Susi hukassa
Kieli kartalla 3/2013

Kirsti Aapala

Susi hukassa

Menetystä, tappiota, turmiota tarkoittava sana hukka on kerännyt ympärilleen paljon sanontoja. Osassa suomen murteita sanaa käytetään myös suden synonyyminä, alun perin kiertoilmauksena.

Veikko Ruoppila, ansioitunut murteentutkija ja ‑kerääjä, oli kesäkuussa 1952 Parikkalassa tallettamassa paikkakunnan murretta jälkipolville. Tuli puhe pedoista, ja haastateltava totesi: ”Ne hävis ja (= myös) ne suvet pois, hukat.” Kun kertoja sitten ryhtyi kuvaamaan susien tihutöitä, hän Ruoppilan mukaan käytti vain hukka-sanaa: ”Repihä ne hukat sielä lampaitakkii.”

Hukan jäljillä

Esimerkki johtaa suoraan hukan jäljille.  Susi on ollut pelätty ja vihattukin eläin. Menneinä vuosikymmeninä maatalous oli maaseudun väestön pääelinkeinona, eikä toimeen juuri tultu ilman lehmiä ja lampaita. Miltei heti lumien sulettua eläimet laskettiin metsälaitumille, josta ne saivat itse etsiä ravintonsa. Paimeneksi joutui joku keskenkasvuinen tai muuten vähävoimaisempi, jota ei tarvittu muissa talon töissä. Tosin hänestä ei välttämättä ollut vastusta, jos susi tai karhu päätti hakea ruokansa paimennettavista. Se tiesi monelle pieneläjälle ankeita aikoja.

Niinpä vierailuja voitiin yrittää torjua jo ennalta kotikonstein. Vanhan uskomuksen mukaan vaarallisen tai ikävyyksiä kenties muuten aiheuttavan eläimen ”oikean” nimen mainitsemista piti välttää, sillä se saattaisi houkutella vahingontuottajan paikalle. Pelätystä oli kerrottava toisin sanoin, ja näin ’häviötä’ merkitsevästä hukasta tuli yksi suden kiertoilmauksista. Nimitys on ollut vanhastaan käytössä laajalti suomen itä- ja peräpohjalaismurteissa (ks. kartta) sekä karjalan kielessä.

3_2013_susi.jpg

Menetystä, tuhoa, vahinkoa tai hätää merkitsevä hukka tulee murteissa vastaan useimmiten erilaisissa sanonnoissa (”hukka perii”, ”tulee hukka hyppysiin”, ”huutavassa hukassa”) tai adverbeissa (”hukassa”, ”hukkaan”). Näiden levikki näyttäisi painottuvan länsimurteisiin toisin kuin susihukan, joka sekin on toki kerännyt sanontoja turkkiinsa. Epämääräisen pituisen matkan tai epämääräisen suuruisen alueen on ”hukka hännällään mitannut”, eikä hatarassa rakennuksessa voi olla muuten ”kuin hukkia paossa”.

Tuleeko susi?

Entä kun tulee susi, niin periikö hukka? Harvoin seuraukset lienevät sentään niin kohtalokkaat.

Epäonnistunutta, pilalle mennyttä tekelettä tai yritystä kutsutaan arkikielessä sudeksi. Nimitys on tuttu myös miltei kaikkialla suomen murteissa. Se puuttuu kuitenkin Vermlannin ja Inkerin suomesta, joten ikää sillä tuskin on vuosisatoja.  Susi tulee yleensä jostakin käsin tehtävästä niin kuin Vampulassa: ”Tulkaas äiti kattoon ko mun kankaastanin tuli susi.” Samoin on voinut käydä myös vaikkapa viikatteen tai kirveen varren, kapustan tai hevosen luokin tekeleelle. Myös monikkoa on voitu käyttää kuten Kiteellä, jossa aloitettu työ ”män´ susiks”. Nivalan sanoja koonnut Kustaa Vilkuna oli huomannut, että suden tulon syynä olivat usein väärät mitat tai muuten väärä koko. Vaikka jokin esine oli kömpelösti tehty, se ei ollut susi, jos mitat olivat oikeat.

Näin näyttäisi olevan laita monesti myös eri alojen ammattikirjallisuuteenkin 1900-luvun alkupuolella päätyneissä susissa. Susia on voinut syntyä niin kivenhakkaajien, muurareiden, kirjansitojien kuin insinöörienkin käsistä. Emännän tietokirja (1933) neuvoo: ”Miehen pyjamaa valmistettaessa on hyvä käyttää apuna kuluneita, ratkottuja päällyshousuja. Silloin ei tarvitse pelätä, että työstä tulee ”susi”.”

Mistä moinen ilmaus on sitten lähtöisin? Olisiko suden ikävä maine syynä? Vai onko hukka-sanan samantapainen käyttö vaikuttanut, jolloin merkityksenkehitys olisi vain kulkenut toiseen suuntaan, eläimestä vahinkoon? Esimerkiksi kankaasta jääneet hukkapalat ovat yhtä käyttökelvottomia kuin epäonnistuneet sudetkin. Sanakirjoihin epäonnistunut susi näyttäisi otetun vasta Elias Lönnrotin myötä. Kelvottoman työn tehneelle on Lönnrotin Suomalais-Ruotsalaisen Sanakirjan mukaan (1880) voitu sanoa: ”Siinä teit suden”.

 

Kirjoittaja on Suomen murteiden sanakirjan toimitussihteeri.

Kirjallisuutta

R. E. Nirvi 1944: Sanankieltoja ja niihin liittyviä kielenilmiöitä itämerensuomalaisissa kielissä.

 

Kirsti Aapala