Suomessa suomeksi monella tavalla
Alkusanat 2/2008

Sari Maamies

Suomessa suomeksi monella tavalla

Suomessa asuu nykyisin yli sataviisikymmentätuhatta ihmistä, jotka eivät puhu suomea, ruotsia tai saamea äidinkielenään. Koska suomen kielen oppiminen on yksi tärkeimmistä asioista jokaisen Suomeen muuttaneen kotoutumisessa, kohdistuu kielen opetukseen yhä suurempia vaatimuksia.

Suomea on vanhastaan opetettu vieraana kielenä melko pienelle joukolle kielestä ja kulttuurista kiinnostuneita. Monelle nykypäivän kielenoppijalle suomi ei kuitenkaan ole varsinaisesti vieras kieli, sillä he elävät suomalaisessa ja suomenkielisessä kulttuurissa, monet ovat syntyneetkin jo siihen. Heille suomi on ns. toinen kieli: ei ensimmäinen eli äidinkieli eikä jokin etäisessä maassa puhuttu vieras kieli, vaan jokapäiväisessä elämässä läsnä oleva kieli.

Suomi toisena kielenä- eli S2-opetus eroaa äidinkielen sekä vieraan kielen opetuksesta niin tavoitteeltaan kuin menetelmiltäänkin. Opiskelu tapahtuu Suomessa ja suomeksi, ja kieli on samanaikaisesti sekä opiskelun kohde että väline. Tavoitteena on kielitaito, jonka turvin pystyy toimimaan tasavertaisena jäsenenä yhteiskunnassa. S2-opetus – sen asema, sisältö, menetelmät – on vilkkaan keskustelun ja tutkimuksen kohde. Suomea toisena kielenä oppivien opetuksesta ja kielellisistä oikeuksista on tullut osa kielipolitiikkaa, eikä niitä voi ohittaa, kun puhutaan Suomen kielioloista.

Tässä Kielikellossa kirjoittavat kielen opetuksesta ja oppimisesta Jyväskylän yliopiston suomen kielen professori Maisa Martin ja tutkija Mia Halonen. Martin tarkastelee sitä, millaisin ehdoin uutta kieltä opitaan ja millaista ymmärrystä se äidinkielisiltä edellyttää. Mitä esimerkiksi tarkoittaa hyvä kielitaito? Millaisia taitoja hyvin kieltä osaavalla oppijalla on? Tätä kysymystä käsittelee myös Mia Halonen, joka on selvittänyt maahanmuuttajataustaisten lasten suomen kielen taidon tasoa. Hankalimmaksi osoittautuu odotuksenmukaisesti kirjoitetun kielen hallinta, joka on kaikille koulunsa aloittaville kielialueesta ja äidinkielestä riippumatta opettelua ja harjaantumista vaativa taito. Ellei tukea ja malleja tule kotoa, on matka riittävän sujuvaan suomen kielen kirjalliseen ilmaisuun sitäkin työläämpi.

Suomessa on oltu melko tottumattomia kohtaamaan ihmisiä, jotka puhuvat suomea jotenkin toisin. Asenteissa näkyy myös oman kielen vähättely. Vieraalla tavalla puhuvalta kysytään, miksi hän on opiskellut suomea – ikään kuin juuri siihen pitäisi olla erityinen syy. Monella suomen oppijalla on kokemuksia siitä, että hänelle ei haluta puhua suomea vaan vastataan ”kohteliaasti” englanniksi. Toisaalta jonkun kielitaitoa voidaan arvostella vääränlaisen aksentin tai kielioppilipsahdusten vuoksi, vaikka kommunikaatio sinänsä onnistuu ongelmitta. Kun yleisenä huolenaiheena on englannin ylivalta, joka uhkaa tukahduttaa suomen kaltaiset pienet kansalliset kielet, olisi pidettävä vain myönteisenä sitä, että kasvava joukko ihmisiä ponnistelee pystyäkseen toimimaan suomen kielellä.

Sari Maamies