillinen Asutusnimihakemisto, jossa oli noin 21 000 paikannimen taivutustiedot sekä asukkaannimitykset.

• Vuonna 2007 ilmestyi Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas ja vuonna 2008 Kielitoimiston nimiopas, jotka sisältävät kootusti keskeiset yleiskielen oikeinkirjoitusta koskevat ohjeet. Kielikello muuttui sisällöltään aina vain monipuolisemmaksi ja sai uusia lukijoita.

2000-luvun ensikymmenen neuvontapuhelin

Sähköisten palveluiden myötä puhelinneuvonnan kysymykset ovat tasaisesti vähentyneet. 2000-luvun ensikymmenen puhelusaldo oli 90 582. Myös sähköpostitse kysyttiin paljon.

Mitä kysyttiin?

Uusi vuosituhat ja uudet ilmiöt askarruttivat. Kysyttiin mm. vuosituhannen alun nimitystä (ensivuosikymmen, ensikymmen), sanan millennium suomennosta, sanan esimies korvaamista sanalla esihenkilö, euron ja sentin lyhenteitä, lyhenteen it sopivuutta atk-lyhenteen tilalle ja reality-tv:n suomennosta (tosi-tv). Vakiokysymyksiä olivat lisäksi Thaimaa- ja Riika-nimien taivutus, internetin alkukirjain ja lyhenteiden kirjainkoko (dvd, DVD, cd-rom, CD-ROM). Lisäksi tiedusteltiin sinkku-sanan merkitystä, drive-in-ravintolan ja chatin suomenkielisiä vastineita sekä hinta-laatusuhteen kirjoitustapaa.

2010-luku: Kielitoimiston ohjepankki ja sanakirja sekä Kielikello vapaasti näppäimillä

  • 2014–2015 – virkakielikampanja
  • 2014 – Kielitoimiston sanakirja vapaasti luettavaksi verkkoon
  • 2015 – Kielitoimiston ohjepankki avautuu käyttöön
  • 2018 – Kielikello lakkaa ilmestymästä painettuna ja jatkaa maksuttomana verkossa

• Vuonna 2014 Kotimaisten kielten keskus käynnisti virkakielen selkeyttämiseen tähtäävän kampanjan – tässä jatkettiin siis jo 1970-luvulla käynnistettyä työtä. Kampanjassa tehtiin tunnetuksi Hyvän virkakielen toimintaohjelman suosituksia, joilla pyrittiin kehittämään viranomaisten viestintää sekä parantamaan säädösten ja asioinnin kieltä. Kampanjassa olivat mukana myös mm. valtioneuvoston kanslia, opetusministeriö, valtiovarainministeriö, Kuntaliitto ja Selkokeskus. Kampanjassa oli pilotteina virastoja ja kuntia, jotka toteuttivat valitsemiaan toimintaohjelman suosituksia. Kampanjan lopuksi julistettiin Onnistumistarinat-kilpailu, jossa yleisö äänesti voittajaksi Helsingin Rakennusviraston Twitter-tiedottamisen.

Virkakielityö jatkuu. Vuonna 2018 avattiin verkkoon Hyvä virkakieli ‑niminen itseopiskelukurssi, jota valtionhallinnon työntekijät voivat maksutta hyödyntää. Parhaillaan on myös tekeillä laajempi verkko-opiskelukokonaisuus, jonka avulla viranomaiset voivat päivittää osaamistaan selkeiden ja ymmärrettävien tekstien tuottamisessa. Lisäksi joka toinen vuosi myönnetään Vuoden selväsanainen ‑palkinto onnistuneelle tavalle tehdä viranomaisten tekstiä ymmärrettävämmäksi. Myös uusia viranomaisnimiä pyritään selkeyttämään esimerkiksi antamalla lausuntoja.

• Vuosikymmenen kohutuimpia kieliuutisia oli suomen kielen lautakunnan ilmoitus Runebergin päivänä 2014: alkaa tekemään ‑rakenne oli hyväksytty yleiskieleen samaa tarkoittavan alkaa tehdä ‑rakenteen rinnalle. Päätös tehtiin käsiteltäessä eräitä tekeillä olleen Kielitoimiston kielioppioppaan esitysratkaisuja. Ikonisen kielenhuollon säännön muuttaminen herätti keskustelua tv-uutisia myöten.

• Syksyllä 2014 Kielitoimiston sanakirja vapautui maksumuurin takaa, kun hallitus päätti, että valtion tuottama tietoaineisto on annettava maksutta kaikkien käyttöön. Päätös toteutti monen kielitoimistolaisen pitkäaikaisen toiveen, vaikka sanakirjat olivatkin tuottaneet tuloja Kotimaisten kielten keskukselle. (Nykysuomen sanakirja oli aikanaan luovutettu kaupalliselle kustantajalle.) Kielitoimiston sanakirja päivittyy noin kerran vuodessa: uusia hakusanoja ja uusia merkityksiä lisätään ja selitteitä muokataan. Tuorein päivitys julkaistiin helmikuussa 2020.

• Keväällä 2015 ilmestyi painettuna Kielitoimiston kielioppiopas täydentämään oikeinkirjoitusopasta.

• Keväällä 2015 avattiin verkkoon vapaaseen käyttöön myös Kielitoimiston ohjepankki, joka pohjautuu Kielitoimiston eri oppaista ja nimiluetteloista koottuihin muokattuihin ja täydennettyihin ohjeisiin. Pankista voi yhdellä haulla saada tuloksia eri lähteistä: paitsi itse ohjepankista myös Kielitoimiston sanakirjasta sekä monista nimijulkaisuista. Ohjepankin ohjeita päivitetään ja uusia lisätään.

• 2010-luvulla julkaistiin monipuolista nimistötietoa Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuina. Näitä olivat mm. jatkuvasti päivitettävät Maiden nimet seitsemällä kielellä (jo 2009), Sukunimien taivutus (2011), Etunimien taivutus (2014), Asutusnimihakemisto (2016) ja ulkomaiden suomenkielisiä paikannimiä käsittelevä Eksonyymit (2018). Monilla näistä oli taustallaan aiemmin julkaistu painettu kirja. Sähköisinä näköispainoksina ilmestyivät mm. Suomalainen paikannimikirja sekä Sukunimi? Etunimi? Maahanmuuttajien nimijärjestelmistä.

• Vuosi 2018 merkitsi painetun Kielikellon loppua ja maksuttomasti luettavan verkkolehden alkua.

2010-luvun neuvontapuhelin

Koska esimerkiksi Kielitoimiston sanakirja ja Kielitoimiston ohjepankki ovat maksutta verkossa kaikkien saatavilla, henkilökohtaisen puhelinneuvonnan tarve on vähentynyt. Neuvontaa tarjotaan enää kaksi tuntia arkisin. Vuonna 2018 alettiin lisäksi tarjota neuvontaa myös sähköisen lomakkeen välityksellä. Puheluja tulikin 2010-luvulla ”vain” 29 486. Ihmiseltä ihmiselle ‑toiminnalle on siis kuitenkin edelleen kysyntää.

Mitä kysyttiin?

Tapetilla oli poliittinen korrektius. Pohdittiin mm. sanojen eskimo, intiaani ja afroamerikkalainen sopivuutta sekä vaihtoehtoja sanoille vanhus (”milloin seniori, ikäihminen ja milloin vanhus?”) ja maahanmuuttaja (”miten kauan maahanmuuttaja on maahanmuuttaja?”). Kysyttiin kirjainten kokoa ja yhdysviivoja (e-resepti, Eresepti vai eResepti, led vai LED, start up ‑yritys vai start-up-yritys, #metoo-kampanja vai Me too ‑kampanja?), sanan some sopivuutta asiatekstiin sekä vastineita englannin sanoille, kuten drone ja smoothie. Lisäksi toivottiin ilmauksen pystyy tehdä kieltämistä.

Huomista päin

Ensin oli SKS:n Kielitoimisto, sitten Suomen Akatemian Kielitoimisto, joka muuttui Nykysuomen laitoksen Kielitoimistoksi, josta puolestaan tuli Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Kielitoimisto. Nyt Kielitoimisto ei ole toimisto, mutta Kielitoimiston nimi elää kuitenkin henkenä ja brändinä julkaisuissa ja palveluissa. Työ jatkuukin entistä moninaisempana. Kielitoimiston koulutus tarjoaa ajan tekstimaailman muutosten myötä monipuolista koulutusta paitsi viranomaisille ja medialle myös muille tarvitsijoille. Nimistön asiantuntijat ohjaavat nimien käyttöä neuvonnan, runsaiden julkaisujen ja lausuntojen kautta. Kielikello kasvattaa suosiotaan monipuolisena verkkojulkaisuna, sanakirjaa ja ohjepankkia päivitetään, ja normejakin joudutaan aika ajoin arvioimaan ja uudistamaan.

Kielenhuoltotyötä ei kuitenkaan tehdä edelleenkään vain valtion rahoittamassa virastossa: kielenhuollon toimijoita on paljon myös muualla. Syksyllä 2020 järjestetäänkin Kielitoimiston juhlaseminaari, johon kutsutaan kielenhuoltokentän väkeä verkostoitumaan. Kieltä juhlitaan Kielitoimiston toiminnan alkulähteillä SKS:n juhlasalissa yhteistyön merkeissä.

Artikkeli on osa kielenhuollon juhlavuoden ohjelmaa.

Artikkeli on osa kielenhuollon juhlavuoden ohjelmaa.

Kirjallisuutta

Grönros, Eija-Riitta 2004: Kielitoimiston sanakirja. – Kielikello 4/2020. www.kielikello.fi/-/kielitoimiston-sanakirja

Hakulinen, Lauri 1945: Suomalaista kielipalvelua. – Suomalainen Suomi 2 s. 148–151.

Kielineuvonnan vuosikymmenet. https://www.kotus.fi/kielitieto/yleiskieli_ja_sen_huoltaminen/kielitoimisto_ja_sen_historia/kielineuvonnan_vuosikymmenet

Kolehmainen, Taru 2015: Kielenhuollon juurilla. Suomen kielen ohjailun historiaa. Helsinki: SKS. http://scripta.kotus.fi/www/verkkojulkaisut/julk41/Kielenhuollon_juurilla.pdf

Niinivaara, Martti 1931: Kielen tutkimus ja viljely. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831–1931. – Suomi. Kirjoituksia isänmaallisista aineista 5 (12). Helsinki: SKS.

Piehl, Aino 2010: Suomalaisen oikeuskielen kehittäminen ja huolto. – Oikeuskieli ja säädöstieto (toim. Heikki E. S. Mattila, Sari Pajula ja Aino Piehl). Helsinki: Suomalainen Lakimiesyhdistys.

Räikkälä, Anneli 1995: Menneiltä vuosilta. – Kielikello 1/1995. www.kielikello.fi/-/menneilta-vuosilta

Sadeniemi, Matti 1952: Nykysuomen sanakirjan ilmestymisen johdosta. – Virittäjä 56 (1) s. 1–8. https://journal.fi/virittaja/article/view/32679

Arkistolähteet (säilytteillä Kotimaisten kielten keskuksen arkistossa)

Kielitoimiston lehtileikekokoelmat

Kielitoimiston puhelinneuvonnan päiväkirjat

Suomen kielen valiokunnan ja lautakunnan pöytäkirjat

Riitta Korhonen
Kirjoittaja työskentelee Kotimaisten kielten keskuksessa.
Aino Piehl
Kirjoittaja työskentelee Kotimaisten kielten keskuksessa.