Nykyään lähes jokainen meistä puhuu monia kieliä. Kielitaitomme koostuu äidinkielen lisäksi yhden tai useamman muun kielen taidosta. Kielitaidosta puhuttaessa käytetään yhä useammin termiä kielivaranto.
Kielivarantoa voidaan tarkastella sekä yksilön että yhteisön näkökulmasta. Yksilön ominaisuutena sillä tarkoitetaan kaikkien niiden kielten taitoa, joita käytämme eri tarpeisiin. Kielivarantoon kuuluvat kotona puhutut kielet ja niiden murteet, opiskellut kielet, vapaa-ajalla hankittu kielitaito sekä perheessä, kaveripiirissä ja muissa yhteisöissä käytetyt kielet.
Yksilöiden kielivarannosta on totuttu käyttämään myös termiä kielirepertuaari. Käytännössä kaikki ovat nykyään monikielisiä, koska repertuaariimme kuuluu äidinkielten lisäksi useiden muiden kielten eritasoista osaamista. Yhteisön kielivarannon voidaan puolestaan ajatella koostuvan siihen kuuluvien yksilöiden kielirepertuaarista. Suomen kielivaranto kattaa siis kaikki Suomessa puhutut kielet. Tällöin ei tehdä eroa sen suhteen, puhutaanko kieliä äidinkielenä, toisena vai vieraana kielenä tai ovatko kyseessä kotimaiset vai muut kielet.
Kielivarantoon katsotaan usein kuuluvaksi kielten osaamisen ohella myös kielten opetus ja sen suunnittelu, luku- ja kirjoitustaito sekä kieli- ja kulttuuritietoisuus.
Miten Suomen kielivaranto on muuttunut?
Kielivarannon muutoksiin vaikuttavat olennaisesti esimerkiksi erilaiset muuttoliikkeet. Maahanmuuton myötä Suomessa äidinkielenä puhuttavien kielten määrä on lisääntynyt hyvin nopeasti. Tällä hetkellä eri äidinkieliä on maassamme 160, kun niitä oli vuonna 1990 sata vähemmän.
Maahanmuuton myötä myös monet työyhteisöt ovat nykyään monikielisiä. Työelämän kielitaitotarpeet ovat muutenkin muuttuneet, sillä kielitaitoa tarvitaan eri aloilla ja monissa työtehtävissä yhä enemmän. Kielitaidosta on tullut jopa yksi tärkeimmistä työelämätaidoista.
Saman aikaan kielten oppiminen on kaikkiallistunut. Kieliä ei opita vain koulussa opiskelemalla, vaan kielitaito karttuu myös arkipäivän elämässä työssä ja vapaa-ajalla kontaktien, eri medioiden ja kirjallisuuden kautta.
Viime vuosina keskusteluun ovat nousseet myös kielelliseen ja kulttuuriseen moninaisuuteen ja kielitietoisuuteen liittyvät kysymykset. Ymmärrämme aiempaa paremmin, että kielellä on merkittävä rooli kaikessa oppimisessa. Kouluista ja oppilaitoksista on pyritty tekemään kielitietoisempia. Opettajia on kannustettu hyödyntämään opetuksessaan oppijoiden koko kielivarantoa – esimerkiksi myös heidän vapaa-ajallaan käyttämiään kieliä. Samalla on korostettu kielikasvatuksen roolia ja sitä, että kielet eivät kilpaile keskenään ja että on tärkeää havainnoida, oppia ja käyttää monia kieliä.
Kielivarannon muutosten taustalla on myös muita tekijöitä. Suomessa on oltu jo jonkin aikaa huolestuneita lasten ja nuorten kielivalintojen kapeutumisesta. Muita kieliä kuin englantia opiskelevien määrä on vähentynyt kaikilla kouluasteilla. Asiaan on reagoitu siten, että kielenopetus on varhennettu alkamaan jo perusopetuksen ensimmäiseltä luokalta koko Suomessa 1.1.2020 lähtien. Kielitaitoon onkin hyvä panostaa aikaisessa vaiheessa, sillä kielenoppimisen herkkyysvaihe on varhaislapsuudessa. Tavoitteena on, että vuoteen 2025 mennessä valtaosa oppilaista valitsee A1-kieleksi muun kuin englannin.
Kielivarannon monet kasvot
Vaikka kielivalinnat ovat yksipuolistuneet ja monet ovat huolissaan englannin ylivallasta, opetetaan kouluissa useampia kieliä kuin koskaan aiemmin. Kielet ovat myös aiempaa enemmän esillä niin kouluissa ja oppilaitoksissa kuin yhteiskunnassa muutenkin.
Osa kielivarannosta on kuitenkin piilossa. Kaikkea kielivarantoa ei tunnisteta, eikä kaikille kielille pystytä antamaan tilaa ja mahdollisuuksia kehittyä. Vaikka eri kouluasteiden opetussuunnitelmien perusteissa korostetaan yksilön monikielisen identiteetin tukemista ja kielikasvatusta, ei järjestelmä tue vielä riittävän vahvasti moni- ja rinnakkaiskielisyyttä, sillä kielikasvatuksella ei ole Suomessa oppiaineen asemaa. Kaikilla opettajilla ei myöskään ole aiheeseen vielä riittävää osaamista, vaikka täydennyskoulutusta on ollut runsaasti tarjolla viime vuosina.
Yhteiskunnan kielivarannon vahvistaminen edellyttää ennen kaikkea tilannekuvaa kielistä, niiden käytöstä, käyttäjistä ja käyttötarpeista. Valitettavasti tarvittavaa tietoa on vaikea saada ilman aikaa ja rahaa vaativia selvityksiä, koska Suomen väestötietojärjestelmään ei toistaiseksi voi rekisteröidä kuin henkilön äidinkielen ja niistäkin vain yhden.
Opetuslainsäädäntö säätelee kouluissa opiskeltavaa kielitaitoa. Se ei kuitenkaan ota toistaiseksi juuri lainkaan huomioon muualla hankittua kielitaitoa, vaikka opetussuunnitelman perusteissa korostetaan jo nyt oppilaiden mahdollisuutta hyödyntää kaikkea kielitaitoaan esimerkiksi tiedon hankinnassa. Erityisesti aikuisten hankkima kieliosaaminen jää usein tunnistamatta ja tunnustamatta. Yleisten kielitutkintojenkin kielirepertuaari keskittyy edelleen eurooppalaisiin kieliin ja niistäkin sellaisiin, joita on mahdollista opiskella myös koulussa.
Kieltä opitaan vuorovaikutuksessa
Kielenoppimisessa tarvitaan nykykäsitysten mukaan kielen käyttöä ja asioiden toistamista, jotta kielenpiirteet automaattistuvat. Vallalla olevien käyttöpohjaisten kielenoppimiskäsitysten mukaan oppiminen on paljolti analogisten mallien ja säännönmukaisuuksien hyödyntämistä.
Oppiminen perustuu kielen käyttöön vuorovaikutuksessa. Jotta kielellä voi viestiä, tarvitaan mahdollisuuksia erilaisiin sosiaalisiin kielenkäyttötilanteisiin. Lisäksi tarvitaan ilmapiiriä, jossa jokainen voi harjoitella ja kokeilla kielitaitoaan.
Kielivarannon kehittymisen kannalta on tärkeää pystyä käyttämään kaikkia kieliä, myös niitä, joita ei osaa vielä kovin hyvin. Niinpä on tärkeää tarjota ajasta ja paikasta riippumattomia mahdollisuuksia täydentää kielitaitoa ja opastaa siihen, miten voimme yhteiskuntana menestyksekkäästi hyödyntää erilaisia tapoja oppia kieliä.
Kielivarannon kehittymisen kannalta on tärkeää pystyä käyttämään kaikkia kieliä – myös niitä, joita ei osaa vielä kovin hyvin.
Yksilöiden ja yhteisöjen kielivarantoon voidaan vaikuttaa ennen kaikkea kielipolitiikalla ja kielikoulutuspolitiikalla. Sen lisäksi yksilöiden omalla motivaatiolla on iso rooli. Tietoisetkaan kielipoliittiset tai kielikoulutuspoliittiset muutokset tai kokeilut eivät toteudu, jos yksilöt eivät lähde niihin mukaan. Esimerkiksi: Vuonna 2017 Suomessa säädettiin laki toisen kotimaisen kielen kokeilusta. Kokeilulupaa hakivat useat kunnat. Kokeilu ei kuitenkaan toteutunut, koska siihen löytyi halukkaita oppilaita hyvin vähän.
Kielivarannon muutokset ja kielten asema
Kielivarannon muutokset ovat olleet niin nopeita, että yhteiskunnan eri järjestelmien sekä kieli- ja kielikoulutuspolitiikan on ollut vaikea pysyä muutoksessa mukana. Kaikki kielet eivät ole samassa asemassa, eikä niihin myöskään suhtauduta samalla tavalla. Joitakuita saatetaan kutsua ummikoiksi tai kielitaidottomiksi vain siksi, että he eivät puhu Suomen kansalliskieliä. Silti he saattavat osata useita muita jopa paljon puhuttuja maailmankieliä.
Maahanmuuttotaustaisten nuorten monikielisyyttä koskevissa analyyseissa on huomattu, että heidän näkökulmastaan tarkasteltuna kielten hierarkia Suomessa näyttää muotoutuvan toiselta pohjalta kuin miltä se lainsäädännön näkökulmasta näyttää. Lainsäädännön ja opetussuunnitelman perusteiden mukaan keskiössä ovat äidinkielenä opiskeltavat kansalliskielet, joiden jälkeen tulevat englanti, kansalliskielet toisena kotimaisena kielenä sekä muut vieraat kielet.
Maahanmuuttotaustaisilla nuorilla hierarkiassa ylimpänä ovat heidän oma äidinkielensä ja suomi toisena kielenä. Sen jälkeen tulevat englanti, muut tilanteiset käyttökielet sekä muut koulussa opetettavat vieraat kielet ja toinen kansalliskieli. Siten heidän lapsuutensa ja nuoruutensa aikana oppimansa kielet toimivat pohjana monikieliselle identiteetille, jota yhteiskunnan rakenteet eivät kuitenkaan pysty vielä ottamaan täysin huomioon ja tukemaan.
Maahanmuuttotaustaisilla nuorilla on kuitenkin hyvin joustava näkökulma monikielisyyteen. Monikielisyys syntyy ja monikielinen identiteetti rakentuu heidän mukaansa kaikista niistä kielistä, joita yksilö kohtaa ja jotka hän ottaa käyttöönsä viestinnän resursseiksi. Moni- ja rinnakkaiskielisyys ei ole heidän mielestään haaste vaan enemmänkin lahja.
Kielten hierarkian eroista seuraa myös usein se, että joillakin kielillä ei ole yhteiskunnassa samoja oikeuksia ja niiden käyttöala on suppeampi kuin toisten. Suomessa esimerkiksi alkuperäiskansan kielellä saamella sekä romanikielellä ja viittomakielellä ei ole samoja oikeuksia kuin kansalliskielillä siitä huolimatta, että kaikki nämä kielet on mainittu perustuslaissa erikseen.
Syksyllä 2021 julkaistussa kansalliskielistrategiassa kielivarannon muutokset on tunnistettu. Siinä painotetaan, että äidinkielestä riippumatta jokaisen suomalaisen tulee tuntea itsensä arvokkaaksi. Strategiassa todetaan myös, että valtiovallan on kyettävä ennakoimaan yhteiskunnallisen kehityksen kielellisiin oikeuksiin kohdistamat muutospaineet. Tulevaisuudessa tarvitaan uudenlaisia keinoja vahvistaa eri kielten oppimista ja käyttöä yksilöiden, yhteisöjen ja koko yhteiskunnan tasolla. Kansalliskielistrategian visiossa todetaankin, että kieliä ei aseteta vastakkain ja että Suomessa olevaa kielivarantoa hyödynnetään tietoisesti.
Jatkuva oppiminen ja kielivaranto
Kielivarannon näkökulmasta on tärkeää, että äidinkielten ja muiden kielten taitoa on mahdollista kehittää jatkuvasti. Perusta luodaan kouluopetuksessa, jossa kieliaineilla tulee olla riittävästi tilaa eri kouluasteiden ja alojen opetusohjelmissa. Lisäksi tarvitaan ajasta ja paikasta riippumattomia mahdollisuuksia oppia uusia kieliä sekä täydentää kielitaitoaan itselle luontaisella tavalla.
Kun useita kieliä käytetään arjessa koko ajan ja esimerkiksi tiedonhakua tehdään myös muilla kuin äidinkielellä, voisi kouluopetuksen tehtävänä olla auttaa oppijaa jäsentämään oppituntien ulkopuolella havaittua ja opittua. Opetuksessa on syytä aiempaa järjestelmällisemmin pyrkiä hyödyntämään oppilaiden vapaa-ajallaan kohtaama monikielinen teksti- ja mediamaailma ja rakentamaan kielitaitoa sen pohjalle.
Kielenoppimisen kannalta on tärkeä ymmärtää sisäisen motivaation syntyvän ennen kaikkea siitä, että kielenopetuksessa hyödynnetään oppijoille merkityksellisiä tilanteita ja niissä toimimista. Kieli on syytä nähdä yhä enemmän merkityslähtöisenä viestinnän välineenä. Vuorovaikutustilanteet ovat tällöin oppimisen lähtökohta, eivät sen päätepiste.
Kun ymmärrämme, ettei kielitaidon tavoitteena ole kuvitteellinen äidinkielisen puhujan täydellinen osaaminen vaan että kielitaito on tilanteista ja varioivaa, kynnys kielten rohkeaan käyttöön madaltuu ja kielenkäyttöön liittyvä jännitys helpottaa. Erilaiset kielitaidot auttavat meitä selviytymään ja pääsemään osalliseksi meille merkityksellisissä tilanteissa ja yhteisöissä.
Artikkeli pohjautuu osittain Euroopan kielten päivän päätapahtumassa Helsingin yliopistossa 1.10.2021 pidettyyn avauspuheenvuoroon.
Lue lisää
Eurooppalainen viitekehys. Kielten oppimisen, opettamisen ja arvioinnin yhteinen eurooppalainen viitekehys. Sanoma Pro 2012.
Kalliokoski, Jyrki – Lehtimaja, Inkeri – Nissilä, Leena – Vaarala, Heidi 2021: Näkökulmia nuorten monikielisyyteen ja Suomen kielivarantoon. – Kieli, koulutus ja yhteiskunta, 12(4). https://www.kieliverkosto.fi/fi/journals/kieli-koulutus-ja-yhteiskunta-syyskuu-2021/nakokulmia-nuorten-monikielisyyteen-ja-suomen-kielivarantoon(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Laki toisen kotimaisen kielen kokeilusta perusopetuksessa 1134/2017. https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2017/20171134(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Nationalspråksstrategin. Kansalliskielistrategia. Valtioneuvoston julkaisuja 2021:87. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-383-967-0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Opetushallitus: Kielitaito. Kieliprofiili. https://www.oph.fi/fi/kielitaito(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Riuttanen, Sanna – Kyckling, Erja – Vaarala, Heidi 2020: Kielivaranto A:sta Ö:hön. – Kieli, koulutus ja yhteiskunta, 11(2). https://www.kieliverkosto.fi/fi/journals/kieli-koulutus-ja-yhteiskunta-maaliskuu-2020/kielivaranto-a-sta-o-hon(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)